maanantai 14. toukokuuta 2012

Narnian tarinat

Narnian tarinat on seitsemän kirjan sarja, joka kertoo kuvitteellisesta maailmasta, johon lapset päätyvät yllättävien reittien kautta meidän maailmastamme. Sarjan on kirjoittanut C.S. Lewis, ja se koostuu kirjoista Taikurin sisarenpoika (The Magician's Nephew, 1955), Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1950), Hevonen ja poika (The Horse and His Boy, 1954), Prinssi Kaspian (Prince Caspian, 1951), Kaspianin matka maailman ääriin (The Voyage of the 'Dawn Treader', 1952), Hopeinen tuoli (The Silver Chair, 1953) ja Narnian viimeinen taistelu (The Last Battle, 1956). Sarjan ovat suomentaneet Kaarina Helakisa ja Kyllikki Hämäläinen, ja kirjat ilmestyivät suomeksi vuosina 1959-1979. Kirjan on kustantanut Otava ja kannen on kuvittanut Pauline Baynes.

Kirjat kuvaavat meidän maailmastamme tulleiden lasten seikkailuja Narniassa, aina sen luomisesta sen loppuun asti. Ensimmäisessä kirjassa lontoolaislapset Digory ja Polly päätyvät Narniaan, jonka Aslan laulaa eläväksi. Toisessa kirjassa taas seikkailevat Pevensien lapset: Peter, Susan, Edmund ja Lucy, jotka kukistavat valkean velhon ja hallitsevat sitten viisaasti Narniaa. Hevonen ja poika -kirjassa seurataan Sastran, Aravisin ja kahden narnialaishevosen pakomatkaa Kalormenin halki Narniaan. Hevonen ja poika ajoittuu aikakaudelle, jolloin Pevensien lapset olivat Narnian kuninkaita ja kuningattaria. Prinssi Kaspianissa Pevensiet pääsevät taas Narniaan, ja he auttavat Kaspiania voittamaan ilkeän Mirazin. Seuraavassa kirjassa Lucy ja Edmund palaavat Narniaan mukanaan serkkunsa Eustace. Tällä kertaa seikkailut tapahtuvat merellä: Kaspian on lähtenyt etsimään seitsemää kadonnutta lordia laivallaan Sarastuksella. Toiseksi viimeisessä kirjassa Hopeinen tuoli Eustace ja tämän ystävä Jill saapuvat Narniaan ja saavat Aslanilta tehtävän: heidän on määrä pelastaa prinssi Rilian. Narnian viimeisessä taistelussa kaikki Narnian ystävät ovat koolla, ja Aslan lopettaa Narnian.

Luin Narnian tarinat ensimmäisen kerran ollessani kahdeksanvuotias: muistan kuinka avasin suuren yhteisniteen sattumalta siitä kohdasta, kun Pevensien lapset tapaavat kääpiö Piiparin. En malttanut aloittaa alusta, vaan jatkoin lukemista keskeltä kirjaa.

Myöhemmin olen lukenut Narnian tarinat aika monta kertaa, mutta nyt viime lukukerrasta oli vierähtänyt pari vuotta. Kirjoja lukiessani tulin miettineeksi, kuinka eri tavalla lapsuutensa suosikkikirjoja lukee hieman vanhempana. Tällä lukukerralla kiinnitin erityisesti huomiota kirjoissa olevaan kristilliseen symboliikkaan, ja hämmästyin kuinka paljon sitä oli. Aikaisemmin olin vain monien muiden tapaan pitänyt Aslania Jeesus-hahmona, enkä ollut kiinnittänyt huomiota sen enempää muihin, huomaamattomampiin yhtäläisyyksiin. Nyt lukiessani tuntui melkeinpä siltä, että Lewis kirjoitti Narnian tarinoiden muodossa kertomuksia Jeesuksesta ja Jumalasta ja kristillisyydestä. Tähän vihjaa muun muassa se, että Aslan kertoo olevansa leijonan hahmossa vain Narniassa, ja että lasten täytyy oppia tuntemaan hänet eri hahmossa omassa maailmassaan. Narnian tarinat myös loppuu seuraavanlaisesti:

"Ja kun hän [Aslan] puhui heille, hän ei enää ollut leijonan näköinen, mutta kaikki se mitä sen jälkeen rupesi tapahtumaan oli niin suurta ja kaunista, etten minä niistä osaa kirjoittaa."

Viimeisessä kirjassahan Narnian ystävät kuolevat junaonnettomuudessa, ja pääsevät Aslanin maahan, jonka itse olen ajatellut aina jonkinlaisena "taivaana": pääseväthän myös onnettomuudessa kuolleet Pevensien lasten vanhemmat sinne, vaikka eivät tiedä Narniasta mitään.

Aslan Jeesus-hahmona on hyvin silmiinpistävä: "merentakaisen majesteetin" poika, kuolee Edmundin puolesta tarinassa Velho ja leijona, esintyy eri hahmoissa (muun muassa karitsana) ja on myös kaikkien maailmojen kuningas. Kiinnitin myös huomiota paljon pienempiinkin seikkoihin: esimerkiksi Eustace toteaa Jillille, että Aslanilta voi vain pyytää, ei käskeä.

Narnian kristillinen tematiikka on hyvin tunnettua: Lewis on itsekin selventänyt, että jokainen Narniasta kertova kirja kertoo tarinan keinoin kristillisistä ja Raamatullisista aiheista. Tiesin tämän toki ennen lukemistakin, mutta tällä lukukerralla pidin näitä seikkoja erityisen mielenkiintoisina. Kirjojen kristillisyys on myös ollut kritiikin kohteena, ja yllättäen myös kristitilliset tahot ovat vuorostaan kritisoineet kirjoja niiden myönteisestä suhtautumisesta pakanuuteen: esiintyyhän kirjoissa muun muassa taruhahmoja kuten fauneja, kääpiöitä ja puunhenkiä.

Pidän kovasti Narnian tarinoista, varsinkin Velhosta ja leijonasta, Kaspianin matkasta maailman ääriin ja Hopeisesta tuolista. Jostain syystä en ole koskaan oikein pitänyt Hevosesta ja pojasta, johtuen kenties siitä, että siinä ei ole muille kirjoille ominaisia siirtymiä meidän maailmastamme Narniaan. Narnian viimeisestä taistelusta pidän ehkä silti vähiten: tapahtumat ovat mielestäni ehkä liian irrallisia ja vaikeaselkoisiakin, ja siinä ei ollut mielestäni yhtä selkeää ja yhtenäistä juonta kuin muissa kirjoissa.

Kaikesta huolimatta Narnian tarinat on kirjakokonaisuus, jonka pariin palaan varmasti vielä uudelleen: Lewisin kertomuksissa on samaa taikaa kuin muissakin lapsuuteni suosikkifantasiateoksissa.

3 kommenttia:

  1. Yritin tässä päivänä eräänä lukea Prinssi Kaspiania.
    Siinä ei ollut eunukkeja.

    VastaaPoista
  2. Eustace Ruikku.

    ...perun puheeni. Ai niin se ei ollut Kaspianissa.

    VastaaPoista