torstai 31. toukokuuta 2012

Puolikas keltaista aurinkoa

Kirjoittaja: Chimamanda Ngozi Adichie
Suomentaja: Sari Karhulahti
Julkaistu: 2006 (suomennos 2009)
Alkuperäinen nimi: Half of a Yellow Sun
Kustantaja: Otava

Kirja kertoo muutamien henkilöhahmojen kautta Biafran sodasta ja sitä edeltävistä vuosista Nigeriassa. Päähenkilöitä ovat Ugwu, nuori igbo, joka on lähetetty Nsukkaan Odenigbon apulaiseksi, Odenigbo itse, Richard, nigerialaistunut britti sekä kaksoissisaret Olanna ja Kainene. Kirja on jaettu neljään osaan: ensimmäinen ja kolmas osa kertovat 1960-luvun alkupuolesta, ajasta ennen Biafran sotaa, toinen ja neljäs osa puolestaan kertovat 1960-luvun loppupuolesta ja Biafran sodasta. Tarina alkaa kun Ugwu saapuu Nsukkaan Odenigbon luokse; myöhemmin Odenigbon rakastajatar Olanna muuttaa heidän luokseen. Richard, afrikkalaistunut brittiläinen kirjailija, rakastuu Kaineneen. Biafran sodan syttyessä kaikki joutuvat pakenemaan.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen: se kuvaa kiehtovasti kuinka yhden perhe- ja tuttavapiirin kokemukset nivoutuvat laajempiin historiallisiin kokonaisuuksiin, kuinka Biafran sota vaikuttaa heihin kaikkiin. Sota muuttaa jokaista päähenkilöä. Richard ymmärtää, ettei voi koskaan olla täysin nigerialainen, ja että Biafran asia ei koskaan voi olla hänen asiansa. Ugwu viedään väkipakolla sotilaaksi, ja joukkopaineen alla tekee tekoja, joita ei koskaan olisi halunnut tehdä. Olanna ja Odenigbo joutuvat jättämään Nsukkan, ja Kainene pitää huolta pakolaisleirin ruokatarpeista.

Vaikka Puolikas keltaista aurinkoa onkin ylistetty pilviin asti, kirja ei kaikesta huolimatta vakuuttanut. Olihan aihe kiinnostava ja historialliset tapahtumat oli liitetty taitavasti yksittäisten henkilöiden kohtaloihin, mutta kirjasta ei silti jäänyt mikään "upea lukukokemus" -olo. Kirjasta ei oikeastaan puuttunut mitään, vaan ongelma oli päinvastainen: mielestäni kirjaan oli ahdettu liikaa tapahtumia ja ristiriitoja, joita käsiteltiin vain pintapuolisesti.

Yksi esimerkki tästä on Odenigbon ja tämän äidin palvelustytön yhden yön suhde, josta seuraa palvelustytön raskaus. Lapsen synnyttyä Olanna päättääkin yhtäkkiä pitää lapsesta huolta, ja asia on sillä selvä. Mielestäni tämä juonenkäänne oli turhan helposti sivuutettu, epärealistinenkin: Olanna otti toisen naisen ja miehensä lapsen noin vain omakseen.

Kirjan kerronta oli kuitenkin mukaansatempaavaa. Huolimatta siitä, että tapahtumat etenevät liian nopeasti ja juoni liian hitaasti, Puolikas keltaista aurinkoa on omalla tavallaan avartava kirja.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Narnian tarinat

Narnian tarinat on seitsemän kirjan sarja, joka kertoo kuvitteellisesta maailmasta, johon lapset päätyvät yllättävien reittien kautta meidän maailmastamme. Sarjan on kirjoittanut C.S. Lewis, ja se koostuu kirjoista Taikurin sisarenpoika (The Magician's Nephew, 1955), Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1950), Hevonen ja poika (The Horse and His Boy, 1954), Prinssi Kaspian (Prince Caspian, 1951), Kaspianin matka maailman ääriin (The Voyage of the 'Dawn Treader', 1952), Hopeinen tuoli (The Silver Chair, 1953) ja Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956). Sarjan ovat suomentaneet Kaarina Helakisa ja Kyllikki Hämäläinen, ja kirjat ilmestyivät suomeksi vuosina 1959-1979. Kirjan on kustantanut Otava ja kannen on kuvittanut Pauline Baynes.

Kirjat kuvaavat meidän maailmastamme tulleiden lasten seikkailuja Narniassa, aina sen luomisesta sen loppuun asti. Ensimmäisessä kirjassa lontoolaislapset Digory ja Polly päätyvät Narniaan, jonka Aslan laulaa eläväksi. Toisessa kirjassa taas seikkailevat Pevensien lapset: Peter, Susan, Edmund ja Lucy, jotka kukistavat valkean velhon ja hallitsevat sitten viisaasti Narniaa. Hevonen ja poika -kirjassa seurataan Sastran, Aravisin ja kahden narnialaishevosen pakomatkaa Kalormenin halki Narniaan. Hevonen ja poika ajoittuu aikakaudelle, jolloin Pevensien lapset olivat Narnian kuninkaita ja kuningattaria. Prinssi Kaspianissa Pevensiet pääsevät taas Narniaan, ja he auttavat Kaspiania voittamaan ilkeän Mirazin. Seuraavassa kirjassa Lucy ja Edmund palaavat Narniaan mukanaan serkkunsa Eustace. Tällä kertaa seikkailut tapahtuvat merellä: Kaspian on lähtenyt etsimään seitsemää kadonnutta lordia laivallaan Sarastuksella. Toiseksi viimeisessä kirjassa Hopeinen tuoli Eustace ja tämän ystävä Jill saapuvat Narniaan ja saavat Aslanilta tehtävän: heidän on määrä pelastaa prinssi Rilian. Narnian viimeisessä taistelussa kaikki Narnian ystävät ovat koolla, ja Aslan lopettaa Narnian.

Luin Narnian tarinat ensimmäisen kerran ollessani kahdeksanvuotias: muistan kuinka avasin suuren yhteisniteen sattumalta siitä kohdasta, kun Pevensien lapset tapaavat kääpiö Piiparin. En malttanut aloittaa alusta, vaan jatkoin lukemista keskeltä kirjaa.

Myöhemmin olen lukenut Narnian tarinat aika monta kertaa, mutta nyt viime lukukerrasta oli vierähtänyt pari vuotta. Kirjoja lukiessani tulin miettineeksi, kuinka eri tavalla lapsuutensa suosikkikirjoja lukee hieman vanhempana. Tällä lukukerralla kiinnitin erityisesti huomiota kirjoissa olevaan kristilliseen symboliikkaan, ja hämmästyin kuinka paljon sitä oli. Aikaisemmin olin vain monien muiden tapaan pitänyt Aslania Jeesus-hahmona, enkä ollut kiinnittänyt huomiota sen enempää muihin, huomaamattomampiin yhtäläisyyksiin. Nyt lukiessani tuntui melkeinpä siltä, että Lewis kirjoitti Narnian tarinoiden muodossa kertomuksia Jeesuksesta ja Jumalasta ja kristillisyydestä. Tähän vihjaa muun muassa se, että Aslan kertoo olevansa leijonan hahmossa vain Narniassa, ja että lasten täytyy oppia tuntemaan hänet eri hahmossa omassa maailmassaan. Narnian tarinat myös loppuu seuraavanlaisesti:

"Ja kun hän [Aslan] puhui heille, hän ei enää ollut leijonan näköinen, mutta kaikki se mitä sen jälkeen rupesi tapahtumaan oli niin suurta ja kaunista, etten minä niistä osaa kirjoittaa."

Viimeisessä kirjassahan Narnian ystävät kuolevat junaonnettomuudessa, ja pääsevät Aslanin maahan, jonka itse olen ajatellut aina jonkinlaisena "taivaana": pääseväthän myös onnettomuudessa kuolleet Pevensien lasten vanhemmat sinne, vaikka eivät tiedä Narniasta mitään.

Aslan Jeesus-hahmona on hyvin silmiinpistävä: "merentakaisen majesteetin" poika, kuolee Edmundin puolesta tarinassa Velho ja leijona, esintyy eri hahmoissa (muun muassa karitsana) ja on myös kaikkien maailmojen kuningas. Kiinnitin myös huomiota paljon pienempiinkin seikkoihin: esimerkiksi Eustace toteaa Jillille, että Aslanilta voi vain pyytää, ei käskeä.

Narnian kristillinen tematiikka on hyvin tunnettua: Lewis on itsekin selventänyt, että jokainen Narniasta kertova kirja kertoo tarinan keinoin kristillisistä ja Raamatullisista aiheista. Tiesin tämän toki ennen lukemistakin, mutta tällä lukukerralla pidin näitä seikkoja erityisen mielenkiintoisina. Kirjojen kristillisyys on myös ollut kritiikin kohteena, ja yllättäen myös kristitilliset tahot ovat vuorostaan kritisoineet kirjoja niiden myönteisestä suhtautumisesta pakanuuteen: esiintyyhän kirjoissa muun muassa taruhahmoja kuten fauneja, kääpiöitä ja puunhenkiä.

Pidän kovasti Narnian tarinoista, varsinkin Velhosta ja leijonasta, Kaspianin matkasta maailman ääriin ja Hopeisesta tuolista. Jostain syystä en ole koskaan oikein pitänyt Hevosesta ja pojasta, johtuen kenties siitä, että siinä ei ole muille kirjoille ominaisia siirtymiä meidän maailmastamme Narniaan. Narnian viimeisestä taistelusta pidän ehkä silti vähiten: tapahtumat ovat mielestäni ehkä liian irrallisia ja vaikeaselkoisiakin, ja siinä ei ollut mielestäni yhtä selkeää ja yhtenäistä juonta kuin muissa kirjoissa.

Kaikesta huolimatta Narnian tarinat on kirjakokonaisuus, jonka pariin palaan varmasti vielä uudelleen: Lewisin kertomuksissa on samaa taikaa kuin muissakin lapsuuteni suosikkifantasiateoksissa.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Onnen tunti

"Kaikki lapset rakastavat vanhempiaan, useimmat vanhemmat rakastavat lapsiaan. Niin se on."

Kirjoittaja: Anna-Leena Härkönen
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Otava

Keski-ikäinen Tuula elää tavallista uusperheen arkea miehensä Harrin ja kymmenvuotiaan poikansa Roopen kanssa. Mielessä kuitenkin herää ajatus sijaislapsen ottamisesta, ja aikansa pohdittuaan Tuula ja Harri löytävät itsensä sijaisvanhemmuuteen valmistavalta Pride-kurssilta. Sisarukset Luke, 8, ja Venni, 5, saapuvat puutaloon asumaan. Sijaisvanhemmuus ei kuitenkaan ole aivan sellaista kuin Tuula kuvitteli: aina pelkkä ystävällisyys ja hellyys ei riitä, ja vaikka riittäisikin, niin mitä jos toinen ei halua olla rakastettu? Sijaislasten myötä Tuula joutuu pohtimaan myös omaa ongelmallista äitisuhdettaan.

Kirjan teemana Härkönen käsittelee äitiyttä. "Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?" kysyy lasten biologinen äiti Ninna Tuulalta. Mitäs jos lapseen kiintyy liikaa? Mitäs jos lapseen ei kiinny? Tuula pohtii: onko hän tarpeeksi vahva kiintymään lapsiin ja sitten luopumaan heistä? Mielestäni teos oli pysyi hyvin keskeisen teeman ympärillä, ja pidin siitä, kuinka äitiyttä ei oltu pohdittu pelkästään suhteessa sijaislapsiin. Tekstissä oli kuvattu sekä äitiyttä omaan, biologiseen lapseen että lapsen näkökulmaa oman vanhempansa äitiyteen, Tuulan pojan Roopen ja äidin Lilan kautta. Oivaltavan havainnon kirjassa esittää naapurin Martta-mummo:"Lainassahan ne omatkin lapset on."

"Mitä heikkouksia teillä omasta mielestänne on?" kysyy sosiaalityöntekijä. "Meillä on kaikki heikkoudet", vastaa Tuula. Päähenkilön, Tuulan, hahmossa pidin eniten juuri realistisuudesta ja rehellisyydestä, jotka myös tekstissä identifioidaan Tuulan vahvuuksiksi. Tuula on minäkertoja, jonka ajatuksiakin, synkkiäkin, saadaan seurata. Välillä piipahdetaan Tuulan lapsuusmuistoissa, joita värittävät henkinen heitteillejättö, hylätyksi tuleminen ja kelpaamattomuuden tunne. Tuula onkin aikuisenakin hahmo, joka yrittää jatkuvasti täyttää kaikki aukot, olla täydellinen, kelvata, miellyttää. Tekstin myötä minulle välittyi ajatus siitä, että Tuula määrittää itsensä nimenomaan äitiyden kautta, naiseus ja vaimona olo on vasta kakkosena. Hahmon mielikuvissa täydellinen äiti on uhrautuva, rakastaa, on läsnä. Ja jos siihen ei kykene, on epäonnistunut. Tuulan kuiva huumorintajukaan ei riitä pelastamaan häntä tämän ajattelumallin ansasta.

Tuula ei kuitenkin ole vain vahva huumorintajuinen realisti: hänellä on myös heikkouksia. Mielenkiintoista on, että kirjailija on antanut päähenkilälle piirteitä, jotka ovat paheksuttuja erityisesti naisessa. Tuula on välillä lähes väkivaltainen, eikä aina osaa kontrolloida suuttumustaan. Mieshahmolla aggressiivisempi käytös olisi kenties hyväksyttävää, mutta lukijana minussa herää jonkin asteinen alitajuinen vastenmielisyys Tuulaa kohtaan: nainen ja vielä äiti käyttäytyy tuolla tavalla, kiroilee ja huutaa. Uskoisinkin, että Härkönen on tahtonut Tuulan hahmon avulla myös kritisoida yhteiskunnan perinteisiä sukupuolirooleja, joissa nainen vieläkin vaiennetaan.

Minusta on vaikea sanoa pidänkö Tuulasta vai en. Hahmossa minua ärsytti eniten Tuulan kykenemättömyys itsetutkiskeluun. Tästä johtuen Tuula arvostelee toisia ihmisiä, tavallaan leimaa heidät huonommiksi kuin itsensä. Toisaalta taas hän on rehellinen ajatellessaan näin, ei yritä ulkokullata itseään tai kaunistella puheitaan, ja tämäntyylinen rehellisyys taas osaltaan viehättää. Rosoinen päähenkilö on paljon mielenkiintoisempi kuin kaunisteltu, sileä ja laimea.

Harrista, Tuulan aviomiehestä, pidin paljon enemmän. Harrissa oli tiettyä välittömyyttä, luottavaisuutta ja kiltteyttä: karskista ulkokuoresta huolimatta Harri oli paljon sympaattisempi ja ystävällisempi hahmo kuin Tuula. Harrissa on ehkä jopa enemmän traditionaalisesti naisiin yhdistettäviä piirteitä kuin Tuulassa, mikä on mielestäni hieno ratkaisu kirjailijalta. Härkönen ei ole kuitenkaan tehnyt tätä yliampuvasti. Hahmokuvaukset ovatkin kirjan vahvuuksia, sivuhahmotkaan eivät ole yksiulotteisia ja mustavalkoisia: esimerkiksi narkkari-isä Alista paljastuu sympaattinen ja rehellinenkin puoli, ja kaikkine vikoineen Ali on suorastaan rakastettava hahmo.

Kirjassa en kuitenkaan pitänyt tietystä kiireen tunnusta. Tuntui, että asiat tapahtuivat liian nopeasti, olivat välillä hieman irrallisia. Teksti tuntui minusta myös jotenkin pakotetulta, liian harkitulta. Härkösen kirjoitustyyliä, sanavalintoja ja kielikuviahan kehutaan usein, mutta itse en jotenkin saanut niistä otetta ja minusta ne vaikuttivat paikoitellen epäluontevilta. Tekstissä vilisi liikaa erikoisuutta tavoittelevia sanoja minun makuuni: sanat ja ilmaisut kuten "meikämandolino", "jengoiltaan menneet" ja "mölöys" tuntuivat väkisin sekaan heitetyiltä.

Kuten Tuulankin hahmon kohdalla, en oikein osaa sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Hyvä se minusta kuitenkin oli, herätti ajatuksia ja tunteita ja keskustelua. Kirjan ehkä raskaastakin aiheesta huolimatta se ei ollut liian synkkä, eikä onneksi sortunut moralisointiin. Kirjailija esittää jyrkimmät kannanotot päähenkilön kautta, mutta kirjan kuluessa Tuulakin ymmärtää, että asiat eivät aina ole mustavalkoisia, mukaan mahtuvat myös kaikki harmaan sävyt.

Ehkäpä kirja olisi voinut niin sanotusti kolahtaa paremmin jos olisin itse äiti ja aihe koskettaisi minua omakohtaisesti ja syvemmin, mutta pidin siitä huolimatta lukukokemuksesta, ja kirja antoi silti paljon ajattelemisen aihetta.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Tuntematon sotilas

"Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, 'prässit' housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauksessa todellisuus. Todellisuus tungeksi jonkinlaisessa jonossa kanttiinipöydän edessä ja elämöi:"Älä perkele änkee väliin äijä. Me hännille." Ei ollut jalassa prässättyjä housuja. Kenellä oli ruskeat englantilaiset 'myötätunnot', kenellä tavalliset siviilihousut, kenellä harmaata armeijan sarkaa."

Kirjoittaja: Väinö Linna
Julkaistu: 1954
Kustantaja: WSOY

Tuntematon sotilas on Väinö Linnan jatkosodasta kertova teos, joka kuvaa fiktiivisen konekiväärikomppanian kokemuksia. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaikka osa hahmoista, muun muassa Rokka, Koskela, Rahikainen, Hietanen ja Vanhala, ovat enemmän esillä kuin toiset. Romaanilla ei ole oikeastaan selkää kehittyvää juonta tai huippukohtaa, vaan se on ennemminkin vain kuvaus jatkosodan aikaisista tapahtumista yksilöiden näkökulmasta.

Olen monta kertaa yrittänyt tarttua Tuntemattomaan sotilaaseen lukeakseni sen, mutta aina ennakkoluuloni ja ainoa muistikuvani elokuvasta - "Koskela Suomesta - syö rautaa ja paskantaa kettinkiä." - ovat karkoittaneet minut pois. Nyt kuitenkin luin kirjan, ja yllätyin positiivisesti. Kirja ei ollut pitkäveteinen tai liian väkivaltainen kuten olin pelännyt, vaan pikemminkin mielenkiintoinen ja koskettavakin kuvaus tavallisesta suomalaisesta sotamiehestä. Hämmästelin tosin sitä, että olin odottanut kirjan olevan vielä enemmän sotavastainen. Myöhemmin tosin selvitin tämän johtuvan osittain siitä, että Tuntematon sotilas on lyhennetty versio alkuperäisestä Sotaromaanista, ja myös itse kirjailija esitti huolensa, että sensuroinnin myötä kirja menettää osan sotakritiikistään.

Kirja kertoo koruttomasti ja yksinkertaisesti jatkosodan todellisuutta yksilön näkökulmasta. Se ei glorifioi sotaa, mutta ei myöskään liioittele tai paisuttele sotilaitten kärsimyksiä suhteettomasti.

Kirja alkaa kun pataljoonalle annetaan käsky siirtyä harjoituspaikasta: rivimiehet eivät tiedä onko sota syttynyt, ja tässä vaiheessa sotilaiden keskuudessa vallitsee vielä innostus ryhtyä sotaan - suurin osa sotamiehistä ei ole taistellut talvisodassa, eikä tiedä sodan realiteeteista mitään.

"Vilun ja nälän ohella he olivat valvomisesta väsyneitä, joten pelko enää puuttui niistä neljästä oleellisesta tekijästä, joihin voidaan sisällyttää koko sodan olemus."

Linna kuvaa oivaltavasti ja kuivahkon huumorin sävyttämänä sodan todellista olemusta verrattuna siihen kullattuun mielikuvaan, jota Neuvostoliitonvastainen sotapropaganda viljeli. Koko romaanin aikana Linna korostaa sodan tyhmyyttä ja järjettömyyttä, mutta samalla pitää suomalaisen sotilaan sitkeyttä ja sisua positiivisina.

Romaanissa käsitellään teemoina sodan lisäksi myös kuolemaa. Tappaminen ja kuoleman alituinen läsnäolo ovatkin tärkeitä elementtejä tekstissä, ja eri hahmojen kautta Väinö Linna kuvaa erilaisia katsantotapoja niihin.

"Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys."

Kuolema ja tappaminen ei ole enää eettinen ongelma. Sotilas turtuu sotaan, ja tappaa, koska on pakko. "Myö ei olla tääl kuolemas, myö ollaan tappamas", toteaa alikersantti Rokka. Rivimiehelle, joka ei tiedä laajemmassa mittakaavassa sodan strategioista tai suunnitelmista, sota on pelkkää tappamista, etenemistä muutama metri kerrallaan.

"Minkälaista se on ihmistä ammuta?"
"Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii."
"Eivätkös ne sitten ole ihmisiä?"
"Eihä ne. Tai enhä mie tiijä."

Vihollinen on epäinhimillistettävä, ja tunteille ei ole tilaa sodassa. Suurin osa sotilaista ei sen kummemmin ajattele tappamisen oikeutusta, tai jää edes pohtimaan toverin kaatumista: niille ei yksinkertaisesti ole aikaa. Lukijakaan ei jää suremaan hahmojen kuolemaa, vielä vähemmän vihollisen. Kuolema on sivuutettu, se esitetään vain tapahtumana muiden joukossa. Jos joku kaatuu, tilalle tulee reserviläinen. Sotilas on korvattavissa, eikä yksittäinen ihmishengen menetys merkitse mitään.

Kuolemasta lukeminen ei kuitenkaan ollut ahdistavaa. Ainoastaan lyhyt kohtaus, jossa kaksi suomalaista sotilasta teloitetaan pikasotaoikeudenkäynnin seurauksena, oli osin jopa järkyttävääkin luettavaa.  Kohtaus perustuu tositapahtumiin, ja heijastelee siten myös Väinö Linnan omia kokemuksia ja tunteita jatkosodasta. Lukijana mietin, miksi vain omien sotilaitten tappaminen kosketti niin paljon enemmän kuin kaatuminen vihollisen toimesta tai venäläisten kuolema? Tulin siihen tulokseen, että osakseen asiaan vaikuttaa teloituksen hulluus. Pikkurikkeistä ja vähäisestä sotilaskurin vastustamisestako kuolemaantuomio? Tapaus tuntuu järjettömältä, miksi uhrata omia sotilaita vielä lisää? Toisaalta asiaan vaikuttaa myös se, kuinka Linna kuvaa tapauksia. Kaatuminen ja vihollisen tappaminen kuvataan ohimennen, kylmästi ja faktisesti todeten suurimman osan ajasta. Teloitettavien ajatuksia sen sijaan kuvataan yksityiskohtaisemmin, ja näin lukija ennättää muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen heihin.

Hahmoista pidin ehdottomasti eniten alikersantti Antero Rokasta. Rokka on välitön, hyväntahtoinen hahmo, joka kuvataan komppanian parhaimpana sotilaana. Rokka on myös suora, eikä nöyristele ylempiään, mikä näkyy piittaamattomuutena sotakurista. Rokan hahmossa on myös tiettyä humoristisuutta, ja tuo tietynlaista kevennystä muuten niin kovin raskaaseen ja synkkäänkin sotakuvaukseen.

Toinen suosikkihahmoistani on kersantti Urho Hietanen. Hietanen on ehkä sotamiehistä ystävällisin ja hyväsydämisin: tämä näkyy muun muassa siinä, että Petroskoin valtauksen jälkeen Hietanen pyytää etukäteen osan muona-annoksestaan antaakseen ruokaa nälkää näkeville venäläislapsille. Mielestäni tässä kohta Linnan sotakritiikki näkyy selkeästi: kärsimys ja nälkä ei katso puolia, ja sodassa kärsivät myös syyttömät.

Hahmoista ärsyttävin oli sotamies Vanhala, joka tuntui olevan joka paikassa typerine hihittelyineen. Vanhala, joka saa myös liikanimen "Ylen Sankia Priha", ei ota sotaa vakavasti ja onkin mielestäni hyvin pitkälti tyhjännauraja. Hahmo tosin kehittyy ja kypsyy romaanin aikana parempaan suuntaan.

Kirja oli yllättävän hyvä. En ole aikaisemmin oikeastaan ajatellut talvi- ja jatkosotaa sen kummemmin, omat isovanhempanikin olivat vain muutaman vuoden ikäisiä tuolloin. Isoisoisistänikään en tiedä sen enempää kuin että yksi heistä toimi muissa tehtävissä kuin rintamalla vakaumuksensa vuoksi. Yleisesti ottaen pidin kirjasta, sillä vaikka se käsittelikin surullista ja masentavaa aihetta, romaani ei silti ole lohduttoman toivoton.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Hobitti eli sinne ja takaisin

""Elävälle lohikäärmeelle ei auta nauraa, Bilbo, senkin hölmö!" hän sanoi itselleen."

Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien
Suomentaja: Kersti Juva
Julkaistu: 1937 (suomennos 1985)
Alkuperäinen nimi: The Hobbit or There and Back Again
Kustantaja: WSOY

Hobitti Bilbo Reppuli viettää laiskanpulskeaa elämää Repunpään hobittikolossaan, kun eräänä toukokuisena päivänä velho Gandalf ilmestyy ja ilmoittaa, että on valinnut Bilbon voroksi kääpiöiden aarteenmetsästysretkelle! Hobittirukan rauhallinen elämä keskeytyy, kun hänet tempaistaan huimaan seikkailuun. Mukaan mahtuu niin hiisiä, haltioita, peikkoja kuin Klonkkukin, jonka näkymättömyyssormuksen Bilbo ottaa itselleen. Jännittävän retken tarkoituksena on pyrkiä Yksinäiselle Vuorelle, ja ottaa haltuun kääpiöiden aarre, jota vartioi ilkeä lohikäärme Smaug...

Olen itseasiassa lukenut Hobitin jo kaksi kertaa aikaisemmin: lähinnä vain "velvollisuudentunnosta". Tästä johtuen minulla ei kyllä ollut mitään mielikuvia juonesta, ja ennakko-oletukseni olivat luokkaa "tylsä, pitkäveteinen ja mielenkiinnottomasti kirjoitettu". Olin kuitenkin suurimmaksi osaksi väärässä: kun kirjaan uppoutuu, se vie mukanaan. Yllätyin, kuinka paljon pidin Hobitista, kun vain tartuin toimeen ja ryhdyin lukemaan.

Tolkienin teoksen vahvuus piilee ilman muuta monimutkaisessa ja huolella suunnitellussa mielikuvitusmaailmassa. Hahmot, kartat ja olennot ja jopa historiakin luovat yksityiskohtaisen kokonaisuuden, jonka ansiosta juonen ajoittainen pitkäveteisyys unohtuu. Kirjan juoni onkin mielestäni ehkäpä sen heikoin lenkki: yksinkertainen, sarja tapahtumia ja pieniä seikkailuja, jotka on vain liitetty, loogisesti tosin, "pääjuoneen". Mielestäni myös seikkailun varsinainen tarkoitus - aarteen saaminen takaisin Smaugilta - oli ehkäpä sivuutettu liian hätäisesti verrattuna kääpiöiden ja Bilbon vaikeuksiin matkalla. Olin jotenkin odottanut, että Smaugin kukistuminen olisi ollut koko romaanin kohokohta: se kuitenkin sivuutettiin lähinnä maininnalla.

Teos on hyvin pitkälti kovin perinteinen fantasiaromaani: erilaisia otuksia, taikaa ja suoraviivainen, joskin polveileva, seikkailu. Tämän ohella kirja on kuitenkin myös enemmän: se on myös kehitystarina, joka kuvaa Bilbo Reppulin muutosta. Kuten Gandalf kirjassa toteaa, seikkailu teki hyvää Bilbolle.

Pidin kuitenkin yleisesti ottaen kirjasta: vaikka kerronta onkin välillä hidasta ja juoni tylsähkö, kuten sanottu, mielikuvitusmaailman rikkaus ja yksityiskohtaisuus paikkaa näitä puutteita.