lauantai 29. syyskuuta 2012

Kellokosken Prinsessa

Kirjoittajat: Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Like

Kellokosken Prinsessa on Anna Svedholmin (os. Lappalainen) koskettava elämäkerta. Anna sairastui skitsoaffektiiviseen häiriöön, jota tosin sen aikainen tautiluokitus ei tuntenut, joten sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi ja maanis-depressiiviseksi psykoosiksi. Anna Svedholmia hoidettiin eri sairaaloissa 1930-luvulta lähtien yhteensä 55 vuotta.

"Heinäkuun ensimmäiseltä päivältä 1936 Anna Svedholmin sairauskertomuksesta löytyy historiallinen merkintä: "Nimittää itseään Prinsessaksi." Annan sairauteen liittynyt suuruusharha oli kehittynyt vuosien mittaan vaikeissa elämänvaiheissa, ja sairaalan karussa todellisuudessa hän omaksui lopulta kuninkaallisen identiteetin. Prinsessan sukupuu jatkoi jalostumistaan yhä hienommaksi tulevina vuosina, ja kuninkaallinen itse otti paikkansa Kellokosken kartanon valtiattarena ja kylän hallitsijana."

Anna Svedholm alkoi uskoa olevansa Prinsessa, syntynyt Buckinghamin palatsissa. Prinsessan sukupuuhun ja jalosukuisiin ystäviin kuuluivat niin sairaalan henkilökunta, Kellokosken kylän väki kuin kanssapotilaatkin. Prinsessa antoi tuttavilleen merkkihenkilöiden ja kuninkaallisten nimiä: Aino Ackté, marsalkka Mannerheim, Presidentin rouva Paasikivi, Prinssi Henrik, Arvoisa, Napoleon...

Suurusharhaisen Annan elämäkerta oli hyvin mielenkiintoista luettavaa: samalla se valottaa suomalaista mielenterveyshoidon historiaa yhden henkilön kokemuksien kautta. Nykylukijasta monet sen ajan moderneimmista ja Nobelin palkintoja niittäneistä hoitomenetelmistä tuntuvat julmilta ja järjenvastaisilta: Annaan kokeiltiin muun muassa usein epäonnistuneesti sähköshokkeja ja häneen istutettiin malaria. Lobotomialta Prinsessa tosin säästyi, mutta useat Kellokosken potilastoverit eivät.

Kellokosken Prinsessa on kuitenkin vain toissijaisesti elämäkerta ja mielenterveyden hoidon historiaa kuvaava romaani. Ensisijaisesti se on lämminhenkinen kertomus erilaisuuden hyväksymisestä ja naisesta, jolla oli taito tehdä lähipiirinsä onnelliseksi. Sairaudestaan huolimatta Anna Svedholm oli ystävällinen ja herttainen, joka mielellään hieroi kyläläisiä nimellistä korvausta vastaan. Prinsessan elämänkatsomukseen kuuluikin vahvasti vähäosaisten ja heikompien auttaminen: hän jakeli muun muassa useiden tuhansien markkojen arvoisia "shekkejä" heille, joiden arveli rahallista apua kaipaavan. Positiivista oli mielestäni se, että Annan annettiin olla oma itsensä Prinsessana, joskin tämä tapahtui vasta useiden hoitojen osoittautuessa hyödyttömiksi. Kellokosken yhteisön aito hyväksyntä ja erilaisuuden suvaitseminen oli kirjassa mieltä lämmittävää, ja toivottavasti kirjan myötä nyky-yhteiskunnassa vieläkin vallitsevat, usein tiedonpuutteesta johtuvat, nihkeät asenteet mielenterveydellisiin ongelmiin muuttuisivat.

Kirjaa lukiessani muodostin mielessäni kuvan Anna Svedholmista. Uskoiko hän todella olevansa Prinsessa, vai oliko Prinsessa hänelle vain rooli? Mielestäni molempia. Anna Svedholm todella oli suuruusharhainen, eikä liene epäilystäkään siitä, etteikö hän todella olisi uskonut olevansa kuninkaallinen, Prinsessa. Toisaalta taas kirjassa annettiin vahva vaikutelma siitä, että osan ajasta Anna ei olisi todella uskonut olleensa Prinsessa, vaan käytti tätä roolia hyväkseen selvitäkseen sairaalaelämästä ja saadakseen tiettyjä etuuksia.

"Alkuaikoina Anna pyysi "Prinsessan lääkkeet", mutta kuiskasi varmuuden vuoksi heti perään: "Svedholmin lääkkeet.""

Anna siis kuitenkin tiesi ainakin jollakin tasolla olevansa todellisuudessa Anna Svedholm, vaikka esiintyikin aina Prinsessana. Samoin viikkoa ennen kuolemaansa, Anna oli todennut hoitajalle: "En minä mikään Prinsessa ole, vaan Anna Lappalainen." Kuoleman lähestyessä Anna ei enää tarvinnut Prinsessaa selvitäkseen.

Annan mukautuminen sairaalan oloihin onkin käsittämätöntä. Prinsessan hahmossa Anna muun muassa sopeutuu muuttoon Kellokosken sairaalasta Nikkilään toteamalla: "Olen ollut 52 vuotta täällä kesäpalatsissani. On korkea aika päästä tutustumaan talvipalatsiini." Mahdollisesti Anna piiloutui Prinsessan taakse aika ajoin tietoisesti, mahdollisesti Annan mieli kehitti Prinsessasta suojamekanismin sairaalan arkea vastaan, kehittäen suuruusharhan johon Anna itse uskoi täysin.

Hyvin usein ajatellaan, että mieleltään sairastunut ihminen on tuomittu epäonnistumaan: vakavissa tapauksissa hän on harvoin työkykyinen. Mielestäni Kellokosken Prinsessa, Anna Svedholm, oli kuitenkin kaikkea muuta kuin epäonnistunut ihminen: Anna oli Kellokoskella rakastettu persoona. Samoin Anna itse rakasti ja välitti aidosti lähimmäisistään, ja onnistuikin elämänsä aikana jakamaan monelle auringonpaistetta ja iloa. Miten ihminen, joka sai aikaan niin paljon hyvää ja ilahdutti muita, voisi olla epäonnistunut?

Itse kirja ei mielestäni ollut erityisen onnistunut: varsinkin loppua kohti se alkoi toistaa itseään, ja selosti paikoitellen epäolennaisuuksia. Näistä puutteista huolimatta pidin Kellokosken Prinsessasta: se oli sydämestä kirjoitettu ja Annan persoona välittyi kauniisti kirjan kautta.

2 kommenttia:

  1. Minusta tämä oli Annaa kunnioittava arvio. Eikös tämän pohjalta tehty elokuva? En ole sitä nähnyt mutta pääosan esittäjää kehuttiin roolityöstä.

    VastaaPoista
  2. Kirjanainen: Kiitos kommentista! Annan elämästä on todellakin tehty elokuva, en kyllä ole varma pohjautuiko se tähän kirjaan vai Annan elämään (jokseenkin sama asia kuitenkin).

    Itse olen elokuvan nähnyt ja suosittelen ehdottomasti! Elokuva oli mielestäni onnistuneempi kuin kirja, vaikka se ei tarjonnutkaan yhtä paljon faktaa Annan elämästä.

    VastaaPoista