keskiviikko 29. elokuuta 2012

Houkutus

"Ja niin leijona rakastui lampaaseen..."

Kirjoittaja: Stephenie Meyer
Suomentaja: Tiina Ohinmaa
Julkaistu: 2005 (suomennos 2005)
Alkuperäinen nimi: Twilight
Kustantaja: WSOY

Isabella on väritön, tavallinen ja kömpelö 17-vuotias tyttö. Edward on yli 100-vuotias kimalteleva vegevampyyri. Bella muuttaa Arizonasta äitinsä luota pikkukaupunki Forksiin isänsä Charlien luo. Edward ja Bella tapaavat lukiossa ja rakastuvat, mutta suhteen tiellä on este: Edward nimittäin himoitsee Bellan verta. Ja paljon. Yhdessä pari kuitenkin onnistuu selättämään esteet ja Edward lupaa hillitä himonsa, mutta ongelmat eivät kuitenkaan ole ohi. Vieraat vampyyrit nimittäin saapuvat Forksiin, ja yksi heistä, James, tahtoo Bellan. Syödäkseen. Eikä hän aio luovuttaa...

Houkutus on juuri sitä miksi se on kirjoitettukin: rakkaushömppää teini-ikäisille tytöille fantasiaelementeillä höystettynä. Meyerin kirjoitustyyli on keskitasoa alempana: muun muassa adjektiivivalinnat rajoittuvat lähinnä sanoihin "kaunis, täydellinen, lihaksikas". Kirja oli kovin helppolukuinen, ja sen viehätys ei piilekään liiankin yksinkertaisessa ja hiomattomassa kielessä, vaan myyvässä juonessa. Mikäs sen viehättävämpää kuin täydellinen poika, joka rakastuu helposti samastuttavaan tyttöön niin palavasti, että on valmis tekemään mitä tahansa tämän puolesta?

En kuitenkaan pitänyt kirjasta. Bellan ja Edwardin rakkaustarina vaikuttaa kovin naiivilta ja teinimäiseltä. Vain kuuden keskustelukerran jälkeen Bella on "silmittömästi, peruuttamattomasti rakastunut" Edwardiin. Realistista? Tuskin. Bellan rakkaudenjulistus vaikuttaa lähinnä vaaleanpunaisesti ihastuneen teinitytön haihattelulta unelmien prinssistä. Lisäksi suhteessa on epäterve valtapeli: Edward lähestulkoon hallitsee Bellan elämää. Glittervampyyri onkin lähes sairaalloisen kontrolloiva ja määräilevä - "hirveä päällepäsmäri", kuten Bellakin toteaa. Kuitenkin, kuten Bella itsekin myöntää: "Oli pakko tunnustaa tosiasiat. En pystynyt panemaan hänelle vastaan missään asiassa." Kirjassa näkyy selkeästi ajatus siitä, että mies on suhteen pää. Tämä tulee ilmi myös asetelmassa: Bellassa ei ole mitään erikoista tai tavallisuudesta poikkeavaa, lukuunottamatta huomattavaa kömpelyyttä. Edward taas on täydellinen: lihaksikas, jumalaisen kaunis, älykäs, kohtelias. Edward pitää Bellaa selkeästi itseään vähempiälyisenä ja alempiarvoisena. Bellan ideat ovat Edwardista aina täysin toteuttamiskelvottomia, ja Bellan yrittäessä toimia läheistensä parhaaksi ja asettaessa itsensä vaaraan, Edward on silmittömän vihainen. Bellalla ei siis ole oikeutta uhrautua muiden puolesta ja ajatella omilla aivoilla, vaan poikaystävä Edward on suhteen aivot ja tekee päätökset.

Bellan ja Edwardin hahmot jäävät molemmat mielestäni kovin pinnallisiksi. Edward on, kuten sanoin, täydellinen hahmo, vailla heikkouksia, jos ei lasketa mukaan vampyyreille ominaista verenhimoa. Lisäksi Edwardilla on mieletön erikoiskyky: hän nimittäin kykenee kuulemaan toisten ajatukset! Mikäli Edwardilla olisi enemmän heikkouksia, enemmän luonteenpiirteitä ja vahvempi persoona, kirja voisi olla mielenkiintoisempi.

Edwardin tavoin Bella on kovin lattea hahmo. Toki se on tämän tyyppisessä kirjallisuudessa vahvuus: mitä mitäänsanomattomampi ja laimeampi hahmo, sitä paremmin hahmoon samastuu. Kirjassaan Meyer on yrittänyt antaa Bellasta älykkään vaikutelman kirjoittamalla hahmon pitämään klassikkokirjallisuudesta kuten Austenista ja Brontësta. Minua tämä sinällään merkityksetön yksityiskohta ärsytti, sillä se on kovin keinotekoinen. Kirjahan on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa Bellan näkökulmasta, ja yksikään Bellan ajatuksista ei ole pohdiskeleva tai analyyttinen eikä täten tue Meyerin tavoitteena olevaa vaikutelmaa Bellan älykkyydestä. Lisäksi minua jäi häiritsemään toinenkin epärealistinen yksityiskohta: jos Bella todella on niin ujo, ynseä ja tavallinen kuin kirja antaa ymmärtää, niin miksi viisi poikaa on jatkuvasti kilpailemassa Bellasta? Ymmärrän kyllä Edwardin viehätyksen Bellaan (verenhimo ja Edward ei pysty lukemaan Bellan ajatuksia), mutta neljä muuta poikaa? Ei se uutuudenviehätys niin kauan kestä.

Samoin kuin Suvituuli, kiinnitin kirjassa huomiota siihen, että monet mielenkiintoiset juonikuviot jätettiin vähälle huomiolle tai ohitettiin täysin. Suurimpana esimerkkinä tietysti verenhimoisen jäljittäjävampyyri Jamesin takaa-ajo, joka eteni turhan nopeasti minun makuuni. Suvituuli pohdiskelikin jo blogitekstissään, että myös sivujuonet, kuten Edwardin ottosisaren, vampyyri-Alicen, arvoituksellinen menneisyys selvisi kovin nopeasti, yhdellä haukkaisulla, ja sitä ei pohdittu sen enempää. Kolmantena esimerkkinä myös Bellan isän reaktiot jäivät vähälle huomiolle. Bellahan satuttaa isäänsä pahasti yrittäessään suojella tätä Jamesin lähtiessä Bellan perään. Kuitenkin Charlien suhtautuminen Bellan paluuseen jää hämärän peittoon. Miksi Meyer ei ole tehnyt kirjasta tasapainoisempaa ja antanut sivujuonteille ja sivuhahmoille edes vähän tilaa? Miksi kirjasta on tehty lähinnä oodi Edwardin täydellisyydelle, ja tapahtumat ja toiminta puristettu niin pieneen ja tiiviiseen pakettiin kuin mahdollista?

Vaikka Houkutuksessa on paljon epärealistisia ja epäterveitä juoni- ja suhdekuvioita, kirjassa oli silti myös asioita, joista pidin. Muun muassa miljöön kuvaaminen: pieni, sateinen ja sumuinen kaupunki Forks, jonka asukkaat tuntevat toisensa on herttainen ja vaikuttaa aidolta. Samoin muiden teini-ikäisten koululaisten kuvaaminen oli onnistunut hyvin: Bellan ystävät Jessica, Lauren ja Angela vaikuttavat aidoilta pienine poikahuolineen, koulutanssi-intoiluineen ja mustasukkaisuuskuvioineen.

Meyerin romaanissa näkyy selvästi myös Meyerin uskonnollinen tausta: kirjailija kuuluu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, joka on osa mormoniliikettä. Avioliiton merkitys on mormoniyhteisössä kovin tärkeä ja keskeinen. Avioliiton katsotaan jatkuvan tästä elämästä ikuisuuteen, ja avioero sekä esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat vahvasti paheksuttuja. Nämä mormoniarvot heijastuvat selkeästi myös Houkutuksesta. Vampyyrinahan Edward on kuolematon, joten avioliitto Bellan ja Edwardin välillä olisi myös ikuinen. Samoin Edwardin halu juoda Bellan verta symboloi mielestäni sitä, kuinka fyysinen himo on hillittävä, jos todella rakastaa toista. Näiden symbolisten seikkojen lisäksi kirjassa on itsestäänselvä diskurssi parisuhteen fyysisyydestä ennen avioliittoa. Bella ja Edward suutelevat harvoin, ja silloinkin äärimmäistä varovaisuutta noudattaen. Bella tosin ehdottaa pitemmällekin etenevää fyysistä suhdetta, jonka Edward torjuu.

Houkutus oli mielestäni yksinkertainen ja tylsä kirja. Kuitenkin lähemmällä tarkastelulla kirjasta tulee paljon mielenkiintoisempi, kun lukija alkaa pohdiskella kirjailijan arvomaailman yhteyttä kirjasta välittyviin arvoihin. Uskoisinkin, että kirjailijat usein lisäävät, joko tietoisesti tai alitajuisesti, omia ajatuksiaan ja arvojaan teoksiinsa. Tuskinpa siltä voi välttyä, vaikka sitä yrittäisi jopa ehkäistä tietoisesti. Houkutuksessa Meyerin ajatusmaailman välittyminen kirjan tapahtumien ja hahmojen kautta on kovin selvää, ja uskoisinkin, että Meyer on tarkoittanutkin tämän Bellan ja Edwardin rakkaustarinan moraaliseksi opetukseksi. Kaikesta huolimatta kirja jää pinnalliselle tasolle, jonka myyntivaltteina ovat sen viihteellisyys, siirappinen teinien rakkaustarina ja fantasiaelementit.

lauantai 25. elokuuta 2012

Pieni talo preerialla -sarja

Laura Ingalls Wilderin kirjoittamaan ja Gummeruksen kustantamaan Pieni talo preerialla -sarjaan kuuluvat kirjat:

Pieni talo suuressa metsässä
Suomentaja: Heidi Järvenpää
Julkaistu: 1932 (suomennos 1961)
Alkuperäinen nimi: Little House in the Woods

Pieni talo preerialla
Suomentaja: S.S. Taula
Julkaistu: 1953 (suomennos 1957)
Alkuperäinen nimi: Little House on the Prairie

Luumujen poukama
Suomentaja: Heidi Järvenpää
Julkaistu: 1937 (suomennos 1964)
Alkuperäinen nimi: On the Banks of Plum Creek

Hopeajärven rannalla
Suomentaja: Heidi Järvenpää
Julkaistu: 1939 (suomennos 1966)
Alkuperäinen nimi: By the Shores of Silver Lake

Pitkä talvi preerialla
Suomentaja: Esko Jämsén
Julkaistu: 1940 (suomennos 1969)
Alkuperäinen nimi: The Long Winter

Pieni kaupunki preerialla
Suomentaja: Inkeri Pitkänen
Julkaistu: 1941 (suomennos 1975)
Alkuperäinen nimi: Little Town on the Prairie

Onnen kultaiset vuodet
Suomentaja: Inkeri Pitkänen
Julkaistu: 1943 (suomennos 1974)
Alkuperäinen nimi: These Happy Golden Years

Kirjasarja on omaelämäkerrallinen, joskin Laura Ingalls Wilder on muokannut joitakin kohtia sujuvan kerronnan saavuttamiseksi. Kirjojen mukana lukija elää Lauran mukana neljästä ikävuodesta kahdeksaantoista vuoteen asti.

Ensimmäisen kirjan, Pieni talo suuressa metsässä, aikana Laura on pieni tyttö, joka asuu isänsä, äitinsä, isosiskonsa Marjan (Mary) ja pikkusiskonsa Leenan (Carrie) kanssa. Kirjan täyttävät yksityiskohtaiset kuvaukset perheen omavaraisesta elämästä sekä isän kertomat sadut. Toisessa kirjassa Ingallsin perhe päättää lähteä intiaanien asumaseuduille, ja yli vuoden vankkurimatkustuksen jälkeen löytääkin sopivan palstan, johon perheen isä Kaarle (Charles) rakentaa itse hirsimökin. Pieni talo preerialla -kirjassa on jo synkempiäkin teemoja: muun muassa vihamielisiä intiaaneja sekä perheen sairastumista vakavaan sairauteen kuvaillaan. Luumujen poukamassa Ingallsit joutuvat jälleen muuttamaan: tällä kertaa Minnesotaan. Wilder kuvaa kirjassa ensimmäisiä kouluvuosiaan, ja aikaa, jolloin perhe vaurastuu niin, että voi jopa rakentaa oikean lautatalon.

Neljäs kirja, Hopeajärven rannalla, alkaa synkästi: Marja-sisko on sokeutunut sairauden myötä, ja perhe on korviaan myöten velkaa lääkärille. Onneksi Kaarlelle tarjoutuu tilaisuus saada työtä, mutta sen myötä Ingallsit joutuvat muuttamaan yhä enemmän länteen, Etelä-Dakotan territorioon ja myöhemmin De Smetin kaupunkiin. Neljäs kirja on myös kirjasarjan kannalta merkittävä, sillä kirjan alussa Laura kuvailee omaa aikuistumistaan. Hopeajärven rannalla jakaakin kirjasarjan kahteen osaan: Lauran lapsuuteen ja Lauran nuoruusvuosiin. Pitkä talvi preerialla kertoo nimensä mukaisesti ankarasta talvesta, jonka aikana De Smetin kaupungin asukkaat kärsivät liki nälänhätää rautatieliikenteen lakattua lumentulon vuoksi. Pieni kaupunki preerialla taas kuvaa Lauran kouluaikoja tovereiden Minnien ja Maryn kanssa, sekä Ingallsin perheen uudistilan kasvamista. Kirjassa Laura myös tutustuu tulevaan sulhaseensa Almanzo Wilderiin. Onnen kultaiset vuodet keskittyy kuvaamaan paitsi Lauran opetustyötä lähialueen kouluissa myös Lauran ja Almanzon seurusteluaikaa.

Siitä huolimatta, että jotkut yksityiskohdista ovatkin fiktiivisiä, kirja kuvaa silti mielenkiintoisesti uudisraivaajien elämää, sen vastoinkäymisiä ja voittoja. Vaikka kirjoissa sivutaan myös vakavia ja surullisiakin aiheita, ne ovat silti lapsille suunnattuja teoksia. Wilderin kerrontatyyli on hyvin kuvailevaa: tämä saattanee johtua siitä, että sisaren Marjan sokeuduttua Wilder toimi sisarensa "silminä", kuvaillen tälle ympäröivää maailmaa. Olen lukenut sarjan ensimmäistä kertaa alle kymmenvuotiaana, ja yhä vain Lauran tarina jaksaa kiehtoa.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Vihan liekit

Kirjoittaja: Suzanne Collins
Suomentaja: Helene Bützow
Julkaistu: 2009 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: Catching Fire
Kustantaja: WSOY

Vihan liekit on toinen kirja Suzanne Collinsin trilogiassa. 74:n Nälkäpelin voittajat Katniss ja Peeta valmistautuvat voittajakiertueeseen, jonka aikana heidän tulee kiertää kaikki 12 vyöhykettä sekä maan pääkaupunki Capitol. Ennen kiertuetta Katnissin luo ilmestyy presidentti Snow, joka ilmoittaa, että vyöhykkeillä kapinoidaan. Katniss on tietämättään aloittanut kapinan Nälkäpeliareenalla pakottaessaan pelinjärjestäjät hyväksymään kaksi voittajaa. Nyt Katnissin tehtävänä on saada vyöhykkeiden ihmiset vakuuttuneiksi siitä, että hänen toimintansa areenalla johtui yksinomaan siitä, ettei hän kestänyt ajatusta elämästä ilman Peetaa. 75. Nälkäpeli - neljännesjuhla - saapuu vääjäämättä, ja juhlavuosi tarkoittaa sääntöihin pientä muutosta. Ja 75. Nälkäpelissä tuo muutos on se, että tribuutit valitaan voittajien joukosta... Katniss joutuu siis palaamaan areenalle uudestaan.

Nälkäpeli-trilogian toisesta osasta huomaa selvästi, että se on osa useamman kirjan sarjaa. Kirjan ymmärtäminen edellyttää oikeastaan ensimmäisen osan lukemista, ja samoin kirjan loppu jää melko avoimeksi, vaatien kolmatta kirjaa ratkaisemaan Vihan liekeissä selviämättömiä arvoituksia.

Pidin kirjasta ehkä jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta, Nälkäpelistä. Henkilöt kehittyivät enemmän, ja koska Vihan liekeissä areenalle joutuvat vanhat voittajat, mielenkiintoisista uusista hahmoista ei ollut pulaa. Hahmoista erityisesti Finnick Odair on yksi suosikeistani: Finnick on yksi Nälkäpelin nuoremmista voittajista, ja olisin mielelläni lukenut myös lisää Finnickin elämästä.

Vihan liekit jatkaa Nälkäpelin ohella samaa rataa: Suzanne Collins kritisoi edelleen kirjansa avulla kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välistä eroa. Vihan liekeissä on muun muassa kohtaus, jossa Katniss ja Peeta ovat Capitolissa juhlissa, ja heidän stailaajansa neuvovat heitä juomaan erästä lientä, jotta he oksentaisivat ja voisivat syödä lisää. Samalla vyöhykkeiden asukkaat joutuvat taistelemaan joka päivä saadakseen ruokaa ja pysyäkseen hengissä. Kontrasti yltäkylläisen Capitolin ja rutiköyhien vyöhykkeiden välillä onkin huimaava, ja eriarvoisuus suurta. Kirjassa myös kritisoidaan sitä, että vaikka Capitolin asukkaat ovat suurimmaksi osaksi vain välinpitämättömiä ja tietämättömiä vyöhykkeiden tilanteesta, se ei riitä puolustukseksi eikä ole yhtään parempaa kuin suora sortaminen.

Suzanne Collins osaa rakentaa jännityksen taitavasti, ja myös säilyttää sen loppuun asti ahtamalla silti kirjan loppuun liikaa tapahtumia ja selvityksiä. Varsinkin Katnissin kokemukset ja liittoutuminen muiden tribuuttien kanssa areenalla oli mielenkiintoista luettavaa, ja luinkin kirjan nopeasti, kun en malttanut laskea käsistäni. Vihan liekit tuli luettua ensi kerralla englanniksi, ja näin suomeksi luettuani olen sitä mieltä, että suomentaja Helene Bützow on kyllä osannut säilyttää kirjan tiiviin tunnelman taitavasti. Nälkäpeli-sarjan toinen osa pitää lukijan otteessaan loppuun asti.

lauantai 18. elokuuta 2012

Koirapäinen pyöveli

Kirjoittaja: Päivi Alasalmi
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Gummerus

Päivi Alasalmen Koirapäinen pyöveli on kokoelma humoristisia novelleja, joissa seikkailevat niin keski-ikäiset kuin opiskelijatkin. Kokoelma sisältää yhteensä 20 novellia, jotka Alasalmi on kirjoittanut vuosina 1990-2010. Novellien erilaisia henkilöitä yhdistää se, että he ovat kukin tavallaan valintojensa tai tekojensa tai vain sattuman ansiosta yhteiskunnan paheksunnan kohteita. Hahmoja yhdistää myös se, että he keinoin tai toisin pääsevät yli tuon paheksunnan aiheuttamasta häpeästä.

Monessa Alasalmen novellissa keskiössä on päähenkilön ongelmat päihteiden väärinkäytön kanssa: novellit sivuavat niin syrjäytyneen opiskelijan liiallista alkoholin viihdekäyttöä kuin keski-ikäisen miehen kuolemaan asti johtanutta alkoholismiakin. Päivi Alasalmi käsittelee myös useissa novelleissaan vanhemman naisen rakkautta. Muun muassa novelleissa Ohi häpeäpaalun, Sudensulhanen ja Pokerinaamat käsitellään jo keski-iän ohittaneen naisen rakkaudentarvetta ja kuinka yhteiskunta (ja novellissa Ohi häpeäpaalun myös nainen) olettaa, että rakkauden aika on sen ikäiseltä naiselta jo ohi.

Erityisesti novellit Sudensulhanen ja Jokioisten kesäleiri jäivät kokoelmasta mieleeni. Sudensulhanen käsittelee jo aiemmin mainittua vanhemman naisihmisen rakkaudentarvetta - Aliisa muuttaa erakoksi Turun saaristoon. Aliisa tarkkailee luontoa ja on elämäänsä tyytyväinen, kunnes viereiselle saarelle muuttaa nuorempi, tuntematon mieshenkilö. Aliisa haluaa tutustua mieheen, ja lopulta tarinalla on yllättäväkin loppu. Jokioisten kesäleiri taas on lyhyt tarina viidestä naisesta, joiden mies järjestää heidät "omatoimikesäleirille". Tälläkin kertomuksella on hykerryttävän hauska loppu. Jokioisten kesäleiri edustaakin novellikokoelman humoristisempaa puolta.

Alasalmella on humoristinen tyyli kirjoittaa, ja usein huumori kumpuaakin kirjoitustyylistä ennemminkin kuin tapahtumista. Koomiset tapahtumat taas esitetään kohtalaisen kuivasti ja tosiasiallisesti todeten, mikä on omiaan lisäämään tilanteiden huvittavuutta, ilman mukahauskoja sanallisia yrityksiä.

Pidin novellikokoelmasta: sen hahmot olivat vaihtuvia ja aiheet samaten, mutta kuitenkin niillä oli yhteinäinen teema.  Päivi Alasalmen huumori on paikoittain liki mustaa, mutta upposi kyllä minuun. Novelleissa kuvataan arkielämän koomillisia tilanteita ja surullisenhauskoja tapahtumia, kuitenkaan pohdiskelevampaa ja vakavampaa puolta täysin sivuuttamatta. Koirapäinen pyöveli oli kuitenkin osin synkistäkin aiheistaan huolimatta toiveikas ja valoisa novellikokoelma.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tuhat loistavaa aurinkoa

Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Suomentaja: Kristiina Savikurki
Julkaistu: 2007 (suomennos 2008)
Alkuperäinen nimi: A Thousand Splendid Suns
Kustantaja: Otava

Tuhat loistavaa aurinkoa on jaettu neljään osaan: ensimmäinen kertoo Mariamista, toinen ja neljäs Lailasta ja kolmas molemmista. Mariam on köyhä muslimityttö, avioton lapsi - harami - joka elää kaksin äitinsä kanssa pienessä mökissä Heratin kaupungin laitamilla. Mariamin isä elää Heratissa kolmen laillisen vaimonsa ja lastensa kanssa, mutta käy katsomassa Mariamia torstaisin. Kun Mariamin äiti hirttäytyy, hänet naitetaan kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Mariamin ensisijainen tehtävä on synnyttää Rashidille poika, ja kun hän ei siinä lukuisten keskenmenojenkaan jälkeen onnistu, alkaa Rashid kohdella Mariamia väkivaltaisesti ja pitää tätä orjanaan.

Laila on Mariamia yli kaksikymmentä vuotta nuorempi, ja on saanut huomattavasti paremmat lähtökohdat elämälleen. Lailalla on välittävä isä, ja hänelle teroitetaan, että koulutus on tärkeä asia. Laila on naapurissa asuvan Tariqin paras ystävä, ja ikävuosien karttuessa ystävyys syvenee rakkaudeksi. Sitten syttyy sota, ja Tariqin perhe joutuu pakenemaan. Lailan vanhemmat kuolevat pommi-iskussa, ja Lailalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin mennä naimisiin. Naapurissa asuva suutari Rashid ottaa hänet toiseksi vaimokseen. Kuten Mariamin, myös Lailan tehtävänä on synnyttää Rashidille poika. Sen tehtyään Lailalle ei ole sen enempää käyttöä kuin Mariamillekaan.

Tuhat loistavaa aurinkoa on mielenkiintoinen kuvaus Afganistanista jo pelkästään siksi, että se keskittyy naisiin. Afganistan on yksi maailman eniten jäljessä olevista maista naisten oikeuksien kannalta, ja esimerkiksi naisten kouluttautuneisuus on hyvin alhaalla - lukutaidottomuuskin hipoo yhdeksääkymmentä prosenttia. Myös raskaus- ja synnytyskuolleisuustilastot ovat maailman korkeimpia. Naisten asema ei Afganistanissa ole tosiaankaan kehuttava, ja Hosseini on varmasti pyrkinytkin nostamaan tämän epäkohdan maailman tietoisuuteen teoksellaan.

Kirja kuvaa sekä köyhän afganistalaisnaisen elämää rauhan aikana, että Afganistanin sisällissodan aikana jolloin naisten asema pahenee entisestään. Ennen sisällissotaa murto-osa afganistanilaisnaisista saa käydä etuoikeutetusti koulua - kuten Laila - mutta sodan syttyessä nekin vähät olemassa olevat naisten oikeudet poljetaan alas kun Taliban-liike ottaa vallan. Talibanin hallitsema alue nimitetään Afganistanin islamilaiseksi emiraatiksi, ja uudet lait astuvat heti voimaan. Naisilla ei ole lupa poistua kotoaan ilman miespuolisen sukulaisen seuraa. Heidän täytyy aina pitää burqaa. Puhuminen, nauraminen, kosmetiikan ja korujen käyttäminen, kynsien lakkaaminen ja miesten katsominen silmiin on kielletty. Naiset eivät saa käydä töissä eivätkä he saa käydä koulua. Toisin sanoen Talibanin lakien alla naisesta tuli kotiin kahlehdittu työjuhta, joka oli täysin miespuolisten sukulaistensa armoilla. Mariamin ja Lailan asema ei Talibanin tullessa valtaan juuri muuksi muutu: onhan Rashid jo aikaisemminkin vaatinut heiltä samanlaista käytöstä.

Pidin kirjassa siitä, että vaikka kirjassa oli kuvattu fundamentalistisen äärisislamin huonoja puolia, islamia ei oltu kuvattu suhteettoman pahana tai "vääränä" uskontona. Sen sijaan kuvausta tasapainotti Mariamin kautta esitetty kokemus siitä, miten islam voi myös olla tukipilari ja tuoda lohtua. Toisaalta taas islamia ei oltu glorifioitu tai ylistetty tai muutenkaan kirjassa ei ollut uskonnollista propagandaa: molemmat puolet oli esitetty hillitysti ja sujuvana osana tarinaa.

En voinut olla ajattelematta kuinka erilaista mutta silti niin samanlaista oma elämäni on verrattuna Mariamin ja Lailan elämiin. Puitteet ovat aivan erilaiset: molemmat ovat länsimaiseen koulutustasoon verrattuna kouluttamattomia ja sivistymättömiä, minä opiskelen yliopistossa. Heillä ei edes ole mahdollisuutta kouluttautua. Mariamilla ja Lailalla ei ole myöskään mahdollisuuksia matkustella tai tehdä päätöksiä itsenäisesti: he eivät voi erota tai etsiä työpaikkaa. Heillä ei ole läheskään samoja vapauksia kuin maansa miespuolisilla kansalaisilla. Suomessa naisten ja miesten välillä vallitsee käytännöllisesti katsottuna tasa-arvo. Minulla on paljon enemmän mahdollisuuksia ja vapauksia kuin Mariamilla ja Lailalla, joten siinä suhteessa olemme kovin erilaisia. Toisaalta taas olemme hyvin samanlaisia: meitä yhdistää tarve päästä eteenpäin ja haave paremmasta elämästä, mikä on ominaista kaikille ihmisille huolimatta lähtökohdista.

Toinen asia jota jäin pohtimaan lukiessani kirjaa oli burqan käyttö. Olen usein miettinyt, onko se naista alistava vaiko voimauttava. Varmasti kokemus burqan käytöstä riippuu käyttäjästä, mutta länsimaalaisen näkökulmasta voi usein tuntua hölmöltä: kuinka itsensä verhoaminen kokonaan kankaaseen voisi olla voimauttavaa? Mielenkiintoista kyllä, sekä Mariam että Laila kokevat burqan myös jossain määrin positiivisena. Kiinnitin silti huomiota niihin syihin, minkä takia Mariam ja Laila pitävät burqaa osittain myös vapauttavana:

"Omaksi hämmästyksekseen hän huomasi myös burqan rauhoittavan. Se toimi kuin yksisuuntainen ikkuna. Sen sisällä hänestä tuli tarkkailija, jota vaate suojasi muiden arvioivilta katseilta. Enää hänen ei tarvinnut pelätä, että muut arvaisivat kertavilkaisulla hänen menneisyytensä häpeälliset salaisuudet."

"Ja silti burqan tarjoama suoja tuntui myös lohdulliselta. Edes vastaan sattumalta osuva tuttu ei tunnistaisi häntä. Ja hän itse säästyisi näkemästä tämän silmiin syttyvää hämmästystä tai sääliä tai vahingoniloa siitä, miten alas hän oli vajonnut, ja kuinka hänen ylevät pyrkimyksensä oli murskattu."

Sekä Mariam että Layla kokevat burqan suojana. Burqa ei voimauta heitä, ei tee heitä enemmän näkyviksi tai voimakkaammiksi tai vahvemmiksi, vaan se suojaa heitä muiden katseilta ja potentiaaliselta ivalta. Ehkäpä Mariam ja Layla ovat jopa iloisia saadessaan peittää itsensä ja suojata siten itseään: he ovat kärsineet jo tarpeeksi ilman ulkopuolisten tuijotusta. Samoin nykyisessä kotimaassani osa burqan tai niqabin käyttäjistä pitää sitä oman turvallisuutensa vuoksi: he ovat ehkä paenneet omasta maastaan ja pelkäävät, että heidät tunnistetaan. Suuri osa pitää sitä miespuolisten sukulaistensa vaatimuksesta. Omakohtaisesti en ole koskaan kuullut burqan voimauttavan ketään. Pikemminkin minusta tuntuu, että burqan käyttö sinänsä on alistavaa, mutta se myös suojaa naista häpeältä. Suojausta ei kuitenkaan tarvittaisi, mikäli tasa-arvoisuus olisi pidemmälle edennyttä myös arabimaissa. Toisaalta taas esimerkiksi yksinkertaisen pään peittävän huivin käyttäminen voi oikeastikin olla voimauttavaa. Se ei peitä kokonaisvaltaisesti ja tee näkymättömäksi kuten burqa, vaan on ennemminkin uskonnon symboli, joten ymmärrän hyvin, että monelle muslimitytölle se voi olla olennainen osa minuutta.

Kirjassa oli paljon pohdittavaa ja mietiskeltävää, mutta siitä huolimatta se ei ollut liian raskas. Synkeästä aiheesta huolimattakaan kirja ei ollut liian surullinen, vaan sekä Lailan että Mariamin tarinoiden lopussa oli onnellisuutta kärsimysten jälkeen.

lauantai 11. elokuuta 2012

Pikku prinssi

Kirjoittaja: Antoine de Saint-Exupéry
Suomentaja: Irma Packalén
Julkaistu: 1944 (suomennos 1951)
Alkuperäinen nimi: Le Petit Prince
Kustantaja: WSOY

Kirjan kertoja jää konevian vuoksi jumiin Saharaan, ja tapaa siellä pikku prinssin. Pikku prinssi asui Asteroidilla B 612, ennen kuin lähti sieltä seikkailemaan. Asteroidilla päivittäiseen ohjelmaan kuului baobabejen hävittäminen (mikäli niitä oli), tulivuorten nuohoaminen ja auringonlaskujen katselu. Pikku prinssillä oli kenties yksinäistä, mutta hänellä oli myös turhamainen ruusu. Lähdettyään asteroidiltaan pikku prinssi tapaa Kuninkaan, Turhamaisen, Juopon, Liikemiehen ja Lyhdynsytyttäjän.Viimein hän tapaa myös vanhan Herran, joka on maantieteilijä ja joka lähettää pikku prinssin tutkimusmatkalle Maa-tähteen... ja niinpä pikku prinssi tapaa kertojan.

Pikku prinssi on ennen kaikkea lastenkirja, vaikka siinä on filosofisia elementtejä joista aikuinenkin löytää pohdittavaa. Itse en kuitenkaan pitänyt kirjan filosofiasta: ehkä olen jo sen verran tylsä aikuinen realisti, että jos minulle näytetään hattu, niin se on hattu eikä boa, joka on syönyt norsun.

Kirjan kritiikki "aikuisten maailmaa" kohtaan ei oikein vakuuttanut. Oman tulkintani mukaan Saint-Exupéry on lajitellut aikuiset Kuninkaiksi, Turhamaisiksi, Juopoiksi, Liikemiehiksi, Lyhdynsytyttäjiksi ja vanhoiksi Herroiksi. Ja ennen kaikkea leimannut kaikki aikuiset numeroita rakastaviksi. "Aikuisten maailman" kovuuden, välinpitämättömyyden ja kiireen kritisointi ja kyseenalaistaminen ei ole koskaan turhaa eikä pahasta, mutta minua ärsytti Saint-Exupéryn tapa kuvata kaikki aikuiset yksioikoisesti ja maalata maailma mustavalkoiseksi. Vaikka kirja kritisoi, se ei tarjoa edes minkäänlaista (epärealististakaan) vaihtoehtoa. Mielestäni kritiikki ilman parannusehdotuksia on aina ollut turhaa, ja koko "aikuisten maailman" konseptin kritisoiminen tuosta noin vaan vaikuttaa vain typerältä. Liian idealistiselta utopian tavoittelulta.

Oli kirjassa hyviä ja herttaisiakin ajatuksia. Ajatuksia, joista oikeasti voi saada jotain irti ja joita voi soveltaa oikeaan elämään ja joista on hyötyä. Kuten se, mitä pikku prinssiin tutustunut kettu sanoo:

"Ei voi tuntea mitään muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt... Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole."

Tässä sitaatissa on jo paljon enemmän järkeä kuin epämääräisessä "aikuisten maailman" mustavalkoisessa halveksunnassa. Nykyaikana ihmiset todellakin ostavat ja ostavat, eikä heillä ole aikaa "kesyttää" mitään. Itse pidän kovasti ompelemisesta, eikä yksikään kaupasta ostettu vaate tunnu yhtä mukavalta tai mieluisalta kuin itse tehty. Itse tekemällä ja ompelemalla joutuu "kesyttämään" kankaan, tutustumaan siihen ja siitä tulee ystävä. Totta on myös sekin, että ihmisillä ei ole enää aikaa ystävillekään niin kuin ennen. Niin kuin jonkun lehden keskustelupalstalla todettiin, ystäviä kutsutaan enää harvoin kotiin. Sen sijaan nähdään kahvilassa tai lounaalla, aikataulutetaan ystävyys tai tuttavuus minuutintarkasta palaverien nimeen. Samaa "ystävyyden väärinkäyttöä" tarjoaa Facebook: siellä kuka tahansa voi olla huippusuosittu ja hänellä voi olla vaikkapa tuhat ystävää. Kuitenkin tuntuu, että enää ei jakseta panostaa oikeasti ystäviin, ei jakseta oikeasti kuunnella mitä toiselle kuuluu. Ystävätkin ovat vain kertakäyttötavaraa, vaihdettavissa, jos joku pieni luonteenpiirre ei miellytä.

Pikku prinssi on myös tarina ystävyydestä, joka jatkuu, vaikka pikku prinssi palaa kotiinsa. Mielestäni ystävyys on kirjan kaunein opetus, ja pidinkin siitä kirjassa eniten. Ehkäpä olisin pitänyt kirjasta enemmän mikäli olisin reilusti nuorempi: silloin en ehkä olisi tarttunut kiinni kaikkiin yksityiskohtiin ja jäänyt pohtimaan kirjan yhteiskuntakritiikkiä ja opetuksia sen kummemmin. Ehkä Pikku prinssi olisi silloin ollut minulle mitä se pohjimmiltaankin on: satu prinssistä, joka tulee Maahan omalta pieneltä asteroidiltaan.

tiistai 7. elokuuta 2012

Baby Jane

Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Julkaistu: 2005
Kustantaja: WSOY

Baby Jane on kertomus kahden naisen rakkaustarinasta, jota värittävät enemmän ahdistuneisuus ja pelko kuin luottamus ja onni. Oikeastaan kaikki päähenkilöt ovat surkeasti riippuvaisia toisistaan. He ovat kehittäneet välilleen säikeitä, joiden katkaiseminen sattuu enemmän kuin vaikeassa suhteessa roikkuminen. Tarinan minäkertoja on romaanin alussa naiivi nuori lesbo, joka saapuu Helsinkiin "nuorena tyttönä ja naisten suhteen täysin kokemattomana". Hän muodostaa vahvan seurustelu- ja riippuvuussuhteen Pikiin, joka on vanhempi, vahvempi ja "ehdottomasti kaupungin coolein lepakko". Pikikin tuntuu olevan tosissaan ja umpirakastunut: he puhuvat tulevaisuudesta, vaihtavat kihloja.

Todellisuus suhteessa ei kuitenkaan ole yhtä ruusunpunaista kuin kuvitelmat. Sekä tarinan minäkertoja että Piki ovat masentuneita, ja Pikin elämää värittää lisäksi kirjassa epämääräiseksi jäävä paniikkihäiriö. Elämästä tulee kahlittua ja hankalaa, Piki ei kykene ottamaan vastuuta itsestään tai käymään töissä. Rahanlähteeksi Piki ja minäkertoja kehittävät puhelinseksin ja Susanna Päiväperhon, palvelun, joka postittaa huomaamattomasti kotiovelle vaikka käytetyt alushousut. Tai melkein mitä vain sen puoleen.

Kirjassa odotetaan pirtelöreissuja ja retkiä Korkeasaareen, mutta niitä ei koskaan tule. Sen sijaan aina tulee Bossa, Pikin entinen, joka hakee maidot ja kaljat kaupasta, vie roskat ja pesee pyykit. Ja joka pitää Pikiä otteessaan, eikä päästä irti. Minäkertoja yrittää irroittautua suhteesta - sekä Pikistä että Bossasta - , väkivaltaisesti ja Joonatanin luo paeten. Vaihtaa naisen mieheen, yrittää olla yhteiskunnan silmissä normaali, paeta samalla myös omia ongelmiaan.

Se ei kuitenkaan onnistu. Baby Jane onkin ensisijaisesti kertomus parisuhdeongelmista ja ahdistavasta ja väkivaltaisestakin suhteesta. Toissijaisesti se keskittyy kuvaamaan Helsingin homoseksuaalikulttuuria.

Baby Jane ei vakavasta ja surullisesta aiheestaan huolimatta ollut mitenkään ylenmääräisen ahdistava. Tavallaan pidin kirjasta, tavallaan en: joka tapauksessa se oli mielenkiintoinen. Oksasella on taito kirjoittaa kiinnostavasti ja saada lukija tarinaan kiinni. Minäkin tahdoin tietää, mitä Bossalle, Pikille, kertojalle ja Joonatanille käy. Lopussa se selviää: ainakin osittain. Pidin kirjassa siitä, että loppu oli avoin, mutta ei liian avoin. Kirja ei lopu kesken, vaikka jättääkin ongelmia ratkaisematta.

Paitsi suhdeongelmia, kirja käsittelee myös homoseksuaalisuutta. Pidin kirjassa siitä, että homoseksuaalisuutta ei kuitenkaan oltu korostettu mitenkään erikoisemmin tai nostettu jalustalle, päinvastoin: Oksanen tekee homoseksuaalisuudesta arkipäiväistä. Kirjaa lukiessani mietin, minkälaisen mielikuvan Sofi Oksanen piirtää homoseksuaalisuudesta. Itselleni tuli sellainen mielikuva, että naispuoliset homoseksuaalit pakenevat kirjassa omaa naiseuttaan: naisellisuutta katsotaan kieroon, eikä perinteisen naisen rooliin haluta asettua olemalla nainen miehen rinnalla. Toisaalta taas kertoja on toisenlainen: hän käyttää kynsilakkoja ja korkokenkiä, on se "femme" osapuoli suhteessa.

Kirjaa lukiessani mietin myös sitä, että vaikka kirja kuvaa kahden naisen suhdetta, suhteessa on silti myös heterosuhteelle tyypillinen "sukupuolijaottelu". Kuten mainitsin, kertoja on naisellinen osapuoli, kun taas Piki ottaa miehekkäämmän roolin: tarjoaa ravintolat ja taksit, on suhteen "suojelija". Kertoja mukautuu tähän, hyväksyy sen, että Piki on vahvempi. Ehkäpä juuri tästä syystä suhde murenee, kun roolit kääntyvät päälaelleen, ja Pikistä tuleekin se heikompi osapuoli.

Bossa on yksi kirjan mielenkiintoisimmista henkilöistä. Bossa ja Piki seurustelivat, mutta erosivat myöhemmin ja sen jälkeen Bossa kehittää Pikille riippuvaisuuden itsestään. Vaikka Bossa ei voikaan saada Pikiä suhteessa, hän voi kuitenkin saada Pikin muuten. Kertoja inhoaa Bossaa, mutta lukijana en osannut syyllistää yhtäkään hahmoista. Kaikki he näyttäytyivät minulle lähinnä vain ihmisinä, jotka ovat omien psyykkisten sairauksiensa kuopassa, ihmisinä, jotka tekevät virheitä niin kuin kaikki muutkin. Kuten kertoja toteaa: "Bossa oli väsynyt. Piki oli väsynyt. Minä olin väsynyt."

Kirjan myötä Oksanen kritisoi paitsi homoseksuaalien epätasa-arvoista asemaa yhteiskunnassa, myös masentuneiden ja paniikkihäiriöistä kärsivien hoitotilannetta. Kirja ei kuitenkaan sorru esittämään henkilöitä vain yhteiskunnan virheiden uhreina, vaan heidän ratkaisunsa ja tekonsa ovat sekä ympäristön vaikutuksen että heidän omien päätöstensä summia.

Kirjassa pidin eritoten siitä, että se antoi paljon ajattelemisen aihetta. Ei kuitenkaan osoittelevasti, vaan vaivihkaa, punoen kritiikin kertomuksen lomaan. Joka tapauksessa Baby Jane on kirja, joka kannattaa lukea.

lauantai 4. elokuuta 2012

Isyystesti

Kirjoittaja: Keijo Leppänen
Julkaistu: 2002
Kustantaja: Otava

Keijo Leppänen kirjoittaa humoristisella otteella kolmen pienen lapsen isänä olemisesta. Ruodintaan joutuvat niin päivittäiset askareet, miehen ja vaimon rooli sekä kasvatukselliset dilemmat.

Isyystesti on  niitä kirjoja, joita en edes tajua lukeneeni. Yhtäkkiä vain huomasin, että kappas, on tullut ahmittua sellainen parisataa sivua sanoja, ai oliko tämä kirja, ja oliko tällä tällainen aihe? Kirjan aiheenahan on jo nimestä helposti pääteltävä isyys, joka tuntuu kovin kummalliselta 19-vuotiaan lapsettoman tytön valitsemaksi. Ymmärrettävää olisi, jos olisin kenties isä, joka kaipaa vertaistukea, tai äiti, joka tahtoo ymmärtää rasittuneen miehensä ajatusmaailmaa. Täytyy kai siis tunnustaa, että tunnen loputonta vetoa kasvatusoppaisiin ynnä muihin omakohtaisiin kokemuksiin perustuviin kirjoihin lastenkasvatuksesta.

Isyystestin lukeminen oli kuitenkin vahinko, mutta hauska vahinko. Vaikka aihe olikin ehkä vähän vieras, kirja oli silti hauska lukukokemus, eikä yllätyksekseni edes jäänyt kovin etäiseksi. Keijo Leppänen kuvaa oman perheensä arkea humoristisen ja itseironisen iloisesti, eikä kirjaa voi lukea nauramatta. Miehisestä kertojasta huolimatta pystyin samaistumaan jonkin verran, sillä itsellänikin on useampia sisaruksia ja lapsiperheen kommellukset ja kommervenkit tuoreessa muistissa.

Kirja sopii kuitenkin ehkä vajaa parikymppisiä lukijoita paremmin heille, joilla on viisi kiljuvaa kakaraa ja joiden vertaistuki purkaa höyryjä lenkillä.