maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosikooste 2012

Vuoden 2012 alussa päätin viimein elvyttää lukuharrastukseni Sadan kirjan haasteen siivittämänä. Projektia tukeakseni perustin tämän blogin. Kirjoja onkin kertynyt mukavasti: sain 102 kirjaa luetuksi. Tällä hetkellä, harvinaista kyllä, ei ole yhtään kirjaa kesken, mutta eiköhän luettuja kirjoja kerry silti ensi vuodellekin.

Mitä tuli luettua? Vuoden aikana luin laidasta laitaan. Kirjoja 1800-luvun alusta aina vuoden 2012 uutuuskirjoihin. Tieteiskirjallisuutta, satuja, fantasiaa, tyttökirjoja, novelleja, runoutta ja yksi näytelmäkin. Kirjoja luin 56 eri kirjailijalta: saman kirjailijan teoksia tuli siis luettua useampiakin. Tästä huolimatta luin lähinnä yksittäisiä teoksia, mutta sarjojakin tuli luettua: vuoden aloitin Harry Pottereilla, myöhemmin luin muun muassa Anna-sarjan, Pieni talo preerialla -sarjan sekä Myrskyluoto-sarjan. Vuoden aikana luin myös Raamatun, jonka olen jättänyt pois tilastoista.

Vuodelta parhaiten mieleeni jäivät Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, Emily Brontën klassikko Humiseva harju, Kathryn Stockettin rotusyrjinnästä kertova kirja Piiat, Mika Waltarin pienoisromaani Ei koskaan huomispäivää, Maria Jotunin novellikokoelmat Kun on tunteet ja Tyttö ruusutarhassa sekä Fedor Dostojevskin romaani Rikos ja rangaistus.

Tilastollisesti luin seuraavanlaisesti:

Kirjoja yhteensä: 102
Lasten- ja nuortenkirjoja: 50
Naiskirjailijoiden teoksia: 64
Mieskirjailijoiden teoksia: 39
Kotimaista kirjallisuutta: 31
Ulkomaista kirjallisuutta: 70
Novellikokoelmia: 5
Runokokoelmia: 2
Näytelmiä: 1

Vuonna 2012 lukemieni kirjojen lista löytyy täältä.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Raamattu

Raamattu koostuu Vanhasta ja Uudesta testamentista, jotka molemmat koostuvat useammasta kirjasta. Vanhassa testamentissa on yhteensä 39 kirjaa, ja Uudessa testamentissa 27. Yhteensä Raamatussa on siis 66 kirjaa.

Raamatulla on myös useita kirjoittajia, joiden henkilöllisyys on suurimmaksi osaksi tuntematon. Erityisesti Vanhalla testamentilla on pitkä syntyhistoria: monet sen kertomuksista ovat siirtyneet suullisena tietona sukupolvelta toiselle, ja ne on vasta myöhemmin kirjoitettu muistiin.

Kokonaisuutena Raamattu on muotoutunut vasta varhaisen kristillisyyden aikana, vaikka sen eri kirjat ovat syntyneet hyvin pitkän ajanjakson aikana. Raamatun kirjat ovat syntyneet kirjallisessa muodossaan suurinpiirtein vuosien 800 eKr. ja 150 jKr. välisenä ajanjaksona. Suomeksi Raamattu saatiin käännettyä kokonaisuudessaan vuonna 1642.

Mielestäni Raamattu on myös siitä mielenkiintoinen kirja, että se on maailman levinnein kirja. Raamattua tai osia siitä on käännetty useammalle kielelle kuin mitään muuta kirjaa. Raamattu oli kokonaisuudessaan hyvin valaiseva lukukokemus, sekä kristinuskon että historiallisten aspektiensa takia.

Raamatun kirjat ovat:

Vanha testamentti:
Ensimmäinen Mooseksen kirja
Toinen Mooseksen kirja
Kolmas Mooseksen kirja
Neljäs Mooseksen kirja
Viides Mooseksen kirja
Joosuan kirja
Tuomarien kirja
Ruutin kirja
Ensimmäinen Samuelin kirja
Toinen Samuelin kirja
Ensimmäinen kuninkaiden kirja
Toinen kuninkaiden kirja
Ensimmäinen aikakirja
Toinen aikakirja
Esran kirja
Nehemian kirja
Esterin kirja
Jobin kirja
Psalmien kirja
Sananlaskujen kirja
Saarnaajan kirja
Laulujen laulu
Jesajan kirja
Jeremian kirja
Valitusvirret
Hesekielin kirja
Danielin kirja
Hoosean kirja
Joelin kirja
Aamoksen kirja
Obadjan kirja
Joonan kirja
Miikan kirja
Nahumin kirja
Habakukin kirja
Sefanjan kirja
Haggain kirja
Sakarjan kirja
Malakian kirja

Uusi testamentti:
Evankeliumi Matteuksen mukaan
Evankeliumi Markuksen mukaan
Evankeliumi Luukkaan mukaan
Evankeliumi Johanneksen mukaan
Apostolien teot
Kirje roomalaisille
Ensimmäinen kirje korinttilaisille
Toinen kirje korinttilaisille
Kirje galatalaisille
Kirje efesolaisille
Kirje filippiläisille
Kirje kolossalaisille
Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille
Toinen kirje tessalonikalaisille
Ensimmäinen kirje Timoteukselle
Toinen kirje Timoteukselle
Kirje Titukselle
Kirje Filemonille
Kirje heprealaisille
Jaakobin kirje
Ensimmäinen Pietarin kirja
Toinen Pietarin kirje
Ensimmäinen Johanneksen kirje
Toinen Johanneksen kirje
Kolmas Johanneksen kirje
Juudaksen kirje
Johanneksen ilmestys

lauantai 29. joulukuuta 2012

Kerjäläinen ja jänis

Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Siltala

"Totta kai olisi ollut vaihtoehtoja, päähenkilömme olisi voinut varastaa autoja, kerätä puhelinjohtojen kuparia tai myydä munuaisensa. Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin tarjous oli paras."

Jegor Kugar tarjoaa Vatanesculle töitä romanialaisena kerjäläisenä. Työpaikkana Helsinki, palkkana 25 prosenttia almuista. Huonoista tarjouksista paras, ja Vatanescu suostuu saadakseen ostettua pojalleen Miklokselle nappulakengät. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaisesti, ja Vatanescu päätyy pakenemaan Jegoria Lappiin citykanin kanssa. Kerjäläisestä ja jäniksestä tulee erottamattomat ystävykset, ja yhdessä kani ja Vatanescu kokevat seikkailuja eri puolilla Suomea.

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on huumorilla kirjoitettu, ajankohtainen kirja. Teos käsittelee sekä kerjäläisongelmaa että suomalaisuutta humoristisin keinoin.

Kirjan päähenkilö on Vatanescu, romanialainen pienen pojan isä. Hän ei löydä toimeentuloaan Romanian slummeista, joten päätyy lähtemään ihmis- ja huumekauppias Jegor Kugarin matkaan. Vatanescu on yksinkertainen, suomea taitamaton mies, mutta hänellä on selkeä päämäärä: taata nappulakengät ja hyvä elämä pojalleen Miklokselle. Vatanescusta leivotaan kirjan tapahtumien aikana idoli suomalaisille, oman tiensä kulkija, sankari.

Kerjäläisen ja jäniksen pääantagonisti sen sijaan on ihmis- ja huumekauppias Jegor Kugar, joka aloitti uransa Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton hajottua Jegorin ura ei kuitenkaan loppunut: päinvastoin, se jatkui entistä tuottoisampana. Pidin kirjassa siitä, kuinka kirjailija valottaa Jegorin taustoja, ja antaa Jegorille kasvot henkilönä, ei ainoastaan "pahiksena". Jegor on myös kirjan kenties kyynisin ja inhorealistisin hahmo:

"Yksinäisyydessään Jegor Kugar ryhtyi kirjoittamaan muistelmiaan...
"Tämän tarinani haluan kertoa yksinkertaisesta syystä. Siksi, ettei kukaan koskaan lähtisi sille tielle jolle minä ajauduin... Paa-aaa-skat. Rahasta meikä tän tekee. Jos saisin kustannussopimuksen.""

Jegor edustaa vahvasti sitä ihmistyyppiä, joka toimii itsekkäästi eikä pysty kuvittelemaan muidenkaan toimivan muista kuin itsekkäistä tarkoitusperistä. Esimerkiksi Jegor uskoo vakaasti Vatanescun tavoitelleen hänen uransa tuhoamista Järjestössä, vaikka tosiasiallisesti Vatanescu lähinnä sähläsi yrittäessään hankkia pojalleen jalkapallokenkiä.

Kerjäläisongelmaa on kirjan tyylille uskollisesti käsitelty vakavasti, mutta kuitenkin keveästi, lukijaa likaa ahdistamatta. Tästä huolimatta kuvaus on koskettava.

"...Jegor potkaisi Vatanescun ulos autosta, heitti perään pahvinpalan ja tyhjän kahvimukin. Sitten pikainen briiffaus tulevaan työtehtävään. Sairaspäiviä ei tunnettu, lomarahat ja ansiosidonnaisen voisi unohtaa. Katse maahan koko työvuoron ajan. Piestyn koiran asento ja ilme. Hymy kerjäläisen kasvoilla vie uskottavuuden ja näkyy heikentyneenä kassavirtana. Herätä sääliä ja syyllisyyttä, saat armoa."

Kyrö käsittelee sitä, kuinka kerjäläiset vetoavat juuri sääliin ja syyllisyydentunteeseen. Kuitenkin Kerjäläinen ja jänis kertoo kerjäläisten kurjuudesta: lahjoitukset kerjäläiselle menevät hyvin harvoin tälle, ja usein vain sitovat kerjäläistä enemmän riistävään kattojärjestöön. Toisaalta, kerjäläinen, joka ei tienaa hyvin saa potkut. Tämäkin on huono vaihtoehto, sillä miten kielitaidoton, rahaton ja sosiaalitunnukseton ihminen selviää vieraassa maassa?

Vaikka kerjäläisyyttä on käsitelty keveän vakavasti, on suomalaisuutta sen sijaan käsitelty enemmän humoristisella ja ironisella otteella. Tässä keskeinen hahmo on Simo Pahvi, pääministeri, taustanaan Tavallisten Ihmisten Puolue. Ymmärtämällä suomalaisia ja tavoittaessaan heidät Pahvi on kohonnut arvostettuun virkaan. Esimerkki Kyrön humoristisista suomalaiskuvauksista on luonnehdinta ylemmän keskiluokan ytimestä: ämpärillinen hunajamarinoituja, paistettuja kanafileitä. Vaikka suomalaisuutta kuvataan humoristisesti, on kirjassa myös kritiikkiäkin länsimaalaista yltäkylläisyyttä kohtaan. Vatanescu muun muassa pohtii, ettei "tiennyt, että helppo elämä on vaikea elämä". Slummista tulleen on hankala käsittää, miten ihmisellä, jolla on ruokaa, katto päänsä päällä ja vakituiset tulot voi olla vaikeaa. Samoin Vatanescu ihmettelee, että suomalaisilla on varaa jaotella työt "hyviin" ja "huonoihin", ja halveksia vähäarvoisempina pitämiään töitä. Kirjailija muistuttaa tämän kautta, että länsimainen elinstandardi on valtavan yltäkylläinen verrattuna moniin muihin maihin.

Tuomas Kyrön kirjoitustyyli ihastuttaa ja yllättää: kirjailija käyttää kekseliästä kieltä sekä erikoisia, mutta toimivia ilmauksia. Yksi kirjan viehätyksestä piileekin siinä, että humoristisuus ilmenee paitsi tapahtumissa, myös käytetyn kielen kautta. Tämän lisäksi pidin Kerjäläisessä ja jäniksessä siitä, että sivuhahmojen taustoja kerrottiin lyhyiden sivutarinoiden kautta. Kuten Vatanescu toteaa, "elämä on satu". Samaten Kyrön Kerjäläinen ja jänis on satu aikuisille, ja siinä on tietysti onnellinen loppu. Pidin paljon kirjasta: se ei ehkä ollut kovin realistinen, mutta hauskuuttaa ja tarjoaa pohdittavaa siitä huolimatta.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Joulutarinoita

Kirjoittaja: Mika Waltari
Julkaistu: 1986
Kustantaja: WSOY

Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa ovat toimittaneet Mika Waltarin kirjoittamista joulurunoista ja joulukertomuksista kokoelman Joulutarinoita. Novelli- ja runokokoelma pitää sisällään yhteensä 11 runoa ja 46 kertomusta, novellia ja satua. Kertomukset ja runot ovat suunnattuja vuoroin niin aikuisille, lapsille kuin nuorillekin. Kokoelman runot ja novellit on kirjoitettu joululehtiin vuosina 1925-1962. Suurin osa kertomuksista ajoittuu kuitenkin 1930-luvulle. Teos on myös kaunis kokonaisuus, sillä sitä kuvittamaan on valittu Pekka Halosen, Magnus von Wrightin, Ferdinand von Wrightin, Albert Edelfeltin ja Hjalmar Munsterhjelmin jouluisia ja talvisia maalauksia.

Monet novelleista käsittelevät rakkautta: useassa kertomuksissa kuten Prinsessan joululahja, Nuoren Antonin jouluaatto ja Jouluaatto, vuokra-auto ja onnellinen loppu kerrotaan onnellinen tarina tulevan puolison löytämisestä. Monissa tarinoissa myös korostetaan perheen merkitystä: johonkin kuuluminen ja läheiset kuuluvat erottamattomasti joulunviettoon.

Yksi kokoelman teemoista on myös aidon joulumielen syntyminen antamisen ilosta, jakamisesta ja joulun todellisen sanoman muistamisesta. Monessa novellissaan Waltari kritisoi kaupallistunutta joulua:

"[M]enestyksen, yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin vuosina joulu kasvoi... mahtavaksi markkinajuhlaksi. Tunnelman luominen ja ostohalun kiihdyttäminen alkoi jo kuukautta aikaisemmin... [O]limmeko lopulta onnellisia yltäkylläisyydestämme. Eikö meillä kaikilla... sittenkin sisimmässämme ollut nakertava, iloton tyhjyyden tunne?"

Ylläoleva katkelma on novellista Jouluna 1940, kirjoitettu nimensä mukaisesti vuonna 1940. Jos Waltari piti joulua pintapuolisena ja kaupallistuneena 72 vuotta sitten, mitäköhän hän mahtaisi ajatella tänä päivänä? Kyseinen novelli oli mielestäni kenties kokoelman ajatuksia herättävin. Joulun perustaminen materialistisille nautinnoille ei lopultakaan tarjoa oikeaa, aitoa jouluriemua: se tuo tullessaan kenties ulkonaista hyvinvointia, mutta jättää sisimmän tyhjäksi.

Yksi Joulutarinoiden vahvuuksista on myös sen erilaiset tarinat. Lukija seuraa erilaisten ihmisten joulunviettoa: rangaistuskomppanian humoristista joulua, sotilaan joulua Atlas-vuorilla, lasten jouluiloa mielikuvitusmaassa, sirkuksen, merimiehen ja yksinäisen insinöörin joulua. Mukaan mahtuu myös itseironinen kuvaus kirjailijan joulusta.

Tarinoissa näkyy paitsi Waltarin muuntautumiskyky ja kehitys kirjoittajana, myös Suomen historian vaikutus. Erityisesti talvisodan ja jatkosodan välisenä ajanjaksona kirjoitetut tarinat keskittyvät joulun tuntuun ilman yltäkylläisyyttä ja runsautta. Muun muassa novelli Vanhaisäntä käy kaupungissa näkyy sota-ajan niukkuus rikkaimpienkin joukossa. Tästä novellista pidin erityisesti, sillä kertomuksen vanhaisäntä osoittaa todellista jaloutta antamalla anteeksi häntä ylpeästi kohdelleelle vanhalle tutulle ja on valmis auttamaan tätä ollessaan itse paremmassa asemassa.

Kokonaisuudessaan pidin Joulutarinoita-kokoelmasta kovin: Waltarin runot ja novellit loivat oikeaa joulutunnelmaa ja muistuttivat, että oikea joulurauha ja onni ei synny materiasta vaan aineettomista asioista. Samoin pidin kuvituksesta paljon: suosikkini oli kuva Ferdinand von Wrightin maalauksesta Punatulkkuja pihlajassa. Kaiken kaikkiaan kokoelma oli siis hyvin jouluinen, ja sitä voisi hyödyntää myös eräänlaisena joulukalenterina: kertomus tai pari joka päivä. Mika Waltarin tarinat levittävät aitoa joulumieltä keskittymättä epäoleellisuuksiin.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita

Kirjoittaja: Sven Nordqvist
Suomentaja: Kaija Pakkanen
Julkaistu: 1988 (suomennos 1989)
Alkuperäinen nimi: Pettson får julbesök
Kustantaja: Tammi

On jo aatonaatto, mutta Viirulla ja Pesosella ei ole vieläkään kuusta. Kuusenhakumatkalla Pesosen nilkka nyrjähtää kuitenkin pahasti, ja kissa parka on aivan pettynyt: eikö nyt tulekaan joulua? Onneksi pipareita saadaan aikaan edes pellillinen, kuusi saadaan aikaan lankkuun poratuista rei'istä ja havuista ja koristeeksi taipuu vaikkapa lusikka. Pesosella on myös ystävällisiä naapureita, jotka tuovat vuorollaan valtavat määrät herkkuja ja joulumieltä kuultuaan Pesosen epäonnisesta kuusenhakureissusta. Jouluaatto päättyy siis kuitenkin onnellisesti.

Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita on yksi lapsuuteni suosikkikirjoista: joululahja vuodelta 1997. Olen lukenut kirjan näin joulun alla lähes joka vuosi, ihan vain perinteen vuoksi. Ja tietysti myös sen vuoksi, että pidän kirjasta edelleen. Sven Nordqvistin kirja on paitsi ihana tarina ystävällisyydestä ja aidosta välittämisestä, myös kirjan kuvitus on täysin omaa luokkaansa! Piirustukset ovat pikkutarkkoja, ja sieltä täältä voi bongailla muckloreita, pieniä otuksia, joita asuu Pesosen talossa. Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita on yksi herttaisimmista lasten joulusaduista, ja aikuisempikin lukija saa kirjasta mukaansa nopeasti hieman joulumieltä!

lauantai 22. joulukuuta 2012

Viidakkokirja

Kirjoittaja: Rudyard Kipling
Suomentaja: Helmi Krohn
Julkaistu: 1894 (suomennos 1898)
Alkuperäinen nimi: The Jungle Book
Kustantaja: Otava

Viidakkokirja koostuu seitsemästä kertomuksesta ja seitsemästä niihin liittyvästä runosta. Yllätyin tästä, sillä ennakkoon olin kuvitellut kirjan olevan yksi ainut kertomus Mowglista, pojasta, joka kasvaa susien parissa. Sen sijaan ainoastaan kertomukset Mowglin veljet, Kaan metsästys ja "Tiikeri! Tiikeri!". Muut tarinat kertovat muista eläimistä, kuten mungosta nimeltä Rikki-tikki, valkoisesta hylkeestä sekä vanhasta norsusta, joka vie pienen Toomain katsomaan norsujen tanssia. Mukaan mahtuu myös tarina Kuningattaren palvelijat, kertomus eläimistä, jotka palvelevat brittiläisen imperiumin Intiassa, kuningatar Viktorian alamaisina.

Pidin eniten juurikin Mowgli-tarinoista. Vaikka Mowglikaan ei minulle ole edes elokuvista tuttu hahmo, tiesin silti pääpiirteittäin tarinan hahmot: karhu Baloon, pantteri Bagheeran, tiikeri Shere Khanin ja käärme Kaan sekä tietysti riehuvat apinat, bandar-logit. Mowgli-tarinat tuntuivat myös muodostavan yhtenäisemmän kokonaisuuden kuin muut neljä tarinaa, jotka olivat muista täysin irrallisia. Mowgli on poika, joka ei kuulu täysin eläimien joukkoon, mutta kasvettuaan susien parissa ei voi sopeutua täysin ihmiselämäänkään. Runossa Mowglin laulu Mowgli toteaa itse olevansa kaksi henkilöä: toinen viidakon Mowgli, toinen ihmis-Mowgli. Tästä huolimatta hän ei kuulu kumpaankaan maailmaan.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta Rudyard Kiplingistä tuli myöhemmin imperialismin ja rotusyrjinnän kannattaja ja puolustaja. Vaikka Viidakkokirja kuuluukin hänen varhaistuotantoonsa, siinä näkyy silti viitteitä Kiplingin ajatuksiin brittiläisestä ylivertaisuudesta. Muun muassa viidakon kansan erottaminen sivistymättömistä bandar-logeista heijastelee Kiplingin ajatusta alempiarvoisista barbaarisista vieraista kansoista ylivertaisten ja älykkäiden eurooppalaisten rinnalla. Lähes kaikissa kaavoissa toistuu myös sama kaava: viisaampi opettaa nuorempaa ja tyhmempää.

Kirjassa oli kuitenkin myös läsnä luonnonsuojelun teema. Muun muassa tarinassa Valkoinen hylje kuvataan ihmisten levittäytymistä ja hylkeiden hankaluuksia löytää rauhallinen paikka asua. Samoin Mowglin veljissä ja Kaan metsästyksessä ihmiset esitetään viidakon vihollisina, tuhoajina, jotka turmelevat viidakon mikäli eläimet metsästävät ihmisenpentuja.

Viidakkokirja sijoittuu Intiaan, ja kertomuksissa kuvataankin muun muassa intialaista kastijärjestelmää. Mielenkiintoista on myös, että Kipling viittaa myös toiseen brittiläisen imperiumin alusmaahan, Australiaan, tarinassaan Kuningattaren palvelijat. Eräs korskea hevonen kehuskelee olevansa sukua Melbourne Cupin voittaneelle ravurille. Tässäkin tarinassa toistuu kuitenkin brittiläisyyden ylivertaisuus: Afganistanin vierailevat joukot esitetään sekasortoisina ja kykenemättöminä tottelemaan käskyjä.

Viidakkokirja oli ennen kaikkea mielenkiintoinen lukukokemus. Vaikka Kiplingin orastava ajatusmaailma ei heijastelekaan kovin läpinäkyvästi kirjan tarinoista, se on kuitenkin läsnä. Kertomukset olivat kuitenkin lievästä irrallisuudestaan huolimatta hauskaa luettavaa, vaikka varsinkin Mowglin tarina olisi kenties toiminut paremmin yhtenäisempänä ja pidempänä.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Onnellinen mies

Kirjoittaja: Arto Paasilinna
Julkaistu: 1976
Kustantaja: Gummerus

Insinööri Akseli Jaatinen saapuu Kuusmäen pitäjään johtamaan Tappojoen uuden sillan rakennusurakkaa. Jaatinen onnistuu kuitenkin suututtamaan pitäjän vallanpitäjät: rehtori Rummukaisen, rakennusmestari Kainulaisen, kunnanvaltuuston puheenjohtaja Jämingin, rovasti Roivaan ja nimismies Kavonkulman, konstaapeli Ollosen ja palopäällikkö Jokikokon. Insinööri Jaatinen on kuitenkin reilu ja ystävällinen esimies ja hyvissä väleissä rakennusmiestensä kanssa. Lähimpien uusien ystäviensä, Manssilan ja Pyörähtälän avulla, Jaatinen onnistuu kuitenkin päihittämään jokaisen heistä. Lopulta Jaatinen saa haltuunsa koko pitäjän vallan: hänestä tulee kunannvaltuuston puheenjohtaja ja paikallislehden suurin omistaja. Menestyvän yhtiön, Pohjolan Betonin ja Ravan johtajana ja kaksine vaimoineen Jaatinen on omien sanojensa mukaan onnellinen mies.

Arto Paasilinnan Onnellinen mies on humoristisen satiirinen kuvaus pienen pitäjän valtasuhteista ja muutoksista. Vaikka kirja onkin perussävyltään hyvin keveä ja humoristinen, käsittelee Paasilinna siinä myös suomalaisten pikkupitäjien vallanpitäjien jähmeyttä muutoksien suhteen sekä työnväenluokan ja ylempien luokkien välistä kitkaa.

Päähenkilö, Akseli Jaatinen, on karikatyyri 'onnellisesta miehestä': hänellä on sekä naisia, valtaa että rahaa. Insinööri on esimerkillinen ja esikuvallinen mies: neuvokas, huumorintajuinen sekä älykäs. Oveluudellaan Jaatinen onnistuu muun muassa puijaamaan itselleen kaupungin viemäröintiurakan ja kartuttamaan sillä omaisuuttaan. Täydellinen Jaatinen ei kuitenkaan ole: hänen periaatteensa on se, että ken leikkiin ryhtyköön, se leikin kestäköön. Jaatisen haastettuaan pitäjän vallanpitäjät eivät saa armoa.

Pitäjässä elää vahvasti edelleen 'punaiset ja valkoiset' -luokittelu. Jaatisen vastustajat - Rummukainen, Kainulainen, Jäminki, Roivas, Kavonkulma, Ollonen ja Jokikokko - lukeutuvat 'valkoisiin', kun taas Jaatinen. Pyörähtälä ja Manssila sekä rakennusmiehet ovat 'punaisia'. Yksi Jaatisen saavutuksista onkin pystyttää muistomerkki punaiselle plutoonanpäällikkö Vornaselle. Vaikka Jaatinen kirjan kuluessa kasvattaakin varallisuuttaan ja valtaansa, onnistuu hän silti pitämään hyvät välit työnväenluokkaan.

Lukiessani kiinnitin huomiota myös siihen, että Paasilinnan teos on hyvin mieskeskeinen. Naishahmot ovat vain sivuhahmoja, ja heitäkään ei ole paljon: ainoastaan kunnansihteeri Irene Koponen, rehtorinrouva Leea Rummukainen, ekonomi Hellevi Säviä sekä leskirouva Reivilä. Vaikka hahmot ovat leskirouva Reivilää lukuunottamatta kohtalaisen aktiivisia toimijoita, ovat he silti paljon näkymättömämpiä ja hiljaisempia hahmoja kuin kirjan keskeiset mieshahmot.

Onnellinen mies oli mielestäni hyvin hauska ja hulvaton lukukokemus. Arto Paasilinnan huumori on sopivan satiirista, osuu ja uppoaa. Huumorinsa kautta Paasilinna piirtää lukijalle huvittavan kuvan pienen pitäjän kuvioista.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Säädyllinen murhenäytelmä

Kirjoittaja: Helvi Hämäläinen
Julkaistu: 1941
Kustantaja: WSOY

Tohtori Tauno Saarinen sekä rouvansa Elisabet viettävät kesälomaansa huvilallaan kahden poikansa, Pekan ja Leon kanssa. Samaan aikaan tohtorin sisar, kulttuurikriitikko Naimi päättää palata yhteen miehensä Arturin kanssa, josta erosi kaksikymmentä vuotta sitten. Molemmissa perheissä on omat ongelmansa: Tauno tuntee vetoa naapuriperheen palvelustyttöön ja saattaa tämän raskaaksi, Naimi taas ei tunne olevansa osa miehensä perhettä tämän vanhan äidin väheksyessä ja kiusatessa häntä. Molemmissa perheissä kulisseja pidetään yllä hinnalla millä hyvänsä.

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on ennen kaikkea kuvaus helsinkiläisen sivistyneistön elämästä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuvailua on runsaasti: välillä liiankin runsaasti omaan makuuni. Kun jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan, tuntuu lukeminen välillä sanojen loputtomassa suossa kahlaamiselta. Välillä tuntuu myös, että teos toistaa likaa, alleviivaa asioita liikaa ja täten jopa aliarvioi lukijansa. Hämäläinen käyttää myös paljon kiertoilmauksia, metaforia ja vertauksia. Vaikka tämäkin kävi ajan myötä hieman raskaaksi, pidin silti kirjoitustyylistä: päästyäni sisälle tarinaan, aloin nauttia enemmän Hämäläisen rikkaasta ja vivahteikkaasta kielestä. Yksi kirjan kauneimmista kohdista oli mielestäni alla oleva lainaus:

"Kurkiparvi lensi jossakin jäänvihreällä taivaanrannalla villisti huutaen, kaipuu, jolla ei ola rantaa, kaipuu, jolla ei ole kohdetta, oli syttynyt noihin [tohtorin] mietteliäisiin tuttuihin silmiin. Eikä Elisabetilla ollut niitä hirvittäviä siipiä, jotka tuovat kurjen liian varhain etelästä, niin että siivet jäätyvät kiinni lumiseen maahan, eikä hän tuntenut sitä kaipausta, joka pakottaa riuhtaisemaan maahan jäätyneet siivet irti väkevin vertavuotavin lihaksin ja nousemaan ilmaan jäisillä ja verisillä riekaleilla sokeasti, villisti ja toivottomasti."

Säädyllisen murhenäytelmän päähenkilöitä ovat Tauno, Elisabet, Artur ja Naimi. Jokaisen elämää ja ajatusmaailmaa valotetaan, ja tarinan aikana lukija tutustuukin näihin hahmoihin hyvin. Hämäläisellä on taito kertoa henkilöhahmojensa persoonista paljon pienten yksityiskohtien kautta, joita romaanissa riittää. Mielestäni hahmot ovatkin kenties parhainta romaanissa: Tauno, Elisabet, Artur ja Naimi ovat tuntuvat aidoilta, ja jokainen heistä kehittyy tarinan aikana.

Tohtori Tauno Saarinen on hahmona ristiriitainen. Hän on sivistynyt ja moraalinen mies, joka paheksuu pettämistä ankarasti. Toisaalta hänessä taistelee halu kokea elämäniloa ja intohimoa, joka puuttuu täysin hänen elämästään. En oikein tiennyt mitä ajatella hänestä: toisaalta tohtorin rehellisyys hänen tunnustettuaan vaimolleen hairahduksensa oli mielestäni arvostettava piirre. Kuitenkin Taunossa oli myös raivostuttavaa ylimielisyyttä: kerrottuaan ihastuksestaan 60 paperiarkin tunnustuksella, hän kuvittelee suoraselkäisyydellään sovittavansa vaimolleen aiheuttamansa mielipahan.

Elisabet on hahmona kenties eniten sympatiaa herättävä. Hän on pohjimmiltaan epävarma ja yrittää piilottaa sen säilyttämällä elämässään ankaran järjestyksen ja torjumalla kaikki harmit. Toisaalta Elisabet on myös ankaran moraalinen, ja soimaa itseään ehdottaessaan palvelustytölle aborttia. Elisabet kuvataan hyvin yhteiskunnalliseksi ihmiseksi, jonka toimintaa kuvaillaan seuraavanlaisesti:

"Yhteiskunnallinen ihminen... oli vedetty käyntiin ja kävi tarkasti, oikein, ja toimien täsmälleen suuren koneiston osana tänäkin järkytyksen ja tuskan iltana."

Elisabetissa on kuitenkin myös armollinen ja aidosti välittävä puoli: palvelustytön kuoltua hän ajattelee myös oikeasti miehensä lapsen parasta ja suostuu ottamaan tämän omakseen. Tietenkin Elisabetin toimissa on myös itsekkyyttä, mutta hänen tekoihinsa sekoittuu myös aitoa lähimmäisenrakkautta.

Naimi on veljensä tapaan hyvin sivistynyt, ammatiltaan kulttuurikriitikko. Kuten Elisabet, myös Naimilla on ehdoton moraali: hän jättää miehensä tämän petettyä. Naimin moraalikäsityksessä ei ole sijaa muunlaiselle seksuaalisuudelle kuin avioliitossa miehen ja naisen välillä toteutetulle. Naimi on hahmoista mahdollisesti traagisin: ensin hän ymmärtää rakastavansa miestä kahdenkymmenen erossaolovuodenkin jälkeen, mutta koettuaan miehensä ja tämän äidin taholta paljon piinaa, hän lopulta ymmärtää ettei voi olla onnellinen Arturin kanssa eikä todellisuudessa halua olla tämän kanssa. Tästä huolimatta säälintunne ja armeliaisuus voittaa, ja Naimi jää Arturin luokse.

Artur on mielestäni kirjan hahmoista vastenmielisin. Artur kuvaillaan olevan vailla minkäänlaisia henkisiä ansioita, ainoana hyvänä puolenaan kaunis ulkomuoto, joka sekin on epäterveellisten elämäntapojen ja alkoholin rapistama. Artur on myös epämiellyttävä ja suorastaan inhottava luonteeltaan: hän haluaa piinata vaimoaan, alistaa tätä ja katsoa kuinka paljon voi kiusata tätä ja silti saada rakkautta. Vaimoaan Naimia Arturhan ei tietenkään rakasta, hän on vain ihastunut siihen pyyteettömään huolenpitoon ja huomioon jota saa tältä. Arturkin kuitenkin kehittyy romaanin edetessä: äitinsä kuoltua hän ymmärtää, että sen sijaan että vastaanottaisi Naimin palvelun ja palvonnan, hän on itse hyveiltään ja ominaisuuksiltaan vaimoaan vajavaisempi ja täten sopivampi palvelemaan vaimoaan kuin tämä häntä.

Kirjan nimi, Säädyllinen murhenäytelmä, käy ilmi jo ensimmäisen luvun aikana: Elisabet ja Tauno ovat vanginneet itsensä korkeakulttuurin, sivistyksen ja oman säätynsä piiriin: heidän elämäntyyliinsä ei sisälly minkäänlaista 'säädyttömyyttä' tai suuria tunteita. Vangitessaan itsensä säädyllisyyden ankariin rajoihin, he ovat tehneet elämästään murhenäytelmän sulkemalla itsensä todellisen elämänilon ulkopuolelle. Samalla nimi kuvastaa myös konkreettisempaa murhenäytelmää: Saarisen perheen ongelmia tohtorin saattaessa alempiluokkaisen tytön raskaaksi. Tämäkin murhenäytelmä on säädyllinen, sillä siitä karsitaan mahdollisuuksien mukaan kaikki skandaalinpoikaset ja säädyttömyys pois.

Kirjan keskeisimmistä teemoista yksi onkin kulissien ylläpito. Varsinkin Elisabet antautuu tähän kaikella tarmollaan: palvelustytön tullessa raskaaksi, Elisabet haluaa välttää vaikeuksia mahdollisimman paljon ja pitää yllä perheen mainetta, joten uhraa jopa oman mukavuutensa ja suostuu antamaan miehelleen anteeksi tämän tavoitteen täyttääkseen. Myös Naimi pitää yllä omia kulissejaan: hän ei halua paljastaa edes veljensä perheelle suoraan olevansa onneton avioliitossaan.

Ruumiillisuuden ja henkisyyden välinen suhde ja ajoittainen ristiriita on myös yksi Säädyllisen murhenäytelmän teemoista. Yksi näistä on tohtorin tekemä erotus ruumiillisen ja henkisen pettämisen välillä. Henkinen pettäminen on hänestä paljon pahempaa kuin ruumiillinen: fyysinen pettäminen on ainoastaan merkityksetön teko. Ruumillisuuden ja henkisyyden välinen ristiriita näkyy myös Naimin luonteessa: hän on valmis tekemään itsestään narrin, värjäämään hiuksensa, puuteroimaan kasvonsa ja punaamaan huulensa miellyttääkseen pinnallista miestään, vaikka on henkisesti ja sielullisesti sivistynyt ja narrimaisuuden yläpuolella.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista aiheista on tohtorin suhde hänen haluamaansa palvelustyttöön. Palvelustyttö on tohtorin silmissä vain väline, jumalatar, kauneuden, elämänilon ja nautinnon ruumiillistuma. Tyttö ei ole hyvä eikä paha: hän on ainoastaan persoonaton objekti. Tämän taustalla on ajatus tytön koskemattomuudesta: tyttö on sekä fyysisesti koskematon, vailla elämänkokemusta, että älyllisesti koskematon: sivistymätön palvelustyttö. Tytön olemassaoloa vain ilon ruumiillistumana, ei persoonana, korostaa myös se, että tällä ole ääntä romaanissa. Tyttöä ei mainita nimeltä eikä hänellä ole myöskään suoria repliikkejä. Myöhemmin Tauno kuitenkin ymmärtää tytön olleen myös elävä, tunteva ihminen ja antaa tälle kuuluvan arvon ihmisenä, ei vain käsitteiden henkilöitymänä.

Säädyllinen murhenäytelmä oli mielestäni samalla sekä hyvin mielenkiintoinen että hyvin pitkäveteinen kirja.  Pidin kuitenkin romaanista: ajoittaisesta hitaasta edistymisestään ja liiankin koristeellisesta ja runsaasta kuvailustaan huolimatta teos on harkittu kokonaisuus, joka muodostaa ehjän tarinan ja yhdistää molempien perheiden kertomukset hyvin yhteen.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Kide-novellihaaste

J.S. Meresmaa pisti Esikoiskirjailijan vuosi -blogissaan pystyyn vuoden mittaisen Kide-novellihaasteen. Itse en ole mikään novellien himolukija, ja useimmiten valitsen mieluummin romaanin kuin novellikokoelman, joten päätin tarttua haasteeseen! Tähän mennessä tänä vuonna novellikokoelmia on tullut luettua vain kolme: häviävä osa kaikkien luettujen teosten määrästä.

Miten sitten määritellään novelli? Tai novellikokoelma? J.S. Meresmaa mainitsikin tämän kysymyksen blogissaan, sillä varsinkin kertomuksen ja novellin välinen raja on vaikeasti määriteltävissä. Tähän haasteeseen lasken kuitenkin novelleiksi myös aikuisille suunnatut kertomukset: lapsille suunnattuja kertomuksia tai lyhyitä satuja en laske. Novellikokoelmaksi taas lasken myös teoksia, jotka pitävät sisällään myös lapsille suunnattuja satuja tai runoja, mikäli novelleita tai aikuisille suunnattuja kertomuksia on kuitenkin enemmistö kokoelman sisällöstä.

Haasteen alkuperäiset säännöt voi lukea J.S. Meresmaan blogista, mutta olen saanut luvan muokata ohjeita hieman itselleni sopivaksi. Toteutan haasteen seuraavanlaisesti:

1. Otan tavoitteekseni lukea novellikokoelmia. Tavoitteeni on lukea viisi novellikokoelmaa.
2. Toteutan haasteen vuoden aikana, eli siis aikavälillä 14.12.2012 - 14.12.2013.
3. Bloggaan jokaisesta lukemastani novellikokoelmasta.
4. Valitsen jokaisesta lukemastani novellikokoelmasta yhden minua sykähdyttäneen novellin ja kirjoitan siitä lyhyesti erikseen tähän postaukseen.

Novellikokoelmat:

1. Mika Waltari: Joulutarinoita

Joulutarinoita menee oikeastaan niukin naukin novellikokoelmasta. Waltarin joulukertomuksista ja joulurunoista koottu teos koostuu myös saduista sekä lapsille että aikuisille, mutta päätin kuitenkin laskea sen mukaan tähän haasteeseen. Onhan teoksessa myös lyhyitä tekstejä, jotka täyttävät novellin määritelmän.

Parhaiten mieleeni jäi kokoelmasta novelli Nuoren Antonin jouluaatto. Novelli on lyhyt kertomus nuoresta Antonista, joka kohtaa sielunkumppaninsa. Waltari on onnistunut yhdistämään novelliinsa sekä huumoria että syvällisempääkin ajateltavaa. Novellissa on läsnä myös yliluonnollinen elementti: Anton näkee tulevan puolisonsa toistuvasti unessa, ja päättää sen perusteella tutustua häneen.

2. Sauli Niinistö: Hiljaisten historia

Niinistön Hiljaisten historia koostuu sekä kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvista teksteistä että fiktiivisistä novelleista. Monet novelleista käsittelevät taloutta ja politiikkaa.

Pysäyttävin novelli oli kokoelman viimeinen, Surun siluetit. Novelli perustuu Sauli Niinistön omiin kokemuksiin vuoden 2004 tsunamista, jonka synnytti maanjäristys Intian valtamerellä. Surun silueteissa Niinistö kuvaa eri maiden kansalaisia, jotka tsunamin synnyttämä epätoivo ja suru yhdistävät. Samoin Niinistö on tavoittanut tekstiinsä myös sen, ettei kärsimys rajoitu vain yhteen kansakuntaan tai kulttuuriryhmään: kärsimys on universaalia, ja luonnonkatastrofien edessä ihminen on yhdenvertainen riippumatta varallisuudesta, asemasta tai kansalaisuudesta. Novelli oli koskettava ja mitä luultavimmin myös kirjoittajalle henkilökohtaisin.


Kari Levolan Syvältä, veistoluokan uumenista on kokoelma lyhyitä novelleja nuorista nuorille. Monet novelleista käsittelevät tietotekniikkaa, nykyaikaa ja tietysti erityisesti maailmaa nuorten näkökulmasta.

Yksi mielenkiintoisimmista novelleista teoksessa oli Muistolehto.fi, joka kertoo nykyajan ajanpuutteesta ja siitä, kuinka hiljentyminen, muisteleminen ja muistaminen muuttuvat myös velvollisuudeksi, joka voidaan helpommin toteuttaa netissä. Lukiolainen Pete pystyttää nettiin sivuston, jolla voi käydä muistelemassa edesmenneitä sukulaisia, mikäli ei tätä tosielämässä viitsi tai jaksa tehdä. Muistolehto.fi kariutuu lopulta siihen, kun halvemmat saman alan sivustot syrjäyttävät sen. Novelli oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen kuvaus myös siitä, miten nykyihminen pyrkii tekemään kaiken helpoimman kautta ja valjastaa jopa henkilökohtaisimmat ja herkimmät tunteet rahan ansaitsemiseksi.

4. István Örkény: Minuuttinovelleja

Unkarilaisen István Örkényn Minuuttinovelleja koostuu useasta surrealistisesta novellista, joiden pituudet vaihtelevat. Toistuvia aiheita Örkényn novelleissa ovat sota ja yllättävät ja mahdottomatkin juonenkäänteet.

Erityisesti mieleeni jäi yksi teoksen ensimmäisistä novelleista, Ei mitään uutta. Kyseinen novelli kertoo surrealistisesta ja mahdottomasta tapahtumasta: rouva Mihályné Hajduska nousee haudastaan Budapestissa ja erinäisten ihmisten kanssa rupateltuaan päättää palata takaisin kuolleiden pariin. Novelli on mielestäni mielenkiintoinen yhdistelmä arkipäiväistä kerrontaa ja omituista tapahtumaa. Novellin muut hahmot eivät tunnu järkyttyvän tai häiriintyvän lainkaan rouva Hajduskan ylösnousemustempusta, vaan pitävät sitä aivan normaalina. Pikemminkin he pitävät tämän palaamista hautaansa outona: juurihan me vasta juttelimme mukavia. Novellia Ei mitään uutta lukiessani ajattelin, kuinka tyhjänpäiväistä ja arkipäiväistä elämä onkaan: mitään niin erityistä ei juurikaan tapahdu, että siitä olisi jo edesmenneille jotain mielenkiintoista kerrottavaa.

5. Fritz Galt: Comoros Moon

Fritz Galtin Comoros Moon on yhdentoista novellin kokoelma, jonka päähenkilönä seikkailee Alec Pierce. Novelleissa maisemat ja toimenkuva vaihtuvat, mutta vaaratilanteita riittää aina.

Pidin eniten kokoelmassa novellista Lone Sailor. Tässä novellissa Piercen kokemukset Komoreilla saavat päätöksen, eikä novelli tuntunut yhtä keskeneräiseltä kuin Comoros Moonin muut novellit. Alec Pierce joutuu myös tekemään novellissa tärkeitä päätöksiä, toisin kuin suurimmassa osassa muista novelleista.

Luettu: 5/5

Haastekooste löytyy täältä.

torstai 13. joulukuuta 2012

Taikurin hattu

Kirjoittaja: Tove Jansson
Suomentaja: Laila Järvinen
Julkaistu: 1948 (suomennos 1956)
Alkuperäinen nimi: Trollkarlens hatt
Kustantaja: WSOY

Muumiperhe talvehtii talossaan yön yli kuusenneulasten voimalla, mutta kevään koittaessa alkavat uudet seikkailut. Nipsu, Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko tekevät retken vuoren huipulle, ja löytävät sieltä salaperäisen hatun. Heillä ei ole aavistustakaan, että hattu on Taikurin hattu, ja kummallisuudet Muumilaaksossa - hassut pilvet, viidakoitunut Muumitalo ja Muumipeikon muuttuminen kummituseläimeksi - ovat hatun aiheuttamia. Muumiperhe myös tekee retken tuntemattomalle saarelle, kohtaa hattivatteja ja Mörön, ja järjestää elokuun juhlan Muumimamman käsilaukun löytymisen kunniaksi.

En lapsena juurikaan lukenut Tove Janssonin alkuperäisiä muumikirjoja: lastenversiot, tv-ohjelma ja sarjakuvat kiinnostivat enemmän. Vasta nyt tartuin Taikurin hattuun. Ennakko-odotukseni kirjasta olivat korkealla: monet ovat kehuneet muumikirjat maasta taivaisiin ja ylistäneet niiden filosofiaa ja sopivuutta myös aikuiselle lukijalle. Ehkäpä juuri korkeista odotuksistani johtuen en pitänytkään kirjasta niin paljon kuin kuvittelin pitäväni.

Taikurin hattu oli kuitenkin herttainen kirja, jossa piilee monia viisaita ajatuksia ja huomioita elämästä. Kertomuksessa Hemuli saa postimerkkikokoelmansa valmiiksi, ja joutuu sen johdosta epätoivoon:

"Minun postimerkkikokelmani on täydellinen. Siitä ei puutu mitään... Turhuutta... Mitä kaikki kannattaa! Minun postimerkkikokoelmaani voidaan käyttää vessapaperina!"

Aluksi kukaan ei ymmärrä miksi Hemuli on niin surullinen ja turhautunut, mutta lopulta Muumipeikko ymmärtää yskän:

"Minä luulen, että alan ymmärtää... Sinä et ole enää kokoilija, sinä olet vain omistaja, ja se ei ole lainkaan yhtä hauskaa."

Tästä välittyy ajatus siitä, ettei määränpää olekaan tärkein: merkityksellisintä on matka ja ponnistelu kohti tavotteita.

Vaikka kirjalla oli omat hetkensä, en oikeastaan pitänyt siitä. Muumiperhe ja heidän ystävänsä olivat minusta tarpeettoman naiiveja ja jopa epäreiluja ja ilkeitä. Hemuli, Niiskuneiti ja Nuuskamuikkunen suhtautuvat suorastaan vihamielisesti Muumipeikkoon tämän muututtua kummituseläimeksi, vaikka aluksi Muumipeikko ei edes provosoi heitä. Muumiperhe ei myöskään pidä Möröstä, ainoastaan ennakkoluulojen perusteella. He vain "tuntevat" Mörön olevan kauhean ilkeä, ja sen perusteella eivät hyväksy tätä ja ovat sitä mieltä, että Tiuhtilla ja Viuhtilla on oikeus pitää Möröltä varastamaansa omaisuutta. Hemuli myös osoittautuu varkaaksi yrittäessään viedä hattivattien ilmapuntarin. Muumimamma käskee riehuvat lapset pois silmistään, jotteivät he häiritsisi häntä. Muumiperhe ja kumppanit eivät siis todellakaan ole niin ystävällisiä, ennakkoluulottomia ja mukavia kuin kuvittelin.

Ehkäpä seuraavat muumikirjat joita luen ovat parempia lukukokemuksia kuin tämä: kirja romutti ennakko-odotukseni ja seuraavan kerran muumikirjaan tarttuessani en odota niin puhtoista ja ystävällistä muumiperhettä kuin piirretyt antavat ymmärtää.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Lokki

Kirjoittaja: Anton Tšehov
Suomentaja: Jalo Kalima
Julkaistu: 1895 (suomennos 1960)
Alkuperäinen nimi: Чайка (Cajka)
Kustantaja: Loisto

Anton Tšehovin näytelmä Lokki on lyhyt: ainoastaan neljän näytöksen mittainen. Näyttämönä on Sorinin maatila, hahmoja vain kolmetoista. Lokin päähenkilönä voinee pitää Konstantin Gavrilovitš Trepleviä, näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadinan poikaa. Muihin hahmoihin lukeutuvat edellisen veli Pjotr Nikolajevitš Sorin, Nina Mihailovna Zaretšnaja, Maša, kirjailija Boris Aleksejevitš Trigorin, lääkäri Jvegeni Sergejevitš Dorn sekä opettaja Semjon Semjonovitš Medvedenko. Lokin juoni on hyvin yksinkertainen: tapahtumien ja vilkkaiden juonenkäänteiden sijaan näytelmä keskittyy kuvaamaan hahmojen ajatusmaailmaa ja valintoja. Näytelmä on myös siitä mielenkiintoinen, että sen viimeinen näytös sijoittuu noin kahden vuoden päähän edellisestä: Lokin aikajana on siis pitkä niin lyhyeksi näytelmäksi.

Näytelmän keskiössä on Konstantin Gavrilovitš Treplevin omat ongelmat: hän kokee äitisuhteensa ongelmalliseksi, eikä tunne kuuluvansa tai kelpaavansa mihinkään. Treplev myös tuntee venäläisen ylimystön naurettavat piirteet. Kuten hän itse toteaa näytelmässä:

"[V]oiko olla sen toivottomampaa ja typerämpää asemaa kuin mihin minä olen usein joutunut: äitini luona on vieraina pelkkiä kuuluisuuksia, taitelijoita ja kirjailijoita, ja heidän joukossaan olen minä ainoa mitättömyys... Kuka minä olen? Mitä minä olen?"

Lokki kuvaa venäläisten taiteilijoiden elämää, heidän turhanpäiväisiä ongelmiaan ja rakkaushuoliaan. Vaikka näytelmä olikin mielestäni tragedia, olen samaa mieltä esipuheen kirjoittaneen Kirsikka Moringin kanssa siitä, että kuvatessaan näin yhdentekeviä murheita ja itsekkäitä ihmisiä Tšehov näyttää myös ihmiselämän koomisen puolen. Tragikoomisuus näkyy myös hahmojen välisissä rakkaussuhteissa: Semjon Semjonovitš Medvedenko rakastaa Mašaa, Maša puolestaan Trepleviä, Treplev rakastaa Ninaa. Irina Nikolajevna Arkandina taas on rakastunut Trigoriniin, samoin kuin Nina. Trigorin taas rakastaa lähinnä itseään.

Lukiessani näin Treplevin idealistisena hahmona, joka kärsii nähdessään realistisen maailman raadollisuuden ja ymmärtäessään äitinsä ja tämän ystävien yrittävän siloitella todellisuutta ja nähdä se niin kuin haluavat. Treplev toteaakin:

" Ei saa esittää elämää sellaisena kuin se on eikä myöskään sellaisena kuin sen tulisi olla, vaan sellaisena, millaisena sen näkee haaveissaan."

Treplev onkin kenties näytelmän eniten sääliä herättävä hahmo: lopulta hän ei enää itsekään kestä omaa asemaansa ja olemassaoloaan. Hahmoista pidin eniten Mašasta, joka on sarkastisen realistinen henkilöhahmo. Maša pystyy näkemään asioiden järkevät puolet, eikä jää tunteikkaasti vellomaan omiin rakkausmurheisiinsa ja huoliinsa.

Lokissa on myös vahvaa symboliikkaa: nimensä mukaisesti näytelmässä ammutaan valkoinen lintu, lokki. Tuo ammuttu lokki kuvastaa lähes kaikkia näytelmän hahmoja, mutta erityisesti Trepleviä sekä Ninaa, kuten myös Kirsikka Moring toteaa. Nuori Nina tahtoo epätoivoisesti olla näyttelijätär, mutta loppukohtauksessa selviää hänen huono menestyksensä teatteripiireissä - Treplev toivoo voivansa olla runoilija, mutta potee maailmaantuskaa ja päätyy lopulta itsemurhaan. Valkoinen, siipiään kokeileva lokki on ammuttu alas.

Pidin Lokista. Traagisuudestaan huolimatta Tšehov on lisännyt joukkoon koomisia elementtejä, ja lyhykäisyydestään huolimatta näytelmä oli paljon ajatuksia herättävä.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kun on tunteet & Tyttö ruusutarhassa

Kun on tunteet
Kirjoittaja: Maria Jotuni
Julkaistu: 1913

Tyttö ruusutarhassa
Kirjoittaja: Maria Jotuni
Julkaistu: 1927

Kun on tunteet & Tyttö ruusutarhassa -kokoelmateos ilmestyi vuonna 1999 SKS:n kustantamana. Maria Jotunin novellikokoelmien julkaisuilla on neljäntoista vuoden väli, mutta siitä huolimatta molemmat kokoelmat käsittelevät samoja teemoja. Sekä Kun on tunteet ja Tyttö ruusutarhassa koostuvat novelleista, jotka käsittelevät valtaa ja hahmojen välisiä valtataisteluita monenlaisista näkökulmista. Kun on tunteet koostuu yhteensä neljästätoista novellista, Tyttö ruusutarhassa taas pitää sisällään kymmenen novellia.

Mielenkiintoista kyllä, lukiessani kokoelmaa Kun on tunteet, tulkitsin hahmojen ajatusmaailman pikemminkin järkeen ja rationalisuuteen nojaavaksi kuin emotionaalisen puolen hallitsemaksi. Mahdollisesti tunteet ovatkin vain ylimääräinen rasite, häiritsemässä järjen ääntä. Tällöin teoksen nimi olisi kuin selittelyä: kyllä minä muuten toimisin järkevästi, mutta kun on tunteet.

Valtataistelut ja tunteiden ja järjen vastakkainasettelu näkyy jo ensimmäisestä novellista lähtien. Kun on tunteet -kokoelman novellissa Vasten mieltä tunteet on sysätty ratkaisuissa sivualalle: päähenkilö meni naimisiin toisen kanssa, vaikka oli rakastunut toiseen mieheen. Ratkaisu oli hyvä, mutta kodista puuttuva rakkaus ja tunteet toiseen estivät kotiutumisen. Tästä huolimatta päähenkilö piti ratkaisuaan hyvänä, eikä löytänyt uudesta kodistaan moitteen sijaa. Toisessa novellissa, Untako lie, toistuu sama ajatus kuin ensimmäisessä. Ratkaisut tehdään järjen ääntä kuunnellen, "kun piti". Molemmissa taustalla on myös ajatus kohtalosta: mitäpä sitä suotta omaa kohtaloaan vastaan tappelemaan. Kyökin puolelta käsittelee edelleen samoja teemoja: kohtaloaan ei käy muuttaminen, ja järkiratkaisuja seuraa onni. Ratkaisevaa eivät ole elämäntilanteet, vauraus tai vallitseva suhde, vaan oma asenne on avainasemassa suhteessa yksilön onnellisuuteen.

Hilda Hussossa näkyy selkeänä myös sukupuolten välinen valtataistelu. Mielenkiintoisen novellista tekee se, että äänessä on ainoastaan Hilda. Novelli on puhelinkeskustelu, ja toisen osapuolen, Hildan entisen heilan ja pojan isän, ääni on hiljennetty ja repliikit arvaillaan ainoastaan Hildan vastausten perusteella. Hilda on novellissa toimiva, aktiivinen nainen, joka pystyy pitämään itsestään huolta. Naispäähenkilö on menossa naimisiin, ja soittaa poikansa isälle varmistaakseen lapsensa tulevaisuuden. Suunniteltu avioliitto on linjassa kokoelman muiden novellien aviosuhteiden kanssa: rahaliitto, järkisyistä solmittu. Novellissa käsitellään kuitenkin naisen ja miehen välistä valtataistelua tunteiden saralla: Hildan entinen mies onnistuu imartelemaan Hildaa ja taivuttelemaan tämän tapaamiseen. Tässä näkyy myös sukupuoliroolien tietynlainen perinteinen esittäminen: mies on se, joka piirittää naista ja onnistuu imartelulla ja mielistelyllä valloittamaan tämän.

Ensimmäisen kokoelman novelli Kaksoiskasvettuma jäi lyhykäisyydestään huolimatta parhaiten ja vahvimpana mieleeni. Kaksoiskasvettuma koostuu lähes kokonaan keskustelusta, ja on kahden eri ääneen välinen väittely: toinen puhujista on kuin loiseläjä, kiinni ensimmäisessä. Ensimmäinen ei voi toista satuttaa satuttamalla itseään samalla. Novelli käsittelee samalla vahvasti tunteita: tunnetasolla ja kieleltään se on kenties voimakkain Kun on tunteet -kokoelman novelleista.

"Ja siten rakastaa ja kärsiä kuin minä, ei kukaan muu jaksa."

"Vaan se, joka kykenee vihaamaan, kykenee myös rakastamaan."

Maria Jotuni osoittaa lyhyillä ja toteavilla, mutta ytimekkäillä lauseillaan vahvojen tunteiden siunauksen ja kirouksen. Tunteet ovat sekä uuvuttavia, ne pystyvät hallitsemaan ihmistä ja viemään tämän voimat: toisaalta taas tunteet antavat kyvyn sekä rakastaa että vihata syvästi. Itse tulkitsin Kaksoiskasvettuman olevan ihmisen sisäisen kamppailun kuvaus: toinen äänistä kuvastaa ihmisen tunteita, niistä aiheutuvaa syvää tuskaa mutta myös onnea. Toinen ääni taas on järjen ääni: rationaalinen, voimakas, tunteita halveksiva. Lopussa tunteiden hallitsema ääni hakee lohdutusta, mutta "järjen ääni" torjuu tämän:

"Hän kietoi käsivartensa toisen kaulaan ja itki. Vaan toinen työnsi ne katkerana luotansa pois ja äänetön kirous liiteli hänen yhteenpuristetuilla huulillaan. Sillä hän rakasti ihmistä, tulevaisuuden täydellisempää ja valheetonta ihmistä eikä omaa heikkouttansa eikä tuhatkertaisia tuskiansa."

Vaikka tulkitsinkin novellin pääasiallisesti ihmisen sisäiseksi järjen ja tunteen valtataisteluksi, ajattelin sen myös mahdollisesti olevan kahden erilaisen ihmisen, tunteikkaan ja rationaalisen, välinen keskustelu. Tällöin "järjen äänen", rationaalisen ihmisen, lopputoteamus heijastelisi sitä, kuinka hän toisessa ihmisessä näkee omat tukahdutetut tunteensa, eikä näitä "heikkouksiaan" tahdo nähdä. Kaksoiskasvettuma-novellissa on siis tietynlainen järjen voitto tunteista, vaikka loppu kuvastaakin kylmän rationaalisuuden harhakuvitelmaa siitä, että tunteet ovat heikkouksia. Novellissa Veripäivänä tunteet taas ottavat ylivallan: tunteiden vallassa oleva ihminen antaa tunteidensa mennä oikean ja väärän ylitse.

Pidin myös novellista Elämän sisältö. Vanhapiikaneidit Sofia ja Eriika asuvat kolmistaan piikansa Fiinan kanssa. Asiat mutkistuvat, kun Fiina menee naimisiin ja saa pojan. Novellin lähtöasetelmissa Sofia ja Eriika pitävät itseään parempina ihmisinä korkeamman yhteiskuntaluokka-asemansa tähden, mutta lopulta he Fiinan lapsen kautta oppivat tuntemaan elämän todellisen sisällön ja ilon. Tämä muutos näkyy myös mielenkiintoisesti tekstillisesti: Fiina on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, fiinana, kunnes neidit viimein ymmärtävät elämän todellisen sisällön ja Fiinan olevan todellisuudessa yhtä arvokas ihminen kuin hekin ovat.

Kun on tunteet -kokoelman novellit käsittelevät erilaisia tunteita: monet keskittyvät kuvaamaan rakkautta, mutta kokoelmaan mahtuu myös novelleja, jotka käsittelevät myös muita tunteita. Esimerkkinä näistä on Tahvo Tuomainen, joka käsittelee itsekkyyttä ja ahneutta sekä pitää sisällään myös hahmojen välisiä valtataisteluita.

Tyttö ruusutarhassa -kokoelma jatkaa samoja teemoja kuin Kun on tunteet. Kokoelman novelleissa käydään valtataisteluita niin naisten kuin miestenkin välillä, ja tunteet ovat yhtä vahvoja kuin Kun on tunteet -kokoelmassakin. Novellikokoelmasta mieleeni jäivät erityisesti novellit Onnellinen Heliina, Käärme paratiisissa ja Tyttö ruusutarhassa.

Onnellinen Heliina oli mielestäni mielenkiintoinen novelli jo siksikin, että se oli kirjoitettu kirjemuodossa, sisarusten vuoropuheluna. Novellissa näkyy selkeästi paitsi sisarten välisten elinympyröiden erot, myös sisarten, Heliinan ja Karliinan, välinen ystävyys ja luottamus. Novellissa näkyy selkeästi maaseudun ja kaupungin ero: Karliina on päättänyt jäädä maalle, Heliina taas lähtee kaupunkiin paremman elämän toivossa. Heliina pyrkii omasta säädystään ylöspäin, tahtoen itse vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Onnellisessa Heliinassa näkyy myös järjen ja tunteen välinen taistelu: Karliina varoittaa Heliinaa unohtamasta järkeään ja sotkemasta rakkautta naima-asioihin, mutta Heliina toimii silti tunteidensa mukaan.

Käärme paratiisissa käsittelee ensisijaisesti naisten välisiä valtataisteluja. Suutari Lettunen vaimoineen sekä maalari Hottinen vaimoineen asuvat samassa talossa, mutta riidatta eivät pariskunnat selviä: rouva Lettunen pitää itseään rouva Hottista parempana, ja tämäkös Hottiskaa ärsyttää. Rouvat käyvät siis keskenään omaa taisteluaan, kunnes pakkaa sekoittamaan ilmestyy Lettusten kotiapulainen Hilta. Rouva Hottinen yllyttää Hiltaa "narraamaan" suutari Lettusen itselleen, ja herra Lettunen tietysti lankeaa loveen. Suunnitelma kuitenkin kääntyy päälaelleen Hiltan muutettua mielensä ja iskettyä silmänsä herra Hottiseen. Valtataisteluita käydään siis niin rouvien kesken kuin Lettuskan ja Hottiskan sekä Hiltan välillä. Käärme paratiisissa on kenties Kun on tunteet ja Tyttö ruusutarhassa -kokoelmien humoristisin novelli: juonenkäänteet ovat suorastaan hulvattomia, ja pilkka tosiaankin osuu omaan nilkkaan. Mielenkiintoista tässä novellissa oli myös se, naishahmot olivat niin itsenäisiä ja vahvoja: herrat Hottinen ja Lettunen ovat vain lähinnä selkärangattomia statisteja näyttämöllä, jota naiset hallitsevat.

Molemmista kokoelmista suosikkinovellikseni jäi lopulta Tyttö ruusutarhassa -kokoelman niminovelli. Tyttö ruusutarhassa käsittelee sisarusten välistä kilpailua vallasta ja rakkaudesta, mutta tekee sen paljon hillitymmin kuin esimerkiksi novelli Käärme paratiisissa. Tyttö ruusutarhassa on kokoelman novelleista rauhallisin ja kuvailevin: ruusu toistuu novellissa metaforana. Novelli kuvaa kuolevan sisaren ajatuksia elämästään. Taustalla on vanhempi sisar, joka vei itselleen nuoremman sisarensa sulhasen. Kuoleva sisar tahtoo kuitenkin sovittaa vanhan ristiriidan, muistellessaan samalla nuoruuttaan ja toivoessaan pääsevänsä pois. Tyttö ruusutarhassa on kaunis novelli kuolemaan valmistautumisesta. Kielellisesti se on myös Jotunin novelleista kenties kaunein ja lyyrisin; novellin herkkä ja hauras tunnelma sopii hyvin sen aiheeseen.

Kirjoittajana Maria Jotuni ilmaisee paljon hahmojen välisellä kanssakäymisellä ja dialogeilla. Novellit ovat usein keskustelupainotteisia, eikä Jotuni tuhlaile sanoja turhaan kuvailuun tai maalailuun: yksittäiset novellit ovat ytimekkäitä ja vahvoja. Jotuni keskittyy olennaiseen: kuvaamaan ihmisen sisäistä ajatusmaailmaa ja erityisesti naista ja tämän elämänpiiriä ja valintoja. Yhteisniteen esipuheen kirjoittanut Irmeli Niemi toteaa, että Maria Jotuni "itse on sanonut, että hän oikeastaan kuvaa teoksen kaikissa novelleissa samaa naista; eri-ikäisenä, eri tilanteissa, eri ympäristössä ja erilaisin äänenpainoin". Jotunin naishahmot ovat monipuolisia ja vahvoja naisia, jotka pääsääntöisesti ohjailevat itse omaa kohtaloaan ja onneaan. Vaikka en oikeastaan pitänyt kuin muutamasta novellista, pidin molempia novellikokoelmia hyvin mielenkiintoisina.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Piiat

Kirjoittaja: Kathryn Stockett
Suomentaja: Laura Beck
Julkaistu: 2009 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: The Help
Kustantaja: WSOY

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Mississippiin, yhteiskuntaan, jossa mustat ja valkoiset elävät rinnakkain, mutta epätasa-arvoisina. Jokaisella yläluokkaan kuuluvalla valkoisella rouvalla on musta kotiapulainen, joka kasvattaa lapset, siivoaa talon ja tekee ruoat. Valkoiset kohtelevat mustia piikojaan rasistisesti, loukkaavasti ja alentuvasti, mustilla taas ei ole mahdollisuuksia parantaa asemiaan. Aibileen ja Minny ovat näitä mustia piikoja, joiden toimeentulo riippuu siitä, että he ovat mieliksi valkoisille emännilleen. Eugenia "Skeeter" Phelan taas on valkoinen parikymppinen vastavalmistunut, joka haaveilee kirjailijan tai toimittajan urasta. Hän saa idean kirjoittaa uskaliaan kirjan mustien piikojen kokemuksista. Hän saa kuitenkin huomata, ettei hanke onnistu helposti: kotiapulaiset pelkäävät työpaikkojensa puolesta eivätkä uskalla kertoa totuutta, valkoiset eivät halua kohdata yltäkylläisen elämänsä kääntöpuolta. Pikkuhiljaa Skeeterin, Aibileenin ja Minnyn välille kuitenkin kehittyy syvä luottamus ja ystävyys.

Piiat on kirja rotusyrjinnästä Yhdysvaltain etelävaltioissa. Valkoisten asenteet mustia kohtaan ovat avoimen syrjiviä, ja rasistiset lait tukevat rotuerottelua. Valkoiset saavat mennä naimisiin vain toisten valkoisten kanssa, värilliset parturit eivät saa leikata valkoisten naisten tai tyttöjen hiuksia, valkoisille ja mustille on kirjastot ja WC-tilat erikseen. Mustille on rajattu tietty asuma-alue, ja heillä on olemattomat mahdollisuudet jatkokouluttautua tai vaikuttaa omiin olosuhteisiinsa. Mustien naisten asema on kehnoin: heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ruveta kotiapulaiseksi, usein vain noin dollarin tuntipalkalla.

Vaikka Piiat käsitteleekin ensisijaisesti rasismia mustia kohtaan, on se myös kirja tasa-arvosta 1960-luvun yhteiskunnassa. Siinä missä mustilla naisilla oli vain yksi vaihtoehto, niin sama päti valkoisiin naisiin: heidän ainoa tehtävänsä oli pyydystää mies ja päästä naimisiin. Kirjassa selkeimmin näitä normeja vastaan kapinoivat Minny ja Skeeter. Minny tunnetaan "pahasuisena" kotiapulaisena, joka sanoo suoraan emännilleen mielipiteensä. Tästä johtuen hänet onkin erotettu lähes kahdestakymmenestä työpaikasta. Skeeter puolestaan vastustaa äitinsä toivomusta eikä suostu antautumaan miehenmetsästykseen saati ryhtymään kotirouvaksi.

Kirjan keskeisimpiä hahmoja ovat Minnyn ja Skeeterin lisäksi Aibileen sekä Hilly Holbrook. Kirjan sivuhahmot koostuvat lähinnä muista valkoisista kotirouvista ja heidän mustista kotiapulaisistaan.

Minny sekä Aibileen edustavat kirjassa mustia kotiapulaisia, jotka ovat kumpikin omalla tahollaan kärsineet rasismista ja vääryydestä. Ennen kirjan tapahtumien alkua Aibileen menetti onnettomuudessa Treeloren, parikymppisen poikansa. Treelore teki raskasta ja vaarallista työtä, koska rotusyrjinnän takia vaihtoehtoja ei ollut. Aibileen kuvaileekin tuntemuksiaan poikansa kuoleman jälkeen:

"Mutta ei kestänyt kauan kun huomasin, että jokin minussa oli muuttunut. Katkeruuden siemen oli kylvetty sisälleni. Enkä minä suostunut enää vain hyväksymään asioita niin kuin ennen."

Aibileen onkin avainhahmo, joka ensimmäisenä suostuu Skeeterin haastateltavaksi. Aibilieenin lisäksi toisen mustan kotiapulaisen, Yule Mayn, kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta käytetään katalyyttina, joka saa lopulta useamman kotiapulaisen suostumaan haastateltaviksi.

Skeeter on kirjan ainoa valkoinen selkeä protagonisti. Skeeter ei yliopistosta palattuaan tunne kuuluvansa joukkoon: hänellä ei ole poikaystävää, hän on pitkä eikä kaunis kuten ystävänsä, hän on kunnianhimoinen ja haluaa kirjailijaksi tai toimittajaksi. Skeeteristä on ehkä tehty turhankin erilainen ja erikoinen hahmo: toisaalta kokemus erilaisuudesta toimii hyvin taustana sille, että Skeeter ymmärtää myös toisia yhteiskunnan eliitin ulkopuolella jääviä. Pidin myös siitä, että Skeeteristä ei tullut mustille kotiapulaisille suurta valkoista esikuvaa, vaan suhde haastateltaviin oli tasaväkinen. Skeeterin rakkaustarina Stuart Whitworthin kanssa oli mielestäni ehkä hieman turha lisä kirjassa, mutta toimi tavallaan kehyskertomuksena Skeeterin itsenäistymisestä ja itsetunnon kehittymisestä.

Täysin toisen ääripään valkoisista naisista tarjoaa Hilly Holbrookin hahmo, Hilly on kirjan antagonisti, josta ei paljon hyviä puolia löydy. Hilly on rasistinen, määräilevä, kostonhimoinen ja epäoikeudenmukainen. Kirjassa Hilly on sekä entisen ystävänsä Skeeterin että mustien kotiapulaisten suurin vihollinen. Hilly saa kuitenkin ansionsa mukaan.

Hillyn lisäksi useampi sivuhahmo edustaa valkoisten kotirouvien ryhmää. Näihin sivuhahmoihin lukeutuvat Elizabeth Leefolt, Aibileenin työnantaja, Celia Foote, Minnyn työnantaja, sekä Hillyä lammasmaisesti seuraava Lou Anne Templeton. Elizabeth Leefolt kuvataan Hillyn "sidekickina", ystävättärenä, joka on valmis  myötäilemään ja tottelemaan Hillyä vaikka olisi eri mieltä. Elizabeth kokee olevansa vähävaraisempi, ja saavansa arvostusta vain, jos mukautuu joukkoon. Toisaalta Elizabethin omat ajatuksetkin ovat rasistisia, ja hän onkin Hillyn ohella toinen antagonisti. Celia Foote taas on täysin oma lukunsa, Celia on "valkoista roskasakkia", työväenluokkaa, ja nousee varakkaaseen keskiluokkaan vasta avioliiton myötä. Celia suljetaan pois muiden valkoisten naisten piiristä, ja hän on myös poikkeava siinä suhteessa, että pitää kotiapulaistaan Minnya tasaväkisinä ystävänään. Lou Anne Templeton, lammasmainen ja hiljainen kotirouva, paljastuukin lopussa kotiapulaistaan inhimillisesti ja ystävällisesti kohtelevaksi työnantajaksi.

Pidin Piioissa myös sen viittauksista todellisiin mustiin kansalaisoikeusaktivisteihin, kuten Rosa Parksiin ja Martin Luther Kingiin. Positiivista oli myös se, että Skeeterin ja kotiapulaisten kirjalla ei ollut ratkaisevaa merkitystä mustien kansalaisoikeustaistelussa. Edistystä oikeuksien suhteen tapahtui kirjassa jo ennen kuin kirja ilmestyi, ja kirja muuttaakin lähinnä muutamien valkoisten rouvien ajatusmaailmaa. Ennenkaikkea Skeeterin kirja on kuitenkin äänen antamista vaiennetuille mustille kotiapulaisille.

Kirja on hengeltään hyvin naiskeskeinen, jopa feministinen. Kirjan kaikki keskeiset hahmot ovat naisia: miehet ovat tarinassa vain statisteja, joilla ei oikeastaan ole merkittävää roolia. Piiat käsittelee erityisesti naisten välisiä valtataisteluita: sekä valkoisten kotirouvien keskeisessä hierarkiassa että mustien ja valkoisten välillä. Teos on myös hyvin vahvasti naisille suunnattu, ja Kathryn Stockett toteaakin, että koko kirjan idea on se, että naiset ymmärtäisivät että: "Me olemme vain kaksi ihmistä. Meidän välillämme ei ole paljonkaan eroa. Ei läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut."

Piiat on vakavasta aiheestaan huolimatta ensisijaisesti viihderomaani. Kirja on helppolukuinen ja sujuva, eikä juurikaan haasta lukijaa. Kirjoitustyyli  on sujuvaa, ja pidin siitä kuinka Kathryn Stockett vaihtelee minäkertojaa: tapahtumat kuvataan vuorotellen Minnyn, Aibileenin ja Skeeterin näkökulmista. Viihtellisyydestään ja helppoudestaan huolimatta kirja käsittelee teemaa monesta näkökulmasta. Piiat on mielestäni onnistunut teos, jonka perimmäinen ajatus - tasa-arvon ja ystävyyden merkitys - oli kuvattu kirjassa kauniisti.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Ei koskaan huomispäivää

Kirjoittaja: Mika Waltari
Julkaistu: 1944
Kustantaja: WSOY

Mika Waltari kirjoitti pienoisromaaninsa Ei koskaan huomispäivää WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun vuonna 1937, mutta kirja julkaistiin vasta seitsemän vuotta myöhemmin.

Ei koskaan huomispäivää on kertomus sodan läpikäyneestä Kapteenista, jolla on suhde pomonsa Bergasin nuoren vaimon Astridin kanssa. Eräänä iltapäivänä Kapteeni ja Astrid ovat huviretkellä, ja lievästi alkoholin vaikutuksen alaisena ylinopeutta ajava Kapteeni törmää pieneen poikaan, joka kuolee välittömästi. Astrid ja Kapteeni vievät pojan metsään, ja sopivat pitävänsä varomattomuudesta johtuneen onnettomuuden salaisena. Lehtien uutisoidessa mittavasti pienen pojan surmasta Astrid ja Kapteeni kokevat kuitenkin suuria tunnontuskia. Pienoisromaani keskittyykin erityisesti Kapteenin ajatuksiin ja mietteisiin hänen kamppaillessaan omatuntonsa kanssa.

Waltarin pienoisromaani keskittyy kuvailemaan yksilön sisäistä kamppailua oikean ja väärän välillä. Kapteeni tietää, että kiinnijäämisen vaaraa ei käytännössä ole, mutta pohtii silti, pitäisikö hänen ilmiantaa itsensä. Päähenkilön päänsisäistä moraalin taistelua mukavuudesta seurataan läpi pienoisromaanin. Sivujuonena kertomuksessa on karannut vanki, joka on pääepäilty kuolleen pojan surmaan. Kapteeni miettiikin mitä seurauksia sillä olisi vangin kannalta, jos oikea syyllinen ei tunnustaisi:

"Entä sitten. Näissä olosuhteissa tuntui varsin todennäköiseltä että hän [vanki] lopulta tunnustaisi itsensä syylliseksi. Et tainnut tietää, kaveriparka, mihin liemeen jouduit livahtaessasi pakoon poliisilaitoksen kuulusteluosastolta. Tunteettomuutta. Ehkä. Mutta mitäpä minuun kuului jo kolmesti rangaistu rikollinen. Mitäpä koko asia enää minuun kuului, koska todennäköisesti olimme välttäneet ilmijoutumisen vaaran, tällä kertaa."

Kapteeni tuntee sekä helpotusta että syyllisyyttä toisen joutuessa vastaamaan hänen rikoksestaan. Samalla oli mielenkiintoista huomata, että Kapteeni myös tuntee toveruutta toista väärintekijää kohtaan - "kaveri parka". Hän tuntee sääliä tuota karannutta vankia kohtaan, mutta hänen oma moraalinsa ei jätä häntä rauhaan, vaikka vaara kiinnijäämisestä onkin olematon:

"Vaara oli vältetty ja minun olisi pitänyt olla rauhallinen. Mutta en ollut rauhallinen."

Waltari kuvaa teoksessaan onnistuneesti ja koskettavasti juurikin Kapteenin moraalista kamppailua. Vaikka Ei koskaan huomispäivää onkin lyhyt, onnistuu kirjailija silti taustoittamaan Kapteenin menneisyyttä ja välittämään lukijalle kuvan Kapteenin persoonallisuudesta.

Päähenkilö kuvataan sodan katkeroittamana, miehenä, joka on menettänyt sodan myötä kaiken, jopa oman ihmisyytensä. Kapteenin katkeruus näkyy muun muassa seuraavassa ajatuksessa:

"Silloin... tiesin että ihmisen on turha paeta omaa osaansa ja ettei minua varten ole huomispäivää."

Kapteeni kokee sodan turruttaneen hänet siinä määrin, ettei hän enää kykene sopeutumaan rauhan ajan maailman. Pidin kuitenkin siitä, miten pienen pojan surmaaminen vahingon ja huolimattomuden seurauksena on kuitenkin Kapteenin ajatuksissa pahempi rikos kuin vihollisen tietoinen tappaminen. Pienen pojan, lapsen, kuolema on yksinkertaisesti väärin, eikä sen aiheuttamista tunnontuskista voi toipua. Kapteeni itse kuvaa tätä tunnetta seuraavasti:

"Kaikki minussa oli mennyt säpäleiksi, tiesin sen. Koskaan enää en voisi olla sama kuin ennen."

Waltari on korostanut Kapteenin kyynisyyttä, katkeruutta ja realismia asettamalla Astridin ystäviksi huolettomia ja ajattelemattomia nuoria miestä. Nämä neljä - poika, joka luulee olevansa runoilija, musta serkku, Bergasin poika sekä shakinpelaaja - ovat ylimielisiä, itsekkäitä ja Kapteeni kuvaileekin heitä "typeriksi jolpeiksi." Lukiessani pidin siitä kontrastista, jonka nämä neljä loivat Kapteenin omaa rehellistä ja kyynistä olemusta vasten. Mielestäni on mielenkiintoista, että toiset henkilöt voivat kertoa päähenkilön hahmosta ja luonteesta enemmän kuin kirjailija voi kertoa suoraan.

Kirjailija on maalannut Kapteenista kuitenkin suoraselkäisen ja rehellisen muotokuvan: huolimatta katkeruudestaan ja tekemistään virheistä, Kapteeni ei halua rangaista muita: oman onnensa kustannuksella hän katkaisee välit Astridiin suojellakseen tätä ja ilmiantaa itsensä.

Peilasin Ei koskaan huomispäivää lukiessani teosta Fedor Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Molemmissa romaaneissa kirjailija keskittyy kuvaamaan oikean ja väärän kamppailua yksilössä. Siinä missä Dostojevskin Raskolnikov toteuttaa rikoksensa harkiten ja joutuu miettimään omaa maailmankatsomustaan ja moraalikäsitystään ja muuttamaan sitä tehdäkseen oikean ratkaisun, Waltarin Kapteeni heitetään suoraan oman moraalikäsityksensä keskelle: hänen pitää ratkaista oikean ja helpon välillä. Vaikka Rikos ja rangaistus onkin paljon pitempi teos kuin Waltarin Ei koskaan huomispäivää, onnistuu Waltari mielestäni paremmin kuvaamaan yksilön sisäistä kamppailua. Kenties tämä johtuu siitä, että Ei koskaan huomispäivää  on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa, kun taas Rikoksessa ja rangaistuksessa kertojana on ulkopuolinen tarkkailija. Molempien teosten keskeinen ajatus on kuitenkin sama: ihmisellä ei ole todellista vapautusta mikäli hän ei toimi oikein.

Olin lukenut Ei koskaan huomispäivää jo kerran aikaisemminkin, ja tämä pienoisromaani oli ensimmäinen Waltarilta lukemani teos. Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin lähinnä huomiota Waltarin kirjoitustyyliin. Pidin kirjoitustyylistä suunnattomasti: Waltarin kirjallinen lahjakkuus ja kyky ilmaisuun käy mielestäni parhaiten ilmi hänen pienoisromaaneissaan, jotka käsittelevät ihmisen sisintä, moraalia ja ratkaisuja. Ei koskaan huomispäivää oli vaikuttava lukukokemus sekä kirjallisesti että sisällöltään ja aiheeltaan.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Matkijanärhi

Kirjoittaja: Suzanne Collins
Suomentaja: Helene Bützow
Julkaistu: 2010 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: Mockingjay
Kustantaja: WSOY

Katniss Everdeen pelastetaan kesken Nälkäpeliä tuhoutuneeksi luullulle Vyöhykkeelle 13. Vyöhyke toimii kokonaan maan alla, ja toimeentulon ja eloonjäämisen takaamiseksi vallitsee ankara kuri, säännöstely ja aikataulutus. Kaikki 12 muuta vyöhykettä ovat nyt avoimessa sodassa sortavaa Capitolia vastaan, mutta kapina ei ole niin voimakasta ja järjestäytynyttä kuin mitä Capitolin kukistamiseen tarvitaan. Katnissista, liekehtivästä tytöstä, aiotaan tehdä kapinan keulakuva, Matkijanärhi. Kaksi Nälkäpeliä läpikäyneen Katnissin täytyy selvitä vielä haastavammista ja vaikeammista tehtävistä...

Suzanne Collinsin Matkijanärhi päättää Nälkäpeli-trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Nälkäpeli ja Vihan liekit. Sarjan viimeinen osa on kenties trilogian paras: se pitää koukussaan loppuun asti ja päättää tarinan yllättävälläkin tavalla.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se syventää aiemmista kirjoista jo tuttuja henkilöhahmoja. Esimerkiksi sarjan pääantagonisti, presidentti Coriolanus Snow, kehittyy astetta inhimillisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi hahmoksi. Presidentti Snow ei ole läpeensä paha ja vailla hyviä ominaisuuksia, vaikka julma ja häikäilemätön onkin. Samoin Katnissin ystävästä ja metsästystoverista, Galesta, paljastuu uusia puolia ja Katnissin ja Galen välinen suhde selvenee lukijalle paremmin kirjan myötä. Pidin myös siitä, kuinka Katnissin hahmo kehittyy: Collins ei ole sortunut luomaan päähenkilöstään täydellistä hahmoa, vaan sen sijaan Katniss on välillä jopa raivostuttava. Katniss on tavallaan hyvin inhimillinen: hänen mielipiteensä muuttuvat paljon tunteiden mukana. Tästä johtuen Katniss on myös paikoitellen hyvin ristiriitainen hahmo.

Toisaalta kirjassa oli myös paljon sivuhahmoja, joihin olisin mieluusti tutustunut paremminkin. Esimerkiksi aikaisemmat voittajatribuutit Johanna, Annie ja Finnick olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden taustoista olisi ollut mukava tietää enemmän. Nälkäpelin idea on mielestäni niin kiehtova, että sen voittajista olisi ollut kiintoisaa saada lisää tietoa.

Kirjassa pidin sen realistisesta näkökulmasta sotaan. Capitolin ja Vyöhyke 13:sta välinen suhde tuo mieleen Kylmän sodan: molemmat tietävät toisella osapuolella olevan ydinaseita, eivätkä täten uskalla hyökätä. Sotaa käydään välillisesti muilla vyöhykkeillä. Tosin Panemissa sota ei pääty ilman suoraa konfliktia, vaan Vyöhyke 13 kerää viimeinkin tarpeeksi resursseja voidakseen hyökätä suoraan Capitoliin. Positiivista kirjassa oli myös se, että sodan seuraukset näkyvät realistisemmin kuin useimmissa nuortenkirjoissa. Katniss on sodan jälkeen henkisesti hyvin epävakaa, apaattinen ja elämänhaluton.

Suzanne Collins ei tosiaan glorifioi sotaa kirjassaan. Sota esitetään kaikin puolin vastenmielisenä, mutta samalla kirjassa on myös realismia: on olemassa tilanteita, joissa on valittava vähemmän tai enemmän väärien vaihtoehtojen välillä. Aina ei ole mahdollista tehdä oikein. Kirjailija esittää Matkijanärhessä useita eri näkökulmia: onko sodassa oikein pelata vastapuolen säännöillä? Onko taistelussa sääntöjä, vai onko kaikki sallittua? Onko hyväksyttävää tappaa siviileitä, jos se on ainoa keino lopettaa epäoikeudenmukaisuus?

Matkijanärhi päättää mielestäni trilogian osittain yllättävällä, osittain odotetulla tavalla. Kirjaa lukiessani minua häiritsi hieman se, että kaksi ensimmmäistä osaa ovat kerronnallisesti hitaita, kun taas viimeisessä osassa juoni etenee hyvin nopeasti, ja tapahtumista on paikoittain jopa vaikea pysyä kärryillä. Kirjan pienistä puutteista huolimatta pidin Matkijanärhestä kovin.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Eurooppalaisena Afrikassa

Kirjoittaja: Karen Blixen
Suomentaja: Werner Anttila
Julkaistu: 1937 (suomennos 1938)
Alkuperäinen nimi: Den afrikanske farm
Kustantaja: Karisto

Karen Blixenin omaelämäkerrallinen muistelmateos Eurooppalaisena Afrikassa on jaettu viiteen osaan. Ensimmäinen osa johdattelee lukijan Blixenin maatilan elämään ja esittelee Ngong-vuorta ympäröivät seudut. Toisessa osassa käsitellään tapaturmalaukausta ja sen seuraamuksia. Kolmas osa keskittyy kuvaamaan maatilan vieraanvaraisuutta ja sen erilaisia vieraita, kun taas neljäs osa koostuu Blixenin päiväkirjamerkinnöistä. Viides ja viimeinen osa päättää tarinan, kun Karen Blixen heittää hyvästit kahviviljelyksilleen, squattereilleen, maatilalleen ja Afrikalle.

Karen Blixenin teos Eurooppalaisena Afrikassa käsittelee mielenkiintoista aihetta: eurooppalaista siirtolaisuutta 1900-luvun alkupuolella. Huomioitavaa kirjassa on se, että se kuvaa kiintoisalla tavalla valkoisen sivilisaation leviämistä Afrikkaan, mutta samalla Blixenin teoksesta käy ilmi kirjoittajan arvostus alkuperäisasukkaiden kulttuuria ja tapoja kohtaan. Tästä arvostuksesta huolimatta kirjasta välittyy myös eurosentrinen ajattelutapa, ja Blixen tekeekin muun muassa huomioita "mustan rodun" ominaisuuksista, vaikka hänen kuvaamansa erot ovat tosiasiallisesti kulttuurieroja. Vaikka Karen Blixen pitääkin alkuasukkaita arvossa, hän tekee kuitenkin eron itsensä ja kikujuiden välille. Kirjassa Blixenin läheisimmät ystävät ovat muita eurooppalaisia siirtolaisia - muun muassa herrat Berkeley Cole ja Denys Finch Hatton. Samoin eurooppalaisten siirtolaisten ylemmyydentuntoinen ajattelu käy ilmi tapauksesta, jonka Blixen on kirjannut päiväkirjaansa. Karen Blixen kutsui naapurinsa, brittiläisen lääkärin, auttamaan vakavasti sairasta kikujunaista. Lääkäri saapui paikalle, mutta lähetti myöhemmin kirjeen ilmoittaen, että hän oli "harjoittanut lääkärintointa Bournemouthin hienoston piirissä" eikä täten katsonut voivansa enää alentua hoitamaan kikujuita.

Teoksen kuvaama Afrikka on yllättävän kansainvälinen ja monikulttuurinen. Blixen kuvaa kirjassaan eri afrikkalaisheimoja Keniassa: muun muassa kikujuita ja masaita. Tämän lisäksi kirjassa esiintyvät lukuisat intialaiset, somalialaiset ja eurooppalaiset siirtolaiset. Karen Blixen kuvaakin tätä kansainvälisyyttä ja kulttuurien eroja mielenkiintoisesti. Eurooppalaisena Afrikassa -kirjan toinen osa kuvaa vahinkolaukausta maatilan työtekijöiden lasten keskuudessa ja sen seurauksia. Kulttuurien väliset erot näkyvät tämän tapauksen jälkiselvittelyssä selkeästi: siinä missä eurooppalainen etsii syyllistä ja haluaa asettaa rangaistuksen, afrikkalainen kikuju miettii kuinka tämän voisi korvata. Blixen kuvaa, kuinka kikuju ei välitä oliko tappo vahinko vai tahallinen, ainoastaan sillä, kuinka sen voi korvata on väliä. Yleensä korvaus oli useampi lehmä, lammas tai vuohi.

Kirjassa käy selkeästi ilmi Blixenin rakkaus Afrikkaan, sen luontoon ja sen ihmisiin. Kiinnitin huomiota myös siihen, että tästä huolimatta Karen Blixen pitää länsimaalaisia vieraita hyvin suuressa arvossa ja ikävöi kotiin. Vanha Knudsen, toinen tanskalainen, muodostuu hänelle tärkeäksi ystäväksi, vaikka heitä yhdistää ainoastaan kieli. Tämä kuvaa sitä, kuinka tärkeäksi oma kansalaisuus ja kieli voi muuttua siirtolaisuutena, ja kuinka siirtolaisena haluaa vaalia omaa kulttuuriperimäänsä ja identiteettiän entistä enemmän. Kuten Eurooppalaisena Afrikassa -kirjasta näkyy, rakkaus uuteen maahan ja entiseen kotimaahan eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois.

Mielenkiintoista kirjassa on myös se kuva, jonka Karen Blixen maalaa itsestään. Hän on hyvin itsenäinen nainen: hoitaa kahvinviljelyksensä itse, metsästää ja retkeilee savanneilla yksin. Huomioitavaa on myös se, ettei Blixenin aviomiestä mainita kirjan aikana kuin kerran sivulauseessa. Eurooppalaisena Afrikassa kertoo myös Blixenin silmin hänen kokemuksiaan somalialaisesta kulttuurista. Karen Blixenin luottopalvelija Farah oli hurskas muslimi, joka naimisiin mentyään toi vaimonsa ja tämän naispuolisia sukulaisia asumaan Blixenin kahvitilalle. Karen Blixen kuvaa kirjassa somalityttöjen hämmennystä siitä, että Euroopassa naimisiinmeno onnistui ilman myötäjäisiäkin. Heidän näkökulmastaan tämä tarkoitti sitä, että nainen ei ollut arvokas, vaan ilmainen. Pidinkin kirjassa siitä, miten erilaisia kulttuurisia näkökulmia se toi esille.

Afrikan luonto ja sen alituinen läheisyys on keskeisessä osassa kirjassa. Blixen omistaakin suurimman osan kirjasta kuvaillakseen Afrikan savanneja, metsiä, ympäristöään ja erityisesti luonnon asemaa jokapäiväisessä elämässä. Afrikassa ihminen on yhtä luonnon kanssa. Kirjoittaja inhimillistää luonnon ja eläimet: kirjassa on esimerkiksi kertomus Lullu-antiloopista, joka kasvaa maatilalla lähes perheenjäsenenä ja myöhemmin päästetään takaisin luontoon.

Eurooppalaisena Afrikassa oli sinällään aiheiltaan mielenkiintoinen aihe, mutta mielestäni toteutus oli harvinaisen pitkästyttävä. Kirjassa ei ollut selkeää juonta, vaan se koostui Karen Blixenin muistoista Afrikanvuosiltaan. Tämän lisäksi Blixenin kirjoitustyyli ei ollut mieleeni. Kirjailija kirjoittaa kuvailevasti, käyttäen monia metaforia ja adjektiiveja. Lukiessani minusta tuntui kuin lukisin maalausta, eikä Blixenin kirjoitustyyli antanut mielikuvitukselle tilaa juuri lainkaan. Blixen havannoi sekä luontoa, ihmisiä että tapoja pikkutarkasti. Tämän takia kirjan lukeminen oli välillä aikamoista kahlaamista: tapahtumat etenivät hitaasti ja kuvailua oli aivan liian runsaasti.

Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa onkin ensisijaisesti kirjailijan "rakkaudentunnustus Afrikalle". Vaikka kirja oli tylsähkö, oli se kuitenkin aihepiirinsä puolesta lukemisen arvoinen. Kirjaa lukiessani sain kaikesta huolimatta aivan uudenlaisen näkökulman Afrikkaan.