keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tuhat loistavaa aurinkoa

Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Suomentaja: Kristiina Savikurki
Julkaistu: 2007 (suomennos 2008)
Alkuperäinen nimi: A Thousand Splendid Suns
Kustantaja: Otava

Tuhat loistavaa aurinkoa on jaettu neljään osaan: ensimmäinen kertoo Mariamista, toinen ja neljäs Lailasta ja kolmas molemmista. Mariam on köyhä muslimityttö, avioton lapsi - harami - joka elää kaksin äitinsä kanssa pienessä mökissä Heratin kaupungin laitamilla. Mariamin isä elää Heratissa kolmen laillisen vaimonsa ja lastensa kanssa, mutta käy katsomassa Mariamia torstaisin. Kun Mariamin äiti hirttäytyy, hänet naitetaan kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Mariamin ensisijainen tehtävä on synnyttää Rashidille poika, ja kun hän ei siinä lukuisten keskenmenojenkaan jälkeen onnistu, alkaa Rashid kohdella Mariamia väkivaltaisesti ja pitää tätä orjanaan.

Laila on Mariamia yli kaksikymmentä vuotta nuorempi, ja on saanut huomattavasti paremmat lähtökohdat elämälleen. Lailalla on välittävä isä, ja hänelle teroitetaan, että koulutus on tärkeä asia. Laila on naapurissa asuvan Tariqin paras ystävä, ja ikävuosien karttuessa ystävyys syvenee rakkaudeksi. Sitten syttyy sota, ja Tariqin perhe joutuu pakenemaan. Lailan vanhemmat kuolevat pommi-iskussa, ja Lailalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin mennä naimisiin. Naapurissa asuva suutari Rashid ottaa hänet toiseksi vaimokseen. Kuten Mariamin, myös Lailan tehtävänä on synnyttää Rashidille poika. Sen tehtyään Lailalle ei ole sen enempää käyttöä kuin Mariamillekaan.

Tuhat loistavaa aurinkoa on mielenkiintoinen kuvaus Afganistanista jo pelkästään siksi, että se keskittyy naisiin. Afganistan on yksi maailman eniten jäljessä olevista maista naisten oikeuksien kannalta, ja esimerkiksi naisten kouluttautuneisuus on hyvin alhaalla - lukutaidottomuuskin hipoo yhdeksääkymmentä prosenttia. Myös raskaus- ja synnytyskuolleisuustilastot ovat maailman korkeimpia. Naisten asema ei Afganistanissa ole tosiaankaan kehuttava, ja Hosseini on varmasti pyrkinytkin nostamaan tämän epäkohdan maailman tietoisuuteen teoksellaan.

Kirja kuvaa sekä köyhän afganistalaisnaisen elämää rauhan aikana, että Afganistanin sisällissodan aikana jolloin naisten asema pahenee entisestään. Ennen sisällissotaa murto-osa afganistanilaisnaisista saa käydä etuoikeutetusti koulua - kuten Laila - mutta sodan syttyessä nekin vähät olemassa olevat naisten oikeudet poljetaan alas kun Taliban-liike ottaa vallan. Talibanin hallitsema alue nimitetään Afganistanin islamilaiseksi emiraatiksi, ja uudet lait astuvat heti voimaan. Naisilla ei ole lupa poistua kotoaan ilman miespuolisen sukulaisen seuraa. Heidän täytyy aina pitää burqaa. Puhuminen, nauraminen, kosmetiikan ja korujen käyttäminen, kynsien lakkaaminen ja miesten katsominen silmiin on kielletty. Naiset eivät saa käydä töissä eivätkä he saa käydä koulua. Toisin sanoen Talibanin lakien alla naisesta tuli kotiin kahlehdittu työjuhta, joka oli täysin miespuolisten sukulaistensa armoilla. Mariamin ja Lailan asema ei Talibanin tullessa valtaan juuri muuksi muutu: onhan Rashid jo aikaisemminkin vaatinut heiltä samanlaista käytöstä.

Pidin kirjassa siitä, että vaikka kirjassa oli kuvattu fundamentalistisen äärisislamin huonoja puolia, islamia ei oltu kuvattu suhteettoman pahana tai "vääränä" uskontona. Sen sijaan kuvausta tasapainotti Mariamin kautta esitetty kokemus siitä, miten islam voi myös olla tukipilari ja tuoda lohtua. Toisaalta taas islamia ei oltu glorifioitu tai ylistetty tai muutenkaan kirjassa ei ollut uskonnollista propagandaa: molemmat puolet oli esitetty hillitysti ja sujuvana osana tarinaa.

En voinut olla ajattelematta kuinka erilaista mutta silti niin samanlaista oma elämäni on verrattuna Mariamin ja Lailan elämiin. Puitteet ovat aivan erilaiset: molemmat ovat länsimaiseen koulutustasoon verrattuna kouluttamattomia ja sivistymättömiä, minä opiskelen yliopistossa. Heillä ei edes ole mahdollisuutta kouluttautua. Mariamilla ja Lailalla ei ole myöskään mahdollisuuksia matkustella tai tehdä päätöksiä itsenäisesti: he eivät voi erota tai etsiä työpaikkaa. Heillä ei ole läheskään samoja vapauksia kuin maansa miespuolisilla kansalaisilla. Suomessa naisten ja miesten välillä vallitsee käytännöllisesti katsottuna tasa-arvo. Minulla on paljon enemmän mahdollisuuksia ja vapauksia kuin Mariamilla ja Lailalla, joten siinä suhteessa olemme kovin erilaisia. Toisaalta taas olemme hyvin samanlaisia: meitä yhdistää tarve päästä eteenpäin ja haave paremmasta elämästä, mikä on ominaista kaikille ihmisille huolimatta lähtökohdista.

Toinen asia jota jäin pohtimaan lukiessani kirjaa oli burqan käyttö. Olen usein miettinyt, onko se naista alistava vaiko voimauttava. Varmasti kokemus burqan käytöstä riippuu käyttäjästä, mutta länsimaalaisen näkökulmasta voi usein tuntua hölmöltä: kuinka itsensä verhoaminen kokonaan kankaaseen voisi olla voimauttavaa? Mielenkiintoista kyllä, sekä Mariam että Laila kokevat burqan myös jossain määrin positiivisena. Kiinnitin silti huomiota niihin syihin, minkä takia Mariam ja Laila pitävät burqaa osittain myös vapauttavana:

"Omaksi hämmästyksekseen hän huomasi myös burqan rauhoittavan. Se toimi kuin yksisuuntainen ikkuna. Sen sisällä hänestä tuli tarkkailija, jota vaate suojasi muiden arvioivilta katseilta. Enää hänen ei tarvinnut pelätä, että muut arvaisivat kertavilkaisulla hänen menneisyytensä häpeälliset salaisuudet."

"Ja silti burqan tarjoama suoja tuntui myös lohdulliselta. Edes vastaan sattumalta osuva tuttu ei tunnistaisi häntä. Ja hän itse säästyisi näkemästä tämän silmiin syttyvää hämmästystä tai sääliä tai vahingoniloa siitä, miten alas hän oli vajonnut, ja kuinka hänen ylevät pyrkimyksensä oli murskattu."

Sekä Mariam että Layla kokevat burqan suojana. Burqa ei voimauta heitä, ei tee heitä enemmän näkyviksi tai voimakkaammiksi tai vahvemmiksi, vaan se suojaa heitä muiden katseilta ja potentiaaliselta ivalta. Ehkäpä Mariam ja Layla ovat jopa iloisia saadessaan peittää itsensä ja suojata siten itseään: he ovat kärsineet jo tarpeeksi ilman ulkopuolisten tuijotusta. Samoin nykyisessä kotimaassani osa burqan tai niqabin käyttäjistä pitää sitä oman turvallisuutensa vuoksi: he ovat ehkä paenneet omasta maastaan ja pelkäävät, että heidät tunnistetaan. Suuri osa pitää sitä miespuolisten sukulaistensa vaatimuksesta. Omakohtaisesti en ole koskaan kuullut burqan voimauttavan ketään. Pikemminkin minusta tuntuu, että burqan käyttö sinänsä on alistavaa, mutta se myös suojaa naista häpeältä. Suojausta ei kuitenkaan tarvittaisi, mikäli tasa-arvoisuus olisi pidemmälle edennyttä myös arabimaissa. Toisaalta taas esimerkiksi yksinkertaisen pään peittävän huivin käyttäminen voi oikeastikin olla voimauttavaa. Se ei peitä kokonaisvaltaisesti ja tee näkymättömäksi kuten burqa, vaan on ennemminkin uskonnon symboli, joten ymmärrän hyvin, että monelle muslimitytölle se voi olla olennainen osa minuutta.

Kirjassa oli paljon pohdittavaa ja mietiskeltävää, mutta siitä huolimatta se ei ollut liian raskas. Synkeästä aiheesta huolimattakaan kirja ei ollut liian surullinen, vaan sekä Lailan että Mariamin tarinoiden lopussa oli onnellisuutta kärsimysten jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti