keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Onnen tunti

"Kaikki lapset rakastavat vanhempiaan, useimmat vanhemmat rakastavat lapsiaan. Niin se on."

Kirjoittaja: Anna-Leena Härkönen
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Otava

Keski-ikäinen Tuula elää tavallista uusperheen arkea miehensä Harrin ja kymmenvuotiaan poikansa Roopen kanssa. Mielessä kuitenkin herää ajatus sijaislapsen ottamisesta, ja aikansa pohdittuaan Tuula ja Harri löytävät itsensä sijaisvanhemmuuteen valmistavalta Pride-kurssilta. Sisarukset Luke, 8, ja Venni, 5, saapuvat puutaloon asumaan. Sijaisvanhemmuus ei kuitenkaan ole aivan sellaista kuin Tuula kuvitteli: aina pelkkä ystävällisyys ja hellyys ei riitä, ja vaikka riittäisikin, niin mitä jos toinen ei halua olla rakastettu? Sijaislasten myötä Tuula joutuu pohtimaan myös omaa ongelmallista äitisuhdettaan.

Kirjan teemana Härkönen käsittelee äitiyttä. "Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?" kysyy lasten biologinen äiti Ninna Tuulalta. Mitäs jos lapseen kiintyy liikaa? Mitäs jos lapseen ei kiinny? Tuula pohtii: onko hän tarpeeksi vahva kiintymään lapsiin ja sitten luopumaan heistä? Mielestäni teos oli pysyi hyvin keskeisen teeman ympärillä, ja pidin siitä, kuinka äitiyttä ei oltu pohdittu pelkästään suhteessa sijaislapsiin. Tekstissä oli kuvattu sekä äitiyttä omaan, biologiseen lapseen että lapsen näkökulmaa oman vanhempansa äitiyteen, Tuulan pojan Roopen ja äidin Lilan kautta. Oivaltavan havainnon kirjassa esittää naapurin Martta-mummo:"Lainassahan ne omatkin lapset on."

"Mitä heikkouksia teillä omasta mielestänne on?" kysyy sosiaalityöntekijä. "Meillä on kaikki heikkoudet", vastaa Tuula. Päähenkilön, Tuulan, hahmossa pidin eniten juuri realistisuudesta ja rehellisyydestä, jotka myös tekstissä identifioidaan Tuulan vahvuuksiksi. Tuula on minäkertoja, jonka ajatuksiakin, synkkiäkin, saadaan seurata. Välillä piipahdetaan Tuulan lapsuusmuistoissa, joita värittävät henkinen heitteillejättö, hylätyksi tuleminen ja kelpaamattomuuden tunne. Tuula onkin aikuisenakin hahmo, joka yrittää jatkuvasti täyttää kaikki aukot, olla täydellinen, kelvata, miellyttää. Tekstin myötä minulle välittyi ajatus siitä, että Tuula määrittää itsensä nimenomaan äitiyden kautta, naiseus ja vaimona olo on vasta kakkosena. Hahmon mielikuvissa täydellinen äiti on uhrautuva, rakastaa, on läsnä. Ja jos siihen ei kykene, on epäonnistunut. Tuulan kuiva huumorintajukaan ei riitä pelastamaan häntä tämän ajattelumallin ansasta.

Tuula ei kuitenkin ole vain vahva huumorintajuinen realisti: hänellä on myös heikkouksia. Mielenkiintoista on, että kirjailija on antanut päähenkilälle piirteitä, jotka ovat paheksuttuja erityisesti naisessa. Tuula on välillä lähes väkivaltainen, eikä aina osaa kontrolloida suuttumustaan. Mieshahmolla aggressiivisempi käytös olisi kenties hyväksyttävää, mutta lukijana minussa herää jonkin asteinen alitajuinen vastenmielisyys Tuulaa kohtaan: nainen ja vielä äiti käyttäytyy tuolla tavalla, kiroilee ja huutaa. Uskoisinkin, että Härkönen on tahtonut Tuulan hahmon avulla myös kritisoida yhteiskunnan perinteisiä sukupuolirooleja, joissa nainen vieläkin vaiennetaan.

Minusta on vaikea sanoa pidänkö Tuulasta vai en. Hahmossa minua ärsytti eniten Tuulan kykenemättömyys itsetutkiskeluun. Tästä johtuen Tuula arvostelee toisia ihmisiä, tavallaan leimaa heidät huonommiksi kuin itsensä. Toisaalta taas hän on rehellinen ajatellessaan näin, ei yritä ulkokullata itseään tai kaunistella puheitaan, ja tämäntyylinen rehellisyys taas osaltaan viehättää. Rosoinen päähenkilö on paljon mielenkiintoisempi kuin kaunisteltu, sileä ja laimea.

Harrista, Tuulan aviomiehestä, pidin paljon enemmän. Harrissa oli tiettyä välittömyyttä, luottavaisuutta ja kiltteyttä: karskista ulkokuoresta huolimatta Harri oli paljon sympaattisempi ja ystävällisempi hahmo kuin Tuula. Harrissa on ehkä jopa enemmän traditionaalisesti naisiin yhdistettäviä piirteitä kuin Tuulassa, mikä on mielestäni hieno ratkaisu kirjailijalta. Härkönen ei ole kuitenkaan tehnyt tätä yliampuvasti. Hahmokuvaukset ovatkin kirjan vahvuuksia, sivuhahmotkaan eivät ole yksiulotteisia ja mustavalkoisia: esimerkiksi narkkari-isä Alista paljastuu sympaattinen ja rehellinenkin puoli, ja kaikkine vikoineen Ali on suorastaan rakastettava hahmo.

Kirjassa en kuitenkaan pitänyt tietystä kiireen tunnusta. Tuntui, että asiat tapahtuivat liian nopeasti, olivat välillä hieman irrallisia. Teksti tuntui minusta myös jotenkin pakotetulta, liian harkitulta. Härkösen kirjoitustyyliä, sanavalintoja ja kielikuviahan kehutaan usein, mutta itse en jotenkin saanut niistä otetta ja minusta ne vaikuttivat paikoitellen epäluontevilta. Tekstissä vilisi liikaa erikoisuutta tavoittelevia sanoja minun makuuni: sanat ja ilmaisut kuten "meikämandolino", "jengoiltaan menneet" ja "mölöys" tuntuivat väkisin sekaan heitetyiltä.

Kuten Tuulankin hahmon kohdalla, en oikein osaa sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Hyvä se minusta kuitenkin oli, herätti ajatuksia ja tunteita ja keskustelua. Kirjan ehkä raskaastakin aiheesta huolimatta se ei ollut liian synkkä, eikä onneksi sortunut moralisointiin. Kirjailija esittää jyrkimmät kannanotot päähenkilön kautta, mutta kirjan kuluessa Tuulakin ymmärtää, että asiat eivät aina ole mustavalkoisia, mukaan mahtuvat myös kaikki harmaan sävyt.

Ehkäpä kirja olisi voinut niin sanotusti kolahtaa paremmin jos olisin itse äiti ja aihe koskettaisi minua omakohtaisesti ja syvemmin, mutta pidin siitä huolimatta lukukokemuksesta, ja kirja antoi silti paljon ajattelemisen aihetta.

2 kommenttia:

  1. Tiedätkö.
    Olen miettinyt miksi haluan sanoa tästä kirjoituksesta jotain.
    Tajusin että siksi, että kirjoitat kiinnostavasti sellaisistakin kirjoista, joista on ehkä vaikeaa kirjoittaa kiinnostavasti.

    Halusin todella häpäistä itseni ylläolevan lauseen muodossa.

    VastaaPoista
  2. Oho! Nöyrimmät kiitokseni.

    VastaaPoista