sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kärpästen herra

Kirjoittaja: William Golding
Suomentaja: Juhana Perkki
Julkaistu: 1954 (suomennos 1960)
Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies
Kustantaja: Otava

Lauma alle 13-vuotiaita englantilaispoikia joutuu lento-onnettomuuden seurauksena autiolle saarelle. He valitsevat joukostaan johtajan, Heidän tavoitteinaan on sekä pelastua, että pitää hauskaa. Ajan kuluessa kuitenkin syntyy riitaa, eikä merkkitulen ylläpitäminen olekaan niin helppoa. Riidat ja jopa väkivaltaisuus lisääntyvät, ja lopulta poikajoukko jakautuu kahtia.

Kärpästen herra on erittäin mielenkiintoinen kirja. Vuonna 1983 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut William Golding on sinällään kirjoittanut perinteisen haaksirikkoromaanin, mutta selviytymistarinan sijasta pohtinut ihmismielen asteittaista laskeutumista sivistyksestä primitiivisyyteen.

Kirjan päähenkilöihin lukeutuvat Ralph, Jack, Possu ja Simon. Ralph, joka valitaan joukon johtajaksi, edustaa kirjassa demokratiaa ja sivistyneisyyttä. Jack puolestaan on ehkäpä kirjan voimakkain antagonisti: hän edustaa ihmisyyden villiä ja alkukantaista puolta. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa hän tuntee vetoa villisikojen metsästykseen: väkivalta, tappaminen ja vallantunne tuottavat hänelle tyydytystä. Possu, lihava, silmälasipäinen poika, kuvastaa järkeä ja ajattelua: Possu on se, jonka ehdotukset ovat usein linjassa sen kanssa, mitä "aikuiset" sanoisivat. Possu pohtii lakkaamatta, mitä "aikuiset" tekisivät samassa tilanteessa. Täten "aikuiset" edustavat myös sivistystä, järkeä ja moraalia. Simon taas on pojista se, jolla on kyky itsetutkisteluun ja joka jo varhaisessa vaiheessa vaistoaa ja ymmärtää ihmisessä asuvan pahuuden.

Kärpästen herrassa Golding kuvaa kuinka vähitellen poikajoukko luisuu yhä kauemmas sivistyksestä. Ensin kaikki on kuin suurta tutkimusmatkaa ja leikkiä, mutta vähitellen leikin varjolla he liukuvat yhä väkivaltaisempaan suuntaan, kunnes lopulta jopa tappavat kaksi toveriaan. Kirja huipentuu siihen, kun pojista tulee vain vaistojensa varassa pakenevia ja saalistavia eläimiä, vailla omaatuntoa ja käsitystä oikeasta ja väärästä. Tätä pahuuteen ja primitiivisyyteen laskeutumista kuvastaa kirjassa keskeinen esine: torvisimpukka. Kirjan alussa sitä käytetään kutsumaan kaikki pojat yhteen, kokoontumaan ja sopimaan demokraattisesti asioista. Juonen edetessä se kuitenkin menettää merkitystään ja arvovaltaansa, ja sen särkyessä se heikko sivistys, jonka pojat ovat onnistuneet säilyttämään, on lopullisesti mennyttä. Kirjassa kiinnitin huomiota siihen, että vaikka Ralph tietää syyllistyneensä vääryyteen ja pahuuteen, hän kutsuu toveriensa murhia onnettomuuksiksi. Osin siksi, että ei tahdo ottaa vastuuta ja kantaa syyllisyyttä, osin siksi, ettei tahdo uskoa, että ihminen voisi todella olla niin paha.

Kirjassa William Golding käyttää vahvaa kristillistä symboliikkaa. Jo kirjan nimi - Kärpästen herra - viittaa Paholaiseen, pahuuden ruumiillistumaan. Keskeinen teema kirjassa on myös pahuuden pelko: jo alkuvaiheessa pojat alkavat pelätä mystistä "petoa". Kirjan alussa eräs nuorempi poika kuvailee tätä "petoa" käärmemäiseksi - perin kristillistä symboliikkaa tämäkin, sillä Vanhan testamentin luomiskertomuksessa juuri käärme vietteli ihmisen syntiinlankeemukseen. Kirjassa eräs pojista, Simon, oivaltaa tuon "pedon" asuvan jokaisessa heistä, että jokainen ihminen kantaa sisällään pahuutta. Kirjan käsitys ihmisluonnosta onkin perin synkkä: vain sivilisaatio estää ihmistä vahingoittamasta toista. Eikä tämä pahuus ole ainoastaan oman edun tavoittelua, vaan voi myös ilmentyä sadistisena haluna vahingoittaa toista huvin vuoksi.

Kärpästen herran luettuani mietin, millä lailla kirja olisi erilainen, mikäli saarelle ajautujat olisivat olleet aikuisia. Aikuiset kenties olisivat onnistuneet organisoimaan saarelle sivilisaatiota ja toimimaan järjestäytyneemmin: konfliktit eivät välttämättä olisi olleet niin tunnepitoisia kuin keskenkasvuisten poikien, joiden emotionaalinen ja moraalinen kehitys ei ole vielä päättynyt. Aikuiset olisivat jo kenties niin urautuneita yhteiskunnan heille osoittamiin paikkoihin ja tapoihin, että hyväksyisivät ne myös poikkeusolosuhteiden vallitessa. Entäs jos poikien sijaan saarelle olisikin joutunut lauma alle 13-vuotiaita tyttöjä? Kenties ristiriidat eivät olisi olleet niin väkivaltaisia. Epäilen, että enemminkin lauma tyttöjä olisi konfliktin sattuessa eristänyt toisia joukostaan, ja käyttänyt enemmän henkistä väkivaltaa kuin fyysistä. Kuitenkaan tytötkään eivät olisi moraalin ja oikeudentajun suhteen sen kehittyneempiä kuin pojatkaan, joten Goldingin kaavaa käyttäen myös he olisivat vähitellen muuttuneet yhä alkukantaisemmiksi ja hylänneet sivistyksen. Ehkäpä Golding käyttikin juuri pieniä lapsia osoittaakseen, kuinka ihmisessä on taipumus tehdä pahaa, ja vain yhteiskunnan ponnistuksin tuo taipumus voidaan hillitä.

Erittäin mielenkiintoista on se, että kirjassa ei ole ainoatakaan naispuolista henkilöä. Ainoat viittaukset naissukupuoleen ovat Possun alinomaiset huomautukset tädistään. Samoin on mielenkiintoista se, kuinka vahvasti kirjassa näkyy eurosentrinen, jopa rasistinen ajattelumalli: poikien pitäisi olla kykeneväisiä säilyttämään sivistys, sillä he ovat englantilaisia, valkoisia ja vapaita.

Pidin Kärpästen herrasta kovin paljon. Se oli sopivan helppoa luettavaa, mutta silti Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Golding pohtii siinä kiehtovasti ihmisluontoa. Kirja jäi askarruttamaan vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen, ja tarjosi mielestäni juuri sitä mitä hyvän kirjan pitääkin tarjota: ajattelemisen aihetta.

4 kommenttia:

  1. Täytyypi yrittää joskus lukea tämä uudelleen. Aloitin lukemaan tätä viime talvena, mutta joku mätti ja jätin kirjan kesken noin viidenkymmenen sivun paikkeilla. Arviosi sai minut kyllä kiinnostumaan kirjasta uudelleen!

    VastaaPoista
  2. Olipa kiva lukea näin positiivinenkin arvostelu! Lukiossa jotkut lukivat tämän äikäntunnille, eivätkä pitäneet yhtään. Ehkä kirja vaatii vähän vanhempaa lukijaa, vaikka päähenkilöinä onkin lapsia? Ainakin uskoisin, että sinä sait tuosta paljon enemmän irti kuin lukion luokkalaiset. Tuskinpa heistä kukaan tuli pohtineeksi, miten paljon juoni saattaisi muuttuakaan, jos saarelle päätyisikin aikuisia!
    Ajatuksesi symboliikasta kuulostivat aika uskottavilta. Olen pohtinut, miksi kirjan nimi on Kärpästen herra, mutta sinun teoriasi selittäisi sen. Olisit tosin voinut ottaa selvää, oliko Golding itse kristitty. Tämmöinen pikkutieto kirjailjan taustoista saattaisi vaikuttaa paljonkin teoksen tulkintaan.
    Jätit myös kannen kokonaan huomioimatta! (Tsot tsot!) Minusta siinä on ihan selkeästi käärme, mistä olisit voinut ottaa tukea teoriaasi.
    Jotenkin tämä kirja tuo mieleeni Vuonna 1984:n. Sehän julkaistiin -49 (näin Wikipediasta luntattuna), eli vain muutama vuosi ennen Kärpästen herraa. Lieköhän toinen maailmansota masentaneen ihmisten uskoa tulevaisuuteen noin paljon, kun kaksi kuuluisaa teosta samalta ajalta käsittelevät molemmat aika synkkää tilannetta?
    Nimimerkillä moi tulen sinun kommentteihin esittämään hienoja pohdintoja, kun oman kirjalistan sisältö ei tarjoa mahiksia samanlaiseen syvällisyyteen. (Paitsi että, näin *mainosmainos*, minulla on muutaman sadun jälkeen luettuna Best-loved stories by H.C. Andersen, mistä pitäisi saada revittyä yhtä sun toista kiehtovaa.)

    VastaaPoista
  3. Tämä on klassikko, joka on minulta lukematta, mutta jonka aion vielä joskus lukea, sen verran kirja kiinnostaa. Hieno arvostelusi lisäsi kiinnostustani entisestään.

    VastaaPoista
  4. Tuulia: suosittelen! Mukavasti kieroutunut versio autiosaari -teemaisista kirjoista :)

    Suvituuli: Kiitos palautteesta! Arvostelua olisi tosiaan voinut syventää ottamalla kirjailijan taustoista enemmän selvää. Kantta taas en jaksanut huomioida, sillä sitä ei käsittääkseni ole tehty yhteistyössä kirjailijan kanssa, vaan pohjautuu muiden tulkintoihin. Ja kirjasta saa varmasti enemmän irti jos sen lukee vapaaehtoisesti eikä pakolla!

    Irene: Kannattaa ehdottomasti lukea. Itsekin tartuin kirjaan sen klassikkostatuksen vuoksi, enkä pettynyt!

    VastaaPoista