keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Suuria odotuksia

Kirjoittaja: Charles Dickens
Suomentaja: Alpo Kupiainen
Julkaistu: 1861 (suomennos 1934)
Alkuperäinen nimi: Great Expectations
Kustantaja: Karisto

Päähenkilö Philip Pirrip, "Pip", on köyhä, laiminlyöty pieni poika, joka asuu sisarensa ja tämän miehen luona. Sisar on usein äkäinen ja Pip pelkääkin "Kutittajaa" - keppiä, josta saa selkäänsä tämän tästä. Onneksi sisaren mies, seppä Joe Gargery, on Pipille ystävällinen ja koettaa parhaansa mukaan auttaa poikaa, luvaten ottaa Pipin oppisopimuksella sepänoppiin tämän kasvaessa.

Eräänä jouluaaton iltana Pip lähtee katsomaan vanhempiensa hautaa, ja tapaa matkalla karanneen vangin, joka uhkailee Pipiä ja pakottaa Pipin hakemaan itselleen ruokaa ja viilan sekä pysymään vaiti kohtaamisesta. Seuraavana päivänä Pip lähtee Joen kanssa katsomaan, kun sotilaat pidättävät sekä "Pipin vangin" että erään toisen vankikarkurin. Kohtaamisen jälkeen Pip pelkää vangin luulleen Pipin paljastaneen hänet.

Myöhemmin Pip kuitenkin yrittää unohtaa vankikohtauksen, ja hänen elämänsä muuttuu kun hänet lähetetään leikkimään omalaatuisin neiti Havishamin ottotyttären Estellan kanssa. Kasvettuaan Pip kuitenkin ryhtyy sepänoppilaaksi Joen valvonnassa. Dramaattisin juonenkäänne on kuitenkin se, että tuntematon hyväntekijä lahjoittaa Pipille "suuria odotuksia" ja rahaa, sekä lähettää tämän Lontooseen, jotta Pipistä tulisi herrasmies. Lontoossa Pip keikaroi ja tuhlailee rahaa ympäriinsä, uskoen tietävänsä kuka hänen hyväntekijänsä on. Totuuden paljastuttua Pip kuitenkin järkyttyy suunnattomasti, ja kasvaa prosessin myötä huolettomasta ja ajattelemattomasta pojasta mieheksi.

Tartuin kirjaan tietämättä yhtään, mitä odottaa. En ole lukenut Charles Dickensiä yhtään aikaisemmin, ja päätinkin lukea Suuria odotuksia juurikin tutustuakseni Dickensin tuotantoon. Ensimmäisiä sivuja luettuani kirja tuntui pitkästyttävältä, mutta Dickens yllätti: heti ensimetreillä tapahtuu jännittävä juonenkäänne: Pip tapaa vangin. Yllättäen huomasinkin lukevani mielenkiinnolla ja vauhdilla Pipin elämäntarinaa. Useat juonenkäänteet ja arvoitukset johtunevat siitä, että Suuria odotuksia julkaistiin alunperin jatkokertomuksena: Dickensin oli pidettävä lukijoiden mielenkiintoa yllä. Mahdollisesti myös tästä johtuen yksikään sivuhahmo ei ole irrallinen tai hyödytön: kirjassa kaikki hahmojen elämäntarinat nivoutuvat toisiinsa. Lisäksi Pipin tuntematon hyväntekijä ei suinkaan ole ainoa arvoitus, vaan romaanissa puidaan myös sekä Estellan että neiti Havishamin menneisyyttä.

Kirja on luonteeltaan vahvasti kehitysromaani. Suoraan sanoen Pip on typerä ja kiittämätön, eikä tarinan alussa ymmärrä todellisen onnen ja hyveiden merkitystä. Estellan häikäistyä Pipin poika haaveilee olevansa "herrasmies", häpeää köyhyyttään ja on tyytymätön osaansa. Dickens käyttää Pipin isähahmoa, seppä Joeta kontrastina Pipin ajatuksille. Huolimatta siitä, että Joe on lukutaidoton ja sivistymätön, hän on oikeamielinen ja pyrkii elämään oikein. Joe ei kadehdi muita turhaan, eikä häpeä köyhyyttä. Tämän kautta lukijalle välittyy selkeästi Pipin varhaiset, vääristyneet arvot: Pip ihannoi rikkautta ja keikarimaisia tapoja, eikä pidä arvossa ystävällisyyttä, ahkeruutta ja oikeudenmukaisuutta.

Pipin kehitys käy ilmi myös minäkerronnan piirteistä: kuten Jokke, kiinnitin huomiota siihen, että Pip kuvaa elämäänsä jälkiviisaasti ja valottaa välillä lukijalle syitä aikaisempien, jo muuttuneiden käsityksiensä takana. Ensin seurataan Pipin kehitystä huonompaan: matkustettuaan Lontooseen tullakseen herrasmieheksi Pip häpeää Joeta ja taustaansa, halveksien köyhyyttä ja tietämättömyyttä. Romahduksen sattuessa nuori keikari kuitenkin herää ymmärtämään asenteensa viat ja arvostamaan oikeita asioita, saavuttaen vihdoin tyytyväisyyttä ja hyväksyen elämän realiteetit.

Suuria odotuksia on mestarillinen kirja, jossa yhdistyvät mielenkiintoinen, ovelasti nivoutuva juoni, erilaiset henkilöhahmot ja monipuoliset miljööt. Mielenkiintoisimpana pidin kuvausta lukutaidottoman työnväenluokan oloista: tätä edustaa Pipin tausta sepän ja tämän vaimon kasvattamana. Kuvaus pohjautuu mahdollisesti osin Dickensin omiin kokemuksiin: kirjailija joutui lähtemään nuorena töihin tehtaalle eikä hänellä ollut mahdollisuuksia kouluttautua pitkälle. Dickens kuitenkin työskenteli ahkerasti saavuttaakseen menestystä. Kenties Dickens kirjoitti tämän piirteen itsestään Biddyyn, köyhään, mutta ahkeraan ja tietoa tavoittelevaan nuoreen naiseen, josta tulee Pipin ensimmäinen opettaja.

Dickensin kirjoitustyyli ei kuitenkaan ollut mieleeni. Hän kirjoittaa laveasti, kuvaillen ja selittäen. Lukija joutuu keskittymään liikaa pitkiin matolauseisiin ja monimutkaisiin lauserakenteisiin, mikä on omiaan viemään huomiota pois tapahtumista. Tästä huolimatta pidin positiivisena sitä, että kirja ei jumittanut paikallaan: kirjoitustyylistä huolimatta juoni etenee mielenkiintoisesti, eikä lukija ehdi kyllästyä. Suurempana ongelmana pidin lukiessani sitä, että vaikka seurasinkin Pipin tarinaa innolla, tuntui, etten päässyt tarinaan kunnolla sisälle tai saanut siitä kunnollista otetta. Tästä huolimatta Suuria odotuksia on ilmiselvä klassikko, ja vaikka kirja ei suosikkeihini lukeudukaan, tutustun varmasti laajemminkin Dickensin tuotantoon.

tiistai 30. lokakuuta 2012

A Blog With Substance -tunnustus

Sain Kaleidoscope-blogin Jamilta tämän A Blog With Substance -tunnustuksen. Suuri kiitos päivänpiristyksestä!

Blogitunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Ennen kuin kerron kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni, haluan jakaa tunnustuksen seuraaville blogeille ja bloggaajille:

1. Anna Elinalle blogista Vielä yksi rivi...
Anna Elina kirjoittaa kiinnostavasti sekä omasta lukukokemuksestaan että luettujen kirjojen hahmoista ja juonikuvioista.

2. Hannalle blogista Kirjainten virrassa
Hanna kirjoittaa paitsi lukemistaan kirjoista myös kirjamaailmassa tapahtuvista ilmiöistä. Mielenkiintoinen blogi, joka avaa uutta näkökulmaa lukemiseen.

3. Mari A:lle blogista Mari A:n kirjablogi
Mari A. kirjoittaa erityisesti uutuuskirjoista. Mukana on sekä kotimaisia kirjoja että käännöskirjallisuutta.

4. Morrelle blogista Morren maailma
Morre kirjoittaa paitsi uusista myös vähän vanhemmista kirjoista. Monipuolisuutta lisää myös se, että Morre bloggaa silloin tällöin myös näytelmistä, runoista ja novelleista perinteisten romaanien lisäksi.

5. Sallalle blogista Sallan lukupäiväkirja
Salla kirjoittaa analyyttisesti ja nostaen esiin monia näkökulmia. Blogissaan hän käsittelee myös bloggaamiseen liittyviä kysymyksiä ja ilmiöitä.

6. Saralle blogista Saran Kirjat
Saran blogi on keskittynyt tyttökirjoihin, mutta hän bloggaa myös paljon muista kirjoista. Mielenkiintoinen blogi, jossa blogataan myös niistä vanhemmista ja tuntemattomammista tyttökirjoista.

7. Suvituulille blogista Cëa a lelem
Suvituuli osallistuu samaan sadaan kirjan haasteeseen kuin minäkin. Blogin kautta on mukava seurata kohtalotoverin edistymistä ja Suvituuli myös pohtii lukemiaan kirjoja monesta näkökulmasta.

8. Valkoiselle Kirahville blogista Opuscolo - kirjasta kirjaan
Valkoinen Kirahvi bloggaa lukemistaan kirjoista laajasti ja ajatuksia herättävästi. Tässä blogissa käsitellään aikuisille suunnatun kirjallisuuden ohella myös laajasti lastenkirjallisuutta.

Sitten kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni:

1. Syön lähes kaiken lusikalla syötävän ruoan teelusikalla.
2. Olen hyvin kilpailuhenkinen. Bloginikin suhteen minulla on tavoitteita. Blogi on kuitenkin rentouttava harrastus siinä mielessä, että kilpailen vain itseäni vastaan ja yritän parantaa, en vertaile toisiin.
3. Kuuntelen lähestulkoon vain ja ainoastaan suomenkielistä musiikkia.
4. Haluaisin joskus kirjoittaa kirjan, mutta en haaveile kirjailijan urasta.
5. En katso televisiota ollenkaan. Jos katson elokuvia tai TV-sarjoja, vuokraan ne.
6. Osaan tehdä ruokaa, mutta en leipoa.
7. Lempiaineitani koulussa olivat matematiikka, fysiikka ja kemia, mutta päädyin opiskelemaan täysin muita asioita.
8. Lukemisen ja bloggaamisen ohella teen paljon erilaisia käsitöitä: askartelua, ompelua, yleistä väkertelyä.

Kiitos vielä kerran Jamille tunnustuksesta! Haluaisin tässä samalla myös kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia. Bloggaamisessa ehkä hienointa on se, kun onnistuu kirjoituksellaan herättämään keskustelua ja saa kommenttien kautta erilaisia ja uusia näkökulmia lukemaansa kirjaan.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Tottisalmen perillinen

Kirjoittaja: Anni Swan
Julkaistu: 1914
Kustantaja: WSOY

Klaus on rikas ja hemmoteltu, mutta laiska ja uppiniskainen poika, joka aiheuttaa alinomaa huolia isoisälleen, Tottisalmen paronille, sekä kotiopettajalleen, maisteri Tickleniukselle. Tietäessään asemansa Tottisalmen tulevana valtiaana Klaus käyttäytyy alentuvasti ja ylpeästi muita kohtaan, houkutellen usein sisarensa Beatankin mukaan kolttosiin. Väsyttyään tyttärenpoikansa käytökseen Tottisalmen paroni päättää lähettää Klauksen pitäjän pappilaan ankaran, mutta lempeän pappispariskunnan kasvatettavaksi. Perillä pappilassa Klaus kuitenkin käyttäytyy halventavasti pappilan renkipoikaa, Yrjöä, kohtaan ja vaatii saada ratsastaa Sirolla, pappilan hurjalla varsalla. Siro pillastuukin, ja Yrjö joutuu tulemaan väliin pelastaakseen Klauksen, mutta loukkaantuu itse pahoin. Paroni, joka huomaa Yrjön yhdennäköisyyden oman, maasta poistuneen poikansa kanssa, ottaa Yrjön mukaan kartanoon toipumaan. Myöhemmin paroni jopa ottaa Yrjön omaksi ottopojakseen, mistä Klaus ei ole ollenkaan iloinen...

Tottisalmen perillisessä on Klauksen ja Yrjön elämän seuraamisen lisäksi sivujuoni. Tottisalmen paronin poikaa syytettiin parikymmentä vuotta sitten väärentämisestä, ja todisteiden ollessa kiistattomat, isä ajoi pojan pois kotoa huolimatta siitä, että tämä vakuutti syyttömyyttään. Kirjassa nuoren paronin syyllisyyden pohdinta ja todellisen kohtalon selvittäminen onkin keskeistä: muun muassa kartanon emännöitsijä, Riikke-mamseli, uskoo vakaasti nuoren paronin syyttömyyteen. Tämä arvoitus lisää jännitystä tarinaan, joka muuten keskittyy arkisiin kuvauksiin Klauksen ja Yrjön elämästä.

Kirjan kantava teema on köyhän ja rikkaan, työväenluokkaisen ja aatelisen väliset erot sen aikaisessa yhteiskunnassa. Pääasiallisesti teemaa käsitellään Klauksen ja Yrjön suhteen kautta: Klaus on yläluokkainen ja varakas, mutta toisaalta laiska ja ilkeä, kun taas Yrjö, vaikkakin "rahvasta" ja köyhä, on ahkera ja hyvätapainen. Klaus katsoo Tottisalmen perillisen statuksen oikeuttavan väheksyvän käytöksen muita kohtaan. Täten yksi kirjan teemoista on myös vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä. Kirja on sekä Klauksen että Yrjön kasvutarina. Klaus oppii ymmärtämään tasavertaisuuden varallisuudesta riippumatta, ja arvostamaan muita tekojen ja ansioiden tähden aseman sijasta. Yrjö taas oppii antamaan anteeksi ja hyväksymään entisen kiistakumppaninsa toveruuden.

Köyhien ja rikkaiden vastakkainasettelua kuvaillaan myös hyvin lyhyesti Klauksen isotädin, Ottilia-neidin, suhtautumisen kautta. Vaikka Tottisalmen alustalaiset ovat yleisesti ottaen hyvin toimeentulevia työläisiä, joukossa on myös köyhiä perheitä - "välttämättömiä, jotta... [Ottilia-neiti] voisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä". Ottilia-neidin suhtautuu köyhiin vain auttamiskohteina: vie heille ruokaa ja lääkkeitä ja saarnaa Jumalasta ja synnistä. Hänen suhtautumisessaan näkyy olettamus, että köyhyyden mukana seuraa myös synti, ja nämä köyhät tarvitsevat kaidalla tiellä pysymiseen paljon enemmän apua kuin rikkaat ja parempiosaiset. Ottilia-neiti, samoin kuin Klaus, näkee köyhät alempiarvoisina, mutta tuo sen esille pikemminkin alentuvaisessa ystävällisyydessä kuin halveksunnassa.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, kuinka Anni Swan on yhdistellyt oikeiden henkilöiden piirteitä hahmoihinsa. Muun muassa maisteri Amos Tickleniuksen esikuvana oli Swanin naapuri. Kenties Swan yhdisti Tickleniuksen hahmoon myös miehensä Otto Mannisen piirteitä. Ticklenius kuvataan suurena Kreikan historian ystävänä, ja hänen "elämäntehtävänsä" onkin kääntää Ilias suomenkielelle. Anni Swanin aviomiehen Otto Mannisen suomentama Ilias ilmestyikin viisi vuotta Tottisalmen perillisen jälkeen.

Tottisalmen perillinen on hauska, joskin helppo luettava. Pidin kirjasta jo lapsena, ja vaikka tällä lukukirjalla kirja ei enää ollut yhtä jännittävä ja mielikuvitukselle aineksia tarjoava kuin kymmenen vuotta sitten, pidin siitä edelleen.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Nalle Puh

Kirjoittaja: A.A. Milne
Suomentaja: Anna Talaskivi
Julkaistu: 1926 (suomennos 1934)
Alkuperäinen nimi: Winnie-the-Pooh
Kustantaja: WSOY

Nalle Puh asuu ystäviensä Ihaan, Risto Reippaan, Pöllön, Kanin ja Nasun kanssa Puolen hehtaarin metsässä. Yhdessä ystävykset pitävät Ihaalle syntymäpäiväjuhlat, metsästävät Möhköfanttia ja toivottavat uudet asukkaat, Kengun ja Ruun, tervetulleiksi. Nalle Puh myös jää jumiin Kanin oviaukkoon ja joutuu laihduttamaan viikon päästäkseen pois. Puolen hehtaarin metsän tulviessa Nasu kokee kauhunhetkiä veden noustessa yhä ylemmäs ja ylemmäs, mutta onneksi Risto Reippaan sateenvarjolla voi purjehtia hätiin...

En pitänyt Nalle Puhista. Ehkäpä kyse on yksinkertaisesti siinä, että tämän tyyppiset sadut eivät vain enää uppoa tässä iässä. Toisaalta, en kyllä muista pitäneeni Nalle Puhista lapsenakaan.

Kiinnitin huomiota siihen, että Nalle Puhissa Puhin lihavuudesta tehtiin hauska ja naurattava asia. Mietin lukiessani, kuinka tähän suhtauduttaisiin, mikäli Nalle Puh ilmestyisikin 2000-luvun puolella. Puhin lihavuus on nimittäin kirjassa hilpeyden aihe. Puh jopa juuttuu oviaukkoon pulleutensa takia, ja joutuu olemaan viikon syömättä solakoituakseen tarpeeksi. Miten tällaiseen suhtauduttaisiin nyky-yhteiskunnassa, jossa laihduttamisesta ja laihuuden ihannoinnista on tullut epätervettä bisnestä?

Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, kuinka vihamielisesti Kani, Puh ja Nasu suhtautuvat Kenguun ja Ruuhun, kun saavat kuulla näiden muuttavan Puolen hehtaarin metsään. He kehittävät suunnitelman kidnapata Ruu, jotta voisivat kiristää Kengun muuttamaan pois. Olinkin lähes järkyttynyt kuinka ennakkoluuloisesti Puh ja kumppanit suhtautuvat, suunnitellen ja jopa toteuttaen rikollista toimintaa. Myöhemmin operaatio kidnappauksen myötä Puh, Nasu ja Kani tutustuvat paremmin Kenguun ja Ruuhuun ja heistä tulee ystäviä. Tarina on siis kuitenkin myös kertomus siitä, kuinka ennakkoluuloisuus on usein vain tietämättömyyttä ja tuntemattoman pelkoa.

Nalle Puh oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mielestäni lähinnä tylsä kirja. Monet Puhin seikkailuista loppuivat ehkäpä liiankin helppoihin ratkaisuihin, ja no, Puhin ja kumppaneiden typeryys oli kirjassa hermoja raastavaa. Toisaalta, Nalle Puh onkin "karhu, jolla on hyvin pienet aivot".

tiistai 23. lokakuuta 2012

Toisen taivaan alla

Kirjoittaja: Virpi Hämeen-Anttila
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Otava

Suomalainen Miia Jansson ja englantilainen, suomalaisjuuret omaava Matti Lind tapaavat, kun molemmat saavat töitä samasta elokuvaprojektista. Matti on tullut Suomeen selvittämään juuriaan, ja on täysin sinut oman monikulttuurisen perintönsä kanssa. Sen sijaan Lontoossa Matin äiti Olivia kipuilee oman taustansa ja ratkaisujensa kanssa: äidin tahitilainen syntyperä on pidettävä visusti salassa, samoin uusi miesystävä, argentiinalainen Alberto. Riitojen ja salailun jälkeen Olivia kuitenkin alkaa kyseenalaistaa omia ajatuksiaan, ja pyytää Skotlannin syrjäseuduilla ikääntyvää isäänsä kertomaan hänelle varhain kuolleesta äidistä.

Toisen taivaan alla kertoo monikulttuurisuudesta, syrjinnästä ja rasismista, oman itsensä hyväksymisestä. Virpi Hämeen-Anttilan romaani on pikemminkin henkilö- kuin tapahtumapainoitteinen: paitsi Mattia, Miiaa ja Oliviaa, kirjassa kuvataan myös monen sivuhenkilön elämää. Tapahtumat kerrotaan monella eri tasolla: menneisyydessä ja nykyisyydessä, Iso-Britanniassa ja Suomessa. Lukija tutustuu niin Olivian omaan taustaan kuin tämän suomalaiseen mieheen, Henrik Lindiin. Samoin sivuhahmojen, kuten Miian ystävän Essin ja kurditaustaisen Ferhatin suhdetta seurataan jonkin verran.

Mielestäni kirjan kiinnostavin henkilö oli ehdottomasti Olivia. Hän on päälle viisikymppinen, Australiassa syntynyt skotlantilaisisän ja tahitilaisäidin tytär. Lapsuudessaan Australiassa Olivia joutui seuraamaan sivusta Australian aboriginaalikansojen syrjintää ja "varastetun sukupolven" (Stolen Generation) kohtaloa. Aboriginaalien ja valkoisten lapsia pakkohuostaanotettiin, vaikka vanhemmilla ei olisi ollut minkäänlaisia ongelmia. Äitinsä tahitilaisuudesta johtuen Olivia pelkää samaa kohtaloa itselleen, ja oppii sen myötä salaamaan ja häpeämään taustaansa. Myöhemmin, asuessaan Lontoossa, Olivia joutuu viimein käsittelemään omaa taustaansa. Vasta erinäisien sattumuksien kautta hän ymmärtää, että hän on tehnyt salailusta ja häpeästä itselleen suojan. Syyttäessään Albertoa rohkeuden puutteessa Olivia käsittää, että myös hän on pelkuri: hän ei uskalla olla oma itsensä, vaan peittää omat juurensa ja yrittää olla niin yhteiskunnan hyväksymä englantilainen kuin suinkin.

Virpi Hämeen-Anttila on kuvannut romaanissaan useita hahmoja erilaisista kulttuurisista ja etnisistä taustoista. Tästä johtuen tuntui siltä, että kirjassa ei keskitytty tarpeeksi sivussa vilahtaviin ongelmiin ja juoniin, vaan ne jäivät epämääräisesti ja sivuutettuna roikkumaan ilmaan. Vaikka tämä toi teokseen hieman levottumuutta, se on myös oisaalta taas juuri kirjan vahvuus: se kuvaa aidosti monikulttuurista ympäristöämme sekä rasismin ja syrjinnän globaaliutta.

Vaikka rasismia ja syrjintää käsitellään romaanissa, ne tapahtuvat enimmäkseen menneisyydessä. Virpi Hämeen-Anttila korostaa teoksessaan entistä suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, jossa syrjintä on pääasiassa aggressiivinen lieveilmiö. Liekö tämä todellisuutta vastaava kuva? Onko esimerkiksi Suomessa rasismi vain vihaisten ja väkivaltaisten ääriajattelijoiden syytä? Itse olisin taipuvainen uskomaan, että piilorasismia tapahtuu hyvinkin paljon. Työpaikkaan valitaan mieluummin hieman huonommin koulutettu suomalainen kuin pätevä maahanmuuttaja, kaupassa ulkomaalaiselta näyttävää seurataan herkemmin näpistysten varalta kuin skandinaavista asiakasta. Kuitenkin olen myös sitä mieltä, että tuollainen ns. "arkirasismi" on vähentymään päin. Varsinkin nuoret tottuvat pienestä pitäen globaalisaatioon sekä erilaisista etnisistä, uskonnollisista tai kielellisistä taustoista tuleviin ihmisiin.

Toiseen taivaan alla kuvaa maahanmuuttoa positiivisessa hengessä. Mielestäni Matti Lind esittää kirjassa kuitenkin ajatuksen pakolaisista: muutaman pakolaisen voi kyllä ottaa vastaan, mutta ratkaisu ei ole siirtää koko kansa pois sotien keskeltä. Ratkaisu on lopettaa sodat. Matti Lind ei kirjassa sitä suoraan sanonut, mutta hänen mielipiteensä antaa ymmärtää, että länsimaalainen demokratia on ainut oikea hallituksen muoto. En voi olla kritisoimatta kirjaa siitä, että vaikka se edistääkin suvaitsevaisuutta ja on hieno kuvaus monikulttuurisuudesta ja hyväksynnästä, sen taustalla on silti ajatuksia länsimaalaisesta ylemmyydestä. Ovatko länsimaalaiset liberaalit arvot todella universaaleja? Voidaanko niitä todella soveltaa eri kulttuureihin? Teokseen olisi mielestäni saatu lisää syvyyttä pohtimalla länsimaisen kulttuurin ylivertaista ja johtavaa asemaa nykymaailmassa sekä myös kyseenalaistamalla sen.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, kuinka se haastaa lukijan miettimään omia juuriaan ja omaa paikkaansa, sekä omaa suhtautumistaan toisiin ihmisiin ja toisiin kulttuureihin. Itse uskon, että usein ennakkoluulojen ja rasismin taustalla on epätietoutta ja pelkoa. Kirjaa lukiessani mietin paljon myös sitä, miten minä suhtaudun itselleni vieraisiin kulttuureihin? Tällä hetkellä asun maassa, joka on hyvin monikulttuurinen, ja ystäväni tulevat monista eri maista eri puolelta maapalloa. Tämän seurauksena olen tutustunut paljon laajemmin erilaisiin kulttuureihin ja uskontoihin, ja niiden myötä myös tutustunut enemmän omaan, suomalaiseen kulttuuriperimääni. Oman taustani ymmärtäminen ja sen pohtiminen ja sen ajatuksien ja aatteiden kyseenalaistaminenkin auttaa omalta osaltaan ymmärtämään myös toisenlaisia taustoja.

Ylipäänsä kirja oli antoisa lukukokemus. Vaikka Toisen taivaan alla ei sinänsä ollut mielestäni mikään huippuhyvä romaani, se kuitenkin herätti paljon erilaisia ajatuksia eri näkökulmista.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Maailmanvalloitus-haaste

Ja jälleen uutta haastetta! Bongasin Haastavaa lukemista -blogista Maailmanvalloitus-haasteen. Koskapa haasteen aikataulu on avoin, päätin osallistua. Kirjoja on kuitenkin luettavana niin paljon, että taidan laskea mukaan kirjat jotka olen lukenut tämän vuoden alusta lähtien.

Haasteen ideanahan on siis lukea kirja jokaisesta maasta. Kirjailijan ei tarvitse olla kyseisestä maasta, vaan riittää, että kirja sijoittuu kyseiseen maahan. Itse päätin laskea maiksi Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot (sekä tarkkailijajäsenet Vatikaanin ja Palestiinan), joten listallani on siis 195 maata.

Maat:

Afganistan - Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
Albania - Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Algeria - Albert Camus: Sivullinen
Andorra - Kresley Cole: If You Dare
Angola - Paul Theroux: The Last Train to Zona Verde
Antigua ja Barbuda - Jamaica Kincaid: Annie John
Arabiemiraatit - Jillian Schedneck: Abu Dhabi Days, Dubai Nights
Argentiina - Jorge Luis Borges: Hiekkakirja
Armenia - Vardges Petrosjan: Tyhjät tuolit
Australia - Melina Marchetta: Looking for Alibrandi
Azerbaidžan - Kurban Said: Ali ja Nino
Bahama - Heather Graham: Ghost Night
Bahrain - Lucy Caldwell: The Meeting Point
Bangladesh - Taslima Nasrin: Häpeä
Barbados - Kate McCafferty: Testimony of an Irish Slave Girl
Belgia - Charlotte Brontë: The Professor
Belize - Zee Edgell: Beka Lamb
Benin - Bruce Chatwin: The Viceroy of Ouidah
Bhutan - Jamie Zeppa: Beyond the Sky and the Earth
Bolivia - Edmundo Paz Soldán: Pakeneva joki
Bosnia ja Hertsegovina - Ivo Andrić: Drina-joen silta
Botswana - Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
Brasilia - Edney Silvestre: If I Close My Eyes Now
Brunei - Jillian Lauren: Some Girls
Bulgaria - Jordan Raditškov: Vuoret tulivat lähelle
Burkina Faso - Stephen Davies: Outlaw
Burundi - Sarah Stone: The True Sources of the Nile
Chile - Isabel Allende: Henkien talo
Costa Rica - Steve Martini: Guardian of Lies
Djibouti - Elmore Leonard: Djibouti
Dominica - Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Dominikaaninen tasavalta - Julia Alvarez: In the Time of the Butterflies
Ecuador - Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja
Egypti - Agatha Christie: Kuolema Niilillä
El Salvador - Manlio Argueta: One Day of Life
Eritrea - Hannah Pool: My Father's Daughter
Espanja - Ernest Hemingway: For Whom the Bell Tolls
Etelä-Afrikka - J.M. Coetzee: Age of Iron
Etelä-Korea - Helen Kim: Pitkä sadekausi
Etelä-Sudan - N. Caraway: The Humanitarian
Etiopia - Abraham Verghese: Cutting for Stone
Fidži - Jill Shalvis: The Trouble with Paradise
Filippiinit - José Rizal: Noli Me Tangere
Gabon - V.S. Naipaul: The Masque of Africa
Gambia - Alex Haley: Juuret
Georgia - Fazil Iskander: Setäni arvo siitä nousee
Ghana - Ayi Kwei Armah: The Beuatyful Ones Are Not Yet Born
Grenada - Jacob Ross: Pynter Bender
Guatemala - Ben Mikaelsen: Red Midnight
Guinea - Tierno Monénembo: The King of Kahel
Guinea-Bissau - Robert Dunn ja Jerry Wheeler: Whispers of a Secret God
Guyana - Henri Charrière: Vanki nimeltä Papillon
Haiti - Edwidge Danticat: Breath, Eyes, Memory
Hollanti - Corrie ten Boom: Kätköpaikka
Honduras - Terry Trueman: Hurricane
Indonesia - Andrea Hirata: The Rainbow Troops
Intia - Rudyard Kipling: Viidakkokirja
Irak - Conn Iggulden: Veljessota
Iran - Dina Nayeri: A Teaspoon of Earth and Sea
Irlanti - Eoin Colfer: Artemis Fowl
Islanti - Halldór Laxness: Salka Valka
Iso-Britannia - Emily Brontë: Humiseva harju
Israel - Amos Oz: Ehkä jossain muualla
Italia - Umberto Eco: Ruusun nimi
Itä-Timor - Martin Hughes (toim.): The Boy and the Crocodile 
Itävalta - Barbara Cartland: Lumottu valssi
Jamaika - Andrea Levy: The Long Song
Japani - Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Jemen - Paul Torday: Salmon Fishing in the Yemen
Jordania - Juan Gómez-Jurado: Contract with God
Kambodža - Kim Echlin: Kadonneet
Kamerun - Mongo Beti: The Poor Christ of Bomba
Kanada - L.M. Montgomery: Sininen linna
Kazakstan - Conn Iggulden: Hopeinen valtakunta
Kenia - Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa
Keski-Afrikan tasavalta - Jean-Christophe Grangé: Haikaroiden arvoitus
Kiina - Conn Iggulden: Nuolten herrat
Kirgisia - Jeff Struecker: Hide and Seek
Kiribati - Peter Kanere Koru ja Ginette Sullivan (toim.): Tales of Kiribati
Kolumbia - Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Komorit - Fritz Galt: Comoros Moon
Kongon demokraattinen tasavalta - V.S. Naipaul: A Bend in the River
Kongon tasavalta - William Boyd: Brazzaville Beach
Kreikka - Homeros: Odysseia
Kroatia - Nataša Dragnić: Kanssasi aina
Kuuba - Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Kuwait - John Birmingham: Without Warning
Kypros - Esko Heikkinen: Afroditen pojat
Laos - Colin Cotterill: The Woman Who Wouldn't Die
Latvia - Inga Ābele: Jasmiini
Lesotho - Geoffrey Jenkins: Kotkan kosto
Libanon - Elias Khoury: White Masks
Liberia - Bai T. Moore: Murder in the Cassava Patch
Libya - Hisham Matar: In the Country of Men
Liechtenstein - Danielle Steel: H.R.H.
Liettua - Romualdas Granauskas: Elämä vaahteran alla
Luxemburg - Max Manner: Demi-Sec
Madagaskar - Clive Cussler: Ghost Ship
Makedonia - Maurice Druon: Aleksanteri Suuri
Malawi - Steve Chimombo: Napolo and the Python
Malediivit - Tracey Garvis Graves: On the Island
Malesia - Blanche d'Alpuget: Turtle Beach
Mali - tuntematon kirjoittaja: Sundiata, voittaja
Malta - Ursula Auer: Murhia Maltalla
Marokko - Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa
Marshallinsaaret - Patricia MacInnes: The Last Night on Bikini
Mauritania - Michael Asher: Impossible Journey
Mauritius - Jacques-Henri Bernardin de Saint-Pierre: Paul ja Virginia
Meksiko - Steve Alten: Mayojen testamentti
Mikronesia - Christopher Moore: Island of the Sequined Love Nun
Moldova - Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Monaco - Daphne du Maurier: Rebekka
Mongolia - Conn Iggulden: Tasankojen susi
Montenegro - Rex Stout: Mustan vuoren varjossa
Mosambik - Mia Couto: Flamingon viimeinen lento
Myanmar - Amy Tan: Saving Fish from Drowning
Namibia - Peter Orner: The Second Coming of Mavala Shikongo
Nauru - Michael Gordon: Freeing Ali
Nepal - Prajwal Parajuly: The Gurkha's Daughter
Nicaragua - Salman Rushdie: The Jaguar Smile
Niger - Idé Oumarou: Lähikuva
Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Norja - Jostein Gaarder: Appelsiinityttö
Norsunluurannikko - Ahmadou Kourouma: The Suns of Independence
Oman - Julia Johnson: The Leopard Boy
Pakistan - Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua
Palau - Edward C. Barnard: Naked and a Prisoner
Palestiina - Jo Glanville (toim.): Qissat: Short Stories by Palestinian Women
Panama - John Steinbeck: Cup of Gold
Papua-Uusi-Guinea - Lloyd Jones: Mister Pip
Paraguay - Ben Stubbs: Ticket to Paradise
Peru - Mario Vargas Llosa: Puhujamies
Pohjois-Korea - Barbara Demick: Suljettu maa
Portugali - José Cardoso Pires: Kruununperijä
Puola - Günter Grass: Peltirumpu
Päiväntasaajan Guinea - Simon Mann: Cry Havoc
Qatar - Sophia Al-Maria: The Girl Who Fell to Earth
Ranska - Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Romania - Bram Stoker: Dracula
Ruanda - Paul Rusesabagina: An Ordinary Man
Ruotsi - Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
Saint Kitts ja Nevis - Caryl Phillips: Cambridge
Saint Lucia - Derek Walcott: Omeros
Saint Vincent ja Grenadiinit - Annice Browne: Memoirs of My Childhood
Saksa - Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Salomonsaaret - John Saunana: The Alternative
Sambia - Lari Don ja Melanie Williamson: The Tortoise's Gift
Samoa - Albert Wendt: Leaves of the Banyan Tree
San Marino - J. Theodore Bent: A Freak of Freedom
São Tomé ja Príncipe - Miguel Sousa Tavares: Equator
Saudi-Arabia - Keija Parssinen: The Ruins of Us
Senegal - Mariama Bâ: Pitkä kirje
Serbia - Téa Obreht: The Tiger's Wife
Seychellit - Hilary Wilde: Journey to an Island
Sierra Leone - Aminatta Forna: The Memory of Love
Singapore - Noel Barber: Tanamera
Slovakia - Michael Genelin: Requiem for a Gypsy
Slovenia - Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla
Somalia - Nuruddin Farah: Secrets
Sri Lanka - Emmanuel Carrère: Other Lives but Mine
Sudan - Tayeb Salih: Season of Migration to the North
Suomi - Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Suriname - Andrew Westoll: The Riverbones
Sveitsi - Patricia St. John: Lumen aarteet
Swazimaa - Gaile Parkin: When Hoopoes Go to Heaven
Syyria - Nihad Sirees: The Silence and the Roar
Tadžikistan - Stephen Coonts: Death Wave
Tansania - Jakob Ejersbo: Exile
Tanska - Peter Høeg: Lumen taju
Thaimaa - Tony Parsons: Catching the Sun
Togo - Susan Blake: Letters from Togo
Tonga - Nelson Eustis: The King of Tonga
Trinidad ja Tobago - V.S. Naipaul: The Suffrage of Elvira
Tšad - Romain Gary: The Roots of Heaven
Tšekki - Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tunisia - Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö
Turkki - James Frey ja Nils Johnson-Shelton: Endgame - Loppupeli
Turkmenistan - Dale Brown: Air Battle Force
Tuvalu - Philip Ells: Where the Hell is Tuvalu?
Uganda - Maggie Gee: My Driver
Ukraina - Anatoli Rybakov: Raskasta hiekkaa
Unkari - István Örkény: Minuuttinovelleja
Uruguay - Peter Cameron: The City of Your Final Destination
Uusi-Seelanti - Janet Frame: The Carpathians
Uzbekistan - Conn Iggulden: Kunnian kentät
Valko-Venäjä - tuntematon kirjoittaja: Käsikivet
Vanuatu - Virgil Robinson: Ihmissyöjien keskellä
Vatikaani - Dan Brown: Enkelit ja demonit
Venezuela - Lisa St Aubin de Terán: Huoneen vartijat
Venäjä - Leo Tolstoi: Anna Karenina
Vietnam - Phạm Thị Hoài: Kristallilähettiläs
Viro - Sofi Oksanen: Puhdistus
Yhdysvallat - F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Zimbabwe - Tsitsi Dangarembga: Nervous Conditions

Luettu: 195/195

Haasteen kooste löytyy täältä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Humiseva harju

Kirjoittaja: Emily Brontë
Suomentaja: Martta Räsänen
Julkaistu: 1847 (suomennos 1927)
Alkuperäinen nimi: Wuthering Heights
Kustantaja: WSOY

Heathcliffin vuokralaiseksi Rastaslaakson kartanoon saapunut herra Lockwood sairastuu, ja haluaa huvituksekseen kuulla taloudenhoitajattarensa Ellen Deanin kertovan hänelle vuokraisännän, herra Heathcliffin ja talon edellisen omistajan tarinan. Ellen suostuu mielihyvin, ja aloittaa kertomuksensa siitä, kuinka Heathcliff aikoinaan saapuu Humisevaan harjuun.

Humisevan harjun isäntä Earnshaw löytää kaupunkimatkallaan orvon pojan, Heathcliffin, jonka tuo kotiinsa omien lastensa rinnalla kasvatettavaksi. Aluksi lapset, Hindley ja Catherine, kiusaavat pientä Heathcliffiä, mutta ajan kanssa Catherinen tunteet muuttuvat. Siinä missä Catherinen rakkaus Heathcliffiä kohtaan voimistuu, Hindleyn inho ja viha kasvavat. Myöhemmin Catherine tutustuu naapurin lapsiin, Edgar ja Isabella Lintoniin. Heathcliffin karattua Humisevasta harjusta Hindleyn ja tämän vaimon kohdellessa häntä kaltoin Catherine nai Edgarin. Myöhemmin Heathcliff palaa seudulle, ja seuraukset ovat kohtalokkaat...

Emily Brontën ainoaksi romaaniksi jäänyttä Humisevaa harjua on usein pidetty yhtenä brittiläisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Teos kohtasi ilmestyessään sekä kritiikkiä että ihmetystä. Yhtäältä sen sisältämä intohimoinen rakkaus ja väkivalta herättivät paheksuntaa, toisaalta taas hämmästeltiin, kuinka naiseksi paljastunut Ellis Bell -salanimellä kirjoittanut eristäytynyt pappilan tytär osasi kuvata ja kirjoittaa niin voimakkaista tunteista.

Humisevaa harjua ei voi olla vertaamatta Emily Brontën sisaren, Charlotte Brontën, teokseen, Kotiopettajattaren romaaniin. Samoin kuin Kotiopettajattaren romaanin kohdalla, kirjan vahvat tunteet on kuitenkin kuvattu hyvin hillitysti nykyaikaisen lukijan näkökulmasta: tosin Humiseva harju on hieman Charlotte Brontën romaania rohkeampi. Kirjassa Heathcliffin ja Catherinen mielenliikutusta ja -järkkymistä on kuvattu tarkemmin, samoin keskinäiset kiintymyksenosoitukset ovat huomattavasti estottomampia kuin Jane Eyren ja Rochesterin väliset rakkaudenosoitukset.

Vaikka kirjaa pidetään suurena rakkausromaanina, itse en kuitenkaan kykene näkemään sitä niin. Mielestäni Heathcliffin ja Catherinen välillä ei koskaan ollut todellista rakkautta, vaan ainoastaan sairaalloista kiintymystä ja liiallisuuksiin menevää intohimoa. Siinä missä Catherine luonnehtii: "...minä olen Heathcliff! Hän on aina, aina mielessäni: ei ilonani... mutta omana olemuksenani", myös Heathcliff valittaa Catherinen kuoleman jälkeen: "En voi elää ilman sieluani!" Heathcliffin ja Catherinen välinen kiintymys ei ole rakkautta toista ihmistä kohtaan, pikemminkin he tuntevat olevansa yhtä, elintärkeitä toisilleen. Lukiessani kirjaa tämä suhde oli mielestäni lähes pelottava: tuntui, että Heathcliff ja Catherine kahlitsevat itsensä toisiinsa epäterveellä tavalla. Ainakaan kumpikaan henkilöhahmoista ei vaikuttanut järin tasapainoiselta, eivät yhdessä ollessaan eivätkä erotettuina.

Kolmannenkaan lukukerran jälkeen Humiseva harju ei avautunut minulle vieläkään täysin. Ehkä hahmot ovat hankalasti samastuttavissa, kuvaukset liian epäuskottavia, tai sitten yksinkertaisesti kirjan hahmojen vahvat tunteet olivat liian monimutkaisia ja intohimoisia voidakseni todella myötäelää heidän mukanaan. Yksi syy samastumisongelmaani oli se, että kirjan tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen tarkkailijan, taloudenhoitajatar Ellen Deanin, kertomuksen kautta. Lukija ei pääse henkilöiden pään sisälle, vaan joutuu seuraamaan ulkopuolisena, saaden tapahtumista Ellen Deanin moraaliarvioilla höystetyn version. Kirjan tapahtumat keskittyvät kuvaamaan kahden perheen, Earnshawin ja Lintonin, historiaa, johon sekaantuu alusta lähtien myös Heathcliff. Tästä johtuen taloudenhoitajattaren kertomus on kerrontatapana hyvä ratkaisu, sillä se mahdollistaa objektiivisemman, joskin asiantuntevan lähestymistavan tarinaan. Samalla moneen henkilöhahmoon keskittyminen on mahdollista.

Emily Brontën romaanin lähes kaikki hahmot olivat mielestäni vastenmielisiä. Kirjan päähenkilöitä ovat sekä Heathcliff, Catherine Earnshaw ja hänen miehensä Edgar Linton, sekä Catherinen ja Edgarin tytär Catherine. Näiden lisäksi kirjassa on myös merkittävissä sivuosissa olevia hahmoja: Hindley Earnshaw, hänen poikansa Hareton, Edgarin sisar Isabella sekä taloudenhoitajatar Ellen Dean. Ainoastaan Haretonissa ja Edgarissa pystyin näkemään enemmän hyvää kuin huonoa. Muut henkilöhahmot olivat itsekkäitä, ilkeitä ja välistä suorastaan pahoja.

Heathcliff, tarinan antisankari, on kirjan selkeimmin paha hahmo: hän tuhoaa kostonhimossa niin Earnshawin perheen kuin Lintonin perheen. Viekastelulla Heathcliff voittaa Hindley Earnshawilta tämän tilukset ja omaisuuden, ja sitten alentaa laillisen perijän, Haretonin, palvelijan asemaan ja kasvattaa pojasta sivistymättömän tomppelin. Yhtä lailla Heathcliff houkuttelee Edgarin sisaren Isabellan kanssaan avioliittoon, pakottaen myöhemmin poikansa naimaan Edgarin tyttären Catherinen, näin saaden haltuunsa sekä Earnshawin että Lintonin perheen omaisuuden. Mielenkiintoista on, että vaikka Brontë kuvaa Heathcliffia julmana ja sydämettömänä hahmona, jota jopa verrataan useasti paholaiseen, hän on kuitenkin tehnyt Heathcliffista lopultakin hyvin inhimillisen olennon. Heathcliff tuntee kuitenkin aitoa kiintymystä Haretoniin, jolle kostaa yksinomaan tämän isän takia. Mielenkiintoista on myös se, että Heathcliffin näennäisestä onnistuneesta kostosta huolimatta se ei tuota hänelle onnea: Humisevan harjun ja Rastaslaakson valtias kuolee onnettomana, kykenemättä nauttimaan rikkauksistaan tai kostostaan. Juuri tässä näkyy mielestäni Emily Brontën kirjan moraalinen luonne: vaikka kirjailija kykeni kuvaamaan pahoja tekoja ja hahmoja ja suuria intohimoja, hänen teoksessaan on silti vahvasti läsnä hyvyyden voitto pahasta.

Catherine Earnshaw on hahmona mielestäni yksiulotteisempi kuin Heathcliff, ja ehdottomasti Humisevan harjun itsekkäin hahmo. Catherinelta puuttuu täysin kyky asettua toisen asemaan. Vaikka hän lapsuudessaan tuntee suurta myötätuntoa laiminlyötyä Heathcliffiä kohtaan, tämä ei ole kuitenkaan aitoa toisen asemaan asettumista: Catherine pikemminkin tuntee loukkauksen Heathcliffia kohtaan olevan myös loukkaus häntä kohtaan. Yllättävää kyllä, Catherine, joka pääsääntöisesti kuvataan positiivisemmin kuin Heathcliff, on silti mielestäni valtavan paljon itsekkäämpi kuin rakkautensa kohde.

Edgar Linton, Catherinen aviomies, oli mielestäni kirjan mukavin hahmo. Tunsin suorastaan sääliä Edgaria kohtaan, joka vilpittömästi rakastaa vaimoaan ja haluaa hänen parastaan tämän vioista huolimatta. Tuntui siltä, että Edgar oli mahdollisesti kirjan eniten syyttä kärsivä hahmo: hänen surunsa johtuvat pääosin Heathcliffin kostotoimenpiteistä. Ystävällisyydestään huolimatta Edgar on etäinen ja heikko hahmo: hänellä ei ole rohkeutta puuttua vääryyksiin.

Edgarin ja Catherinen tytär Catherine on yhdistelmä äitiään ja isäänsä: yhtäältä hän on itsekäs, mutta toisaalta on lämpimästi kiintynyt isäänsä. Hänessä on myös samoja piirteitä kuin tädissään Isabellassa: myös Catherine on välistä valheellisten käsitystensä vietävissä, eikä kykene järkevään ajatteluun.

Hareton Earnshaw on kenties kirjan mielenkiintoisin sivuhahmo. Hareton on sivistymätön ja huonosti käyttäytyvä, mutta tämä on vain Heathcliffin vaikutuksen aikaansaannosta: todellisuudessa Hareton omaa paremman luonteenlaadun ja mahdollisuuksia kehittää lahjojaan. Hareton on kirjan todellisin uhri: hän on vain koston välikappale, ja aiheuttaa oman kurjuutensa vielä vähemmän kuin Edgar.

Kirjan kaikkien hahmojen kautta välittyy kiinnostava ajatus: luonne ei ole osa ihmisen perusolemusta, vaan se määräytyy taustan ja olosuhteiden mukaan. Ärtyisyys ja epäystävällisyys on kirjassa usein vieritetty ruumillisen epämukavuuden tai köyhyyden syyksi: yksilö ei itse ole siitä vastuussa. Mielestäni tämä ajatus on moraalisesti katsottuna suorastaan rappiollinen. Ajatus siitä, ettei individuaali olisikaan vastuussa käyttäytymisestään tai teoistaan, ja että sen sijaan ympäristö ja yhteiskunta joutuvat kantamaan vastuun siitä, on huolestuttava. Kenellä vastuu sitten on, jos ei teon tekijällä?

Samoin Humisevassa harjussa on selkeästi teemana luokkajaottelu. Tämä edustaa kenties aikalaista käsitystä: köyhyyteen ja alaluokkaan yhdistetään paheita kuten tyhmyys, vastenmielisyys, epäkohteliaisuus, sivistymättömyys, epärehellisyys. Yläluokkaan, joka on kasvatettu paremmin, kohdistuu enemmän positiivisia assosiaatioita ja odotuksia: heidän oletetaan olevan hyveellisiä kristittyjä, sivistyneitä, hillittyjä, kaikin puolin alaluokkaa ylempänä. Toisaalta on luonnollista, että romaanista välittyy tällainen jaottelu: se heijastelee muun muassa 1700-luvun poliittisiin ajattelijoihin kuuluvan Edmund Burken käsityksiä luokkaeroista. Burke oli konservatiivi, joka tuki ajatusta "luonnollisesta aristokratiasta" (natural aristocracy), jonka mukaan yhteiskunnan tietyt jäsenet olivat etuoikeutettuja, älykkäämpiä ja viisaampia kuin toiset: luotuja hallitsemaan. 1700-luvun Iso-Britanniassa nämä yhteiskunnan jäsenet olivat tyypillisesti yläluokkaan kuuluvia. "Luonnollisen aristokratian" käsityksiin sisältyi se, että siinä missä alemmilla luokilla saattoi olla matalampi elintaso, heidän ei tarvinnut yläluokan tavoin kantaa vastuuta yhteiskunnan hyvinvoinnista. En usko, että Emily Brontë olisi tietoisesti edistänyt tätä konservatiivista ajattelutapaa luokkajaoista: pikemminkin hän papin tyttärenä havannoi ympärillään vallitsevia ajatuksia ja siirsi ne romaaniinsa.

Humiseva harju on ennen kaikkea väkevä lukukokemus. Aikalaiskriitikkojen tavoin en voi olla ihmettelemättä Emily Brontën kykyä kirjoittaa intohimoisista tunteista ja väkivallasta. Kirja on myös mielenkiintoinen tarkasteltava monestakin lähtökohdasta: sekä sen peilaaminen vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen että kirjailijan henkilökohtaiseen elämään on antoisaa. Kuitenkin, johtuen kenties siitä, että kirja on Brontën esikoinen, se vaikutti paikoin hiomattomalta. Toisaalta, kuten myös esipuheen kirjoittanut kirjailijan sisar Charlotte Brontë toteaa kirjan luomisprosessista:

"Kuvanveistäjä löysi graniittilohkareen autiolta nummelta... [Hän] muotoili teoksen karkealla taltalla eikä käyttänyt muuta mallia kuin näkyä, jonka oli mietiskellessään nähnyt. Ajan kanssa ja työtä tehden lohkare sai ihmishahmon; ja siinä se seisoo valtavan suurena, synkkänä ja uhkaavana, puoleksi veistoksena."

Charlotte Brontën luonnehdinta sopii paitsi Emily Brontën romaaniin, myös niihin hahmoihin, joita kirjailija kuvaa. Kenties hieman hiomaton kirjoitustapa sopii romaaniin, jonka hahmot ovat itsekin hiomattomia, karkeita asukkaita syrjäisiltä Englannin nummilta.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Heränneitä

Kirjoittaja: Juhani Aho
Julkaistu: 1894
Kustantaja: WSOY

Juhani Ahon novellikokoelma Heränneitä kuvaa nimensä mukaisesti herännäisyyttä ja liikkeeseen kuuluvia ihmisiä, sekä sen ulkopuolelta että sisäpuolelta. Useat novellit keskittyvät kokemuksiin "heräämisestä" ja siitä, kuinka liikkeeseen ollaan liitytty.

Kokoelman novellit eivät mielestäni olleet erityisen monipuolisia: jotkut jopa tuntuivat olevan liki toisintoja toisistaan. Kenties tämä johtuu siitä, että novellikokoelma ei ole täysin itsenäinen, vaan Aho itse nimitti tämän tyylisiä kirjoituksiaan "lastuiksi". Nimellä hän viittaa siihen, että varsinaista teosta kirjoitettaessa jää yli pieniä kappaleita, novelleja, ajatuksia, joita ei henno hävittää - aivan kuten puuta vuollessa jää yli lastuja. Vaikka "lastu"-määritelmää ei voidakaan soveltaa kaikkiin novelleihin, sopii se hyvin Heränneitä -kokoelmaan: myöhemmin Aho julkaisi laajamittaisen herännäisyyttä käsittelevän romaanin nimeltä Kevät ja takatalvi.

Novellikokoelma oli hyvin mielenkiintoinen: suomalaisia kristillisiä herätysliikkeitä tarkastellaan harvoin kirjallisuudessa "ulkopuolisen" kirjailijan näkökulmasta, ja vielä harvemmin olen itse lukenut herätysliikkeistä kertovia kirjoja. Yksi Heränneiden piirteistä onkin se, että se on vain ja ainoastaan kuvaus heränneistä, ei millään muoto heränneen kirjailijan kristillinen, vakaumuksellinen novellikokoelma. Kokoelma on myös siitä kiinnostusta herättävä, että se kuvaa paitsi heränneiden ajatusmaailmaa ja sielunelämää, se myös sivuaa herännäisyyden historiaa henkilökohtalojen kautta.

Heränneitä -novellikokoelman yksi keskeinen teema on paitsi "heräämisen" kuvaaminen, myös perinteisen luterilaisuuden ja herännäisten välinen konflikti. Luterilaisuutta edustavat henkilöhahmot, eritoten papisto, kuvataan usein huvituksia etsiviksi ja herännäisyyttä harhaopiksi syyttäviksi, kun taas heränneet kuvataan hiljaisesti maallisia viehätyksiä halveksiviksi. Novellit kuvaavat molemminpuolista paheksuntaa. Teksteissä painotetaan kuitenkin heränneitä "omantunnon ääninä" - arvostelijoina, jotka oikeutetusti nostavat esille luterilaisen kirkon, sen papiston ja jäsenien omat synnit ja epäkohdat.

En ole itse ollenkaan perehtynyt herännäisyyteen, joten en voi tehdä minkäänlaista vertailua siitä, kuinka todenmukaisesti tai aidosti Juhani Aho on kuvannut liikettä. Novellikokoelmassa herännäisyys kuitenkin piirtyy lukijalle askeettisena, vakavana kristillisyyden suuntana, hyvin synnintuntoisena uskona. Herännäisyys näyttäytyy liikkeenä, joka painottaa surua ja tuskaa omasta syyllisyydestä ja syntisyydestä. Tämän vastapainoksi heränneet saavat suurta iloa ja riemua siitä, että Jeesus on heidän puolestaan kuollut ja siten vapauttanut heidät. Tämä ilo ei kuitenkaan ole etualalla, vaan herännäiset keskittyvät huomattavasti enemmän omaan synnintuntoonsa ja kelpaamattomuuteensa.

Kuten mainitsin, mielestäni novellit olivat kiinnostavia, joskin tasapaksuja ja hukkuivat samaan massaan. Ainoastaan novelli Kanna ristisi jäi kokoelmasta erityisesti mieleeni. Novellissa heränneisiin kuuluva Antti marssii rovastin pakeille, ja kysyy neuvoa: mitä tehdä väkivaltaiselle vaimolle, joka useamman kerran on yrittänyt tappoa ja viimeksi edellisenä yönä murhapolttoa? Rovasti neuvoo ilmiantamaan nimismiehelle, mutta matkalla sinne Antti poikkeaa heränneen ystävänsä luona, joka kuitenkin saa tämän muuttamaan mielensä. Kuinka Antti voisi ilmiantaa oman vaimonsa, vaimohan on ristiksi annettu ja sen ristin Antti kantakoon. Olkoon vaimo uhka tai ei, "jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse", sanoo ystävä Antille. Kiinnitin tähän erityisesti huomiota: kahdestakin syystä. Ensinnäkin se tuntui täysin järjettömältä: murhanhimoisen, väkivaltaisen ja tasapainottoman vaimon ilmiantamatta jättäminen tuntuu suorastaan rikolliselta. Tämähän on paitsi Antille ja tämän perheelle, myös muulle ympäristölleen vaarallinen! Toiseksi, itse luterilaisena, kiinnitin huomiota novellissa kuvattuun herännäisyyden teologiaan siitä, kuinka olisi Jumalan aliarvioimista ja hylkäämistä ottaa omiin käsiinsä turvallisuutensa, ja ilmiantaa vaimo. Mietteeni sivuavat nyt jopa ehkä liikaa teologisia kysymyksiä, mutta mieleeni on jäänyt Matteuksen evankeliumin neljäs luku, jossa Saatana koettelee Jeesusta ja käskee tämän heittäytyä korkealta alas. Jeesus kuitenkin vastaa "Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi." Tähän verratessa Antin ystävän järkeily tuntuu juuri tuon käskyn rikkomiselta: eikö ole Jumalan tahallista kiusaamista asettaa itsensä alttiiksi vaaralle? Toisaalta, saman evankeliumin kuudenessa luvussa Jeesus vakuuttaa Jumalan huolenpitoa, ja kehottaa kristittyjä olemaan murehtimatta huomista. Kanna ristisi on mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka Aho on kuvannut novelleissaan - kenties tahattomasti - myös teologisten kysymyksien ristiriitoja.

Heränneitä -kokoelmasta lukija saa ehkä eniten irti, mikäli omaa jonkin verran Raamatun tuntemusta ja pääpiirteittäin käsityksen suomalaisesta luterilaisesta kirkosta ja sen sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä. En millään muotoa voi itse väittäväni olevani kummankaan alan erityistuntija tai edes omaavani laajoja tietoja, mutta novellikokoelma olisi jäänyt huomattavasti vieraammaksi ja ollut paljon hankalampi käsittää ja ymmärtää, mikäli minulla ei olisi ollut edes jonkinlaista taustatietoa.

Pidin kokoelmassa siitä, kuinka neutraalisti mutta silti kuvaavasti Aho on käsitellyt herännäisyyttä. Teos ei sorru kiihkokristillisyyteen tai käännyttämiseen, mutta ei myöskään kuvaa herännäisliikettä naurettavana, typeränä tai harhaoppisena. Pidin myös Juhani Ahon tyylistä: se ei ole kuorrutettu turhilla yksityiskohdilla, vaan keskittyy enemmän hahmojen sisäiseen maailmaan ja ajatuksiin.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Lukudiplomi-haaste

Hdcanis Hyönteisdokumentti-blogista laittoi viime torstaina (11.10.2012) pystyyn Lukudiplomi-haasteen. Ideana on lukea eri kirjakategorioista yksi kirja, yhteensä noin kymmenen kirjaa. Lukudiplomeja voi suorittaa eri diplomiohjelmien mukaan, mutta helpoin lienee Opetushallituksen Kunnari-ohjelma. Varsinaisia tehtäviä kirjojen yhteyteen löytyy kaikille peruskoululuokille, lukiolaisille on tarjolla Odysseia-ohjelman mukaisia, äidinkielen ja kirjallisuuden  kursseille sopivia lukulistoja.

Päätin itse osallistua ja valita kirjani Odysseia-lukulistoilta. Lukion kursseille sopivat kirjat olivat mielestäni mielekkäimpiä, ja tarjoavat enemmän haastetta vanhemmalle lukijalle kuin peruskoululaisille suositellut kirjat. Toki yläasteen kirjalistoissa on monia yhteneväisyyksiä lukiolaisten kirjalistojen kanssa. Ajattelin toteuttaa haasteen yksinkertaisesti lukemalla vaaditut kirjat ja bloggaamalla niistä: Odysseia-ohjelmassa ei olekaan tehtäviä, toisin kuin peruskouludiplomiohjelmissa.

Aikaa lukea kirjat on aina 25.5.2013 asti, ja mukaan lasketaan myös 1.8.2012 jälkeen luetut kirjat. Päivittelen edistymistäni tähän haasteeseen aina, kun olen saanut blogattua lukemastani kirjasta.

Tavoitteenani on lukea seuraavat kirjat:

Jännitystä - Henning Mankell: Ennen routaa
Menneisyyden tarinoita - Mika Waltari: Turms, kuolematon
Tulevaisuuden taruja - Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
Fantasiaa - Neil Gaiman: American Gods
Ihmisiä - Emily Brontë: Humiseva harju
Matkalla - Khaled Hosseini: Leijapoika
Luontotarinoita - Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Huumoria - Arto Paasilinna: Onnellinen mies
Lyhytproosaa - Maria Jotuni: Kun on tunteet
Runoja ja näytelmiä - Anton Tšehov: Lokki

Luettu: 10/10

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Teurastamo 5

Kirjoittaja: Kurt Vonnegut
Suomentaja: Juhani Jaskari
Julkaistu: 1969 (suomennos 1970)
Alkuperäinen nimi: Slaughterhouse-Five
Kustantaja: Tammi

Teurastamo 5 kertoo yhdysvaltalaisesta sotilas Billy Pilgrimistä, joka taistelee toisessa maailmansodassa. Kirjan keskiössä ovat Dresdenin pommitukset. Vaikka kirja onkin sotakirjallisuutta, siinä on myös eräs kovin mielenkiintoinen ulottuvuus: Teurastamo 5 on myös tieteisromaani. Billy Pilgrim joutuu tralfamadorelaisten avaruusolioiden kaappaamaksi, ja nämä opettavat Billylle, että aikaa sellaisena kuin Maan asukkaat sen käsittävät ei ole. Billy oppii, että aika on vain hetkiä, jotka ovat yhtäaikaa olemassa. Kirjassa käydään läpi Billyn elämän tärkeimmät hetket aikamatkustuksen keinoin: samalla kun Billy on sodassa, sotavankina ja kellarissa suojautumassa pommituksilta, hän on myös optikkona Iliumissa, sairaalassa toipumassa lento-onnettomuudesta ja Tralfamadoren eläintarhassa.

Kurt Vonnegutin kirjassa ei sinällään ole yhtenäistä juonta, vaan se on kuvaus yhden sotilaan kokemuksista sodasta ja Dresdenin pommituksista. Samalla se kuitenkin liittää Billy Pilgrimin yksityiselämän hänen sotilaskokemuksiinsa. Vaikka kerronta onkin pomppivaa eikä etene aikajärjestyksessä, se ei kuitenkaan mielestäni ollut sekavaa. Vonnegut on käyttänyt Billyn sotakokemuksia runkona, ja Billy tekeekin aikamatkoja sota-ajoistaan muihin elämänvaiheisiinsa. Tästä rungosta johtuen kirjan tapahtumia ei aikahyppelyistä huolimatta ollut vaikea seurata.

Teurastamo 5 on erittäin sodanvastainen romaani: Vonnegut käyttää toisesta maailmansodasta myös omaa nimitystään "Lasten ristiretki". Sota ei ole muuta kuin ymmärtämättömien lasten typeryyttä, eikä sodasta seuraa mitään hyvää. Päähenkilönä sotilas Billy Pilgrim kuvastaa tätä hyvin: hän on naiivi, eikä ymmärrä sodan realiteetteja, vaan säälii vihollisiaan jopa enemmän kuin omia maanmiehiään. Billyn naiiviutta ja sotilaaksi sopimattomuutta korostetaan vielä hassuilla kuvauksilla: Vonnegut kirjoittaa Billyn näyttävän "sotkuiselta flamingolta" sotilaan sijasta.

Kirja käsittelee sodan kauheuksia ja julmuuksia mustan huumorin ja satiirin keinoin: esimerkiksi aina kuolemaa kuvatessa kirjailija toteaa lakonisesti: "Niin se käy." Mielenkiintoista on myös se, että Kurt Vonnegut keskittyy kuvailemaan enemmän yhdysvaltalaisten sotilaiden välisiä väkivaltaisuuksia ja julmuuksia kuin vihollissotilaiden välistä taistelua. Billy Pilgrimin jouduttua sotavangiksi saksalaiset vangitsijat esitetään inhimillisinä ja jopa ystävällisinä, kun taas Billyn sotilastoverit Ronald Weary ja Paul Lazzaro esitetään raakoina ja julmina. Kenties Vonnegut on pyrkinyt näyttämään, että todellinen vihollinen ei ole eri kansallisuutta oleva sotilas, vaan pahuus toisessa ihmisessä, oli tämä samalla puolella tai ei.

Koska kirja on kuitenkin pääosin sotakuvaus, jäävät sen naishahmot vain sivurooleihin. Kiinnitin huomiota siihen, että Vonnegut keskittyy naishahmojensa kuvailussa hyvin paljon ulkonäköön. Sekä Billyn vaimo Valencia että tytär Barbara ovat typeriä, hölmöjä naisia, ja Kurt Vonnegut on yhdistänyt nämä piirteet epämiellyttävään ulkonäköön: Barbaralla on "jalat kuin edvardinaikaisella flyygelillä" ja Valencia kuvataan sairaalloisen lihavaksi. Mielestäni Vonnegutin naishahmot jäivät hieman laimeiksi ja en pitänyt siitä, miten ruma ulkonäkö liitetään yhteen epämiellyttävän luonteen kanssa.

Teurastamo 5 on kuitenkin lukemisen arvoinen kirja: se yhdistää toimivasti tieteiskirjallisuuden sekä sodanvastaisen romaanin. Sota näyttäytyy kirjassa järjettömänä eikä sillä ole mässäilty ja Billyn aikamatkaseikkailut tuovat kirjaan jotain uutta.