lauantai 5. toukokuuta 2012

Tuntematon sotilas

"Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, 'prässit' housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauksessa todellisuus. Todellisuus tungeksi jonkinlaisessa jonossa kanttiinipöydän edessä ja elämöi:"Älä perkele änkee väliin äijä. Me hännille." Ei ollut jalassa prässättyjä housuja. Kenellä oli ruskeat englantilaiset 'myötätunnot', kenellä tavalliset siviilihousut, kenellä harmaata armeijan sarkaa."

Kirjoittaja: Väinö Linna
Julkaistu: 1954
Kustantaja: WSOY

Tuntematon sotilas on Väinö Linnan jatkosodasta kertova teos, joka kuvaa fiktiivisen konekiväärikomppanian kokemuksia. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaikka osa hahmoista, muun muassa Rokka, Koskela, Rahikainen, Hietanen ja Vanhala, ovat enemmän esillä kuin toiset. Romaanilla ei ole oikeastaan selkää kehittyvää juonta tai huippukohtaa, vaan se on ennemminkin vain kuvaus jatkosodan aikaisista tapahtumista yksilöiden näkökulmasta.

Olen monta kertaa yrittänyt tarttua Tuntemattomaan sotilaaseen lukeakseni sen, mutta aina ennakkoluuloni ja ainoa muistikuvani elokuvasta - "Koskela Suomesta - syö rautaa ja paskantaa kettinkiä." - ovat karkoittaneet minut pois. Nyt kuitenkin luin kirjan, ja yllätyin positiivisesti. Kirja ei ollut pitkäveteinen tai liian väkivaltainen kuten olin pelännyt, vaan pikemminkin mielenkiintoinen ja koskettavakin kuvaus tavallisesta suomalaisesta sotamiehestä. Hämmästelin tosin sitä, että olin odottanut kirjan olevan vielä enemmän sotavastainen. Myöhemmin tosin selvitin tämän johtuvan osittain siitä, että Tuntematon sotilas on lyhennetty versio alkuperäisestä Sotaromaanista, ja myös itse kirjailija esitti huolensa, että sensuroinnin myötä kirja menettää osan sotakritiikistään.

Kirja kertoo koruttomasti ja yksinkertaisesti jatkosodan todellisuutta yksilön näkökulmasta. Se ei glorifioi sotaa, mutta ei myöskään liioittele tai paisuttele sotilaitten kärsimyksiä suhteettomasti.

Kirja alkaa kun pataljoonalle annetaan käsky siirtyä harjoituspaikasta: rivimiehet eivät tiedä onko sota syttynyt, ja tässä vaiheessa sotilaiden keskuudessa vallitsee vielä innostus ryhtyä sotaan - suurin osa sotamiehistä ei ole taistellut talvisodassa, eikä tiedä sodan realiteeteista mitään.

"Vilun ja nälän ohella he olivat valvomisesta väsyneitä, joten pelko enää puuttui niistä neljästä oleellisesta tekijästä, joihin voidaan sisällyttää koko sodan olemus."

Linna kuvaa oivaltavasti ja kuivahkon huumorin sävyttämänä sodan todellista olemusta verrattuna siihen kullattuun mielikuvaan, jota Neuvostoliitonvastainen sotapropaganda viljeli. Koko romaanin aikana Linna korostaa sodan tyhmyyttä ja järjettömyyttä, mutta samalla pitää suomalaisen sotilaan sitkeyttä ja sisua positiivisina.

Romaanissa käsitellään teemoina sodan lisäksi myös kuolemaa. Tappaminen ja kuoleman alituinen läsnäolo ovatkin tärkeitä elementtejä tekstissä, ja eri hahmojen kautta Väinö Linna kuvaa erilaisia katsantotapoja niihin.

"Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys."

Kuolema ja tappaminen ei ole enää eettinen ongelma. Sotilas turtuu sotaan, ja tappaa, koska on pakko. "Myö ei olla tääl kuolemas, myö ollaan tappamas", toteaa alikersantti Rokka. Rivimiehelle, joka ei tiedä laajemmassa mittakaavassa sodan strategioista tai suunnitelmista, sota on pelkkää tappamista, etenemistä muutama metri kerrallaan.

"Minkälaista se on ihmistä ammuta?"
"Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii."
"Eivätkös ne sitten ole ihmisiä?"
"Eihä ne. Tai enhä mie tiijä."

Vihollinen on epäinhimillistettävä, ja tunteille ei ole tilaa sodassa. Suurin osa sotilaista ei sen kummemmin ajattele tappamisen oikeutusta, tai jää edes pohtimaan toverin kaatumista: niille ei yksinkertaisesti ole aikaa. Lukijakaan ei jää suremaan hahmojen kuolemaa, vielä vähemmän vihollisen. Kuolema on sivuutettu, se esitetään vain tapahtumana muiden joukossa. Jos joku kaatuu, tilalle tulee reserviläinen. Sotilas on korvattavissa, eikä yksittäinen ihmishengen menetys merkitse mitään.

Kuolemasta lukeminen ei kuitenkaan ollut ahdistavaa. Ainoastaan lyhyt kohtaus, jossa kaksi suomalaista sotilasta teloitetaan pikasotaoikeudenkäynnin seurauksena, oli osin jopa järkyttävääkin luettavaa.  Kohtaus perustuu tositapahtumiin, ja heijastelee siten myös Väinö Linnan omia kokemuksia ja tunteita jatkosodasta. Lukijana mietin, miksi vain omien sotilaitten tappaminen kosketti niin paljon enemmän kuin kaatuminen vihollisen toimesta tai venäläisten kuolema? Tulin siihen tulokseen, että osakseen asiaan vaikuttaa teloituksen hulluus. Pikkurikkeistä ja vähäisestä sotilaskurin vastustamisestako kuolemaantuomio? Tapaus tuntuu järjettömältä, miksi uhrata omia sotilaita vielä lisää? Toisaalta asiaan vaikuttaa myös se, kuinka Linna kuvaa tapauksia. Kaatuminen ja vihollisen tappaminen kuvataan ohimennen, kylmästi ja faktisesti todeten suurimman osan ajasta. Teloitettavien ajatuksia sen sijaan kuvataan yksityiskohtaisemmin, ja näin lukija ennättää muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen heihin.

Hahmoista pidin ehdottomasti eniten alikersantti Antero Rokasta. Rokka on välitön, hyväntahtoinen hahmo, joka kuvataan komppanian parhaimpana sotilaana. Rokka on myös suora, eikä nöyristele ylempiään, mikä näkyy piittaamattomuutena sotakurista. Rokan hahmossa on myös tiettyä humoristisuutta, ja tuo tietynlaista kevennystä muuten niin kovin raskaaseen ja synkkäänkin sotakuvaukseen.

Toinen suosikkihahmoistani on kersantti Urho Hietanen. Hietanen on ehkä sotamiehistä ystävällisin ja hyväsydämisin: tämä näkyy muun muassa siinä, että Petroskoin valtauksen jälkeen Hietanen pyytää etukäteen osan muona-annoksestaan antaakseen ruokaa nälkää näkeville venäläislapsille. Mielestäni tässä kohta Linnan sotakritiikki näkyy selkeästi: kärsimys ja nälkä ei katso puolia, ja sodassa kärsivät myös syyttömät.

Hahmoista ärsyttävin oli sotamies Vanhala, joka tuntui olevan joka paikassa typerine hihittelyineen. Vanhala, joka saa myös liikanimen "Ylen Sankia Priha", ei ota sotaa vakavasti ja onkin mielestäni hyvin pitkälti tyhjännauraja. Hahmo tosin kehittyy ja kypsyy romaanin aikana parempaan suuntaan.

Kirja oli yllättävän hyvä. En ole aikaisemmin oikeastaan ajatellut talvi- ja jatkosotaa sen kummemmin, omat isovanhempanikin olivat vain muutaman vuoden ikäisiä tuolloin. Isoisoisistänikään en tiedä sen enempää kuin että yksi heistä toimi muissa tehtävissä kuin rintamalla vakaumuksensa vuoksi. Yleisesti ottaen pidin kirjasta, sillä vaikka se käsittelikin surullista ja masentavaa aihetta, romaani ei silti ole lohduttoman toivoton.

5 kommenttia:

  1. "ainoa muistikuvani elokuvasta - "Koskela Suomesta - syö rautaa ja paskantaa kettinkiä." - ovat karkoittaneet minut pois."
    :D (Yleisöystävällinen hymiö)
    Miksen muista mokomaa. Muistan vain 'pensasneuvostoliittolaisen'.

    Noh mutta. Ajatuksia nostattava arvostelu. Täytyneekin lukea tuokin kirja sitten joskus ja tällä kertaa viedä se loppuun asti.

    VastaaPoista
  2. Vierastan hieman tuota "arvostelu" -nimikettä, mutta kiitos. :D Ennemminkin vain ajatuksiani kirjasta.

    Liekö tuo jäänyt mieleeni siitä syytä, että 12-vuotiaana elokuvan nähdessäni "paska" oli suunnatonta huvittuneisuuta herättävä sana. :D

    VastaaPoista
  3. ...

    logiikkani taisi pettää ruhti.. eikun keisarillisesti tuossa edelliskommentissa.

    VastaaPoista
  4. Jos et sanoisi tätä arvosteluksi, vaan kokoelmaksi ajatuksia, niin niiden kerääminen on onnistunut hyvin. Tekstissä on hyvää erittelyä ja pysyy koko ajan mukana. Siitä on jo aikaa kun itse luin viimeksi kirjan, mutta tämän avulla se muistui kyllä hyvin mieleen! (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! :) Kuten tuossa yllä jo totesin, vierastan itse hieman tuota arvostelu-nimikettä. Mukava kuulla että tämän avulla kirja muistui mieleen, sen takia itsekin bloggaan jotta muistaisin paremmin aikoja sitten luetut kirjat!

      Poista