keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Heränneitä

Kirjoittaja: Juhani Aho
Julkaistu: 1894
Kustantaja: WSOY

Juhani Ahon novellikokoelma Heränneitä kuvaa nimensä mukaisesti herännäisyyttä ja liikkeeseen kuuluvia ihmisiä, sekä sen ulkopuolelta että sisäpuolelta. Useat novellit keskittyvät kokemuksiin "heräämisestä" ja siitä, kuinka liikkeeseen ollaan liitytty.

Kokoelman novellit eivät mielestäni olleet erityisen monipuolisia: jotkut jopa tuntuivat olevan liki toisintoja toisistaan. Kenties tämä johtuu siitä, että novellikokoelma ei ole täysin itsenäinen, vaan Aho itse nimitti tämän tyylisiä kirjoituksiaan "lastuiksi". Nimellä hän viittaa siihen, että varsinaista teosta kirjoitettaessa jää yli pieniä kappaleita, novelleja, ajatuksia, joita ei henno hävittää - aivan kuten puuta vuollessa jää yli lastuja. Vaikka "lastu"-määritelmää ei voidakaan soveltaa kaikkiin novelleihin, sopii se hyvin Heränneitä -kokoelmaan: myöhemmin Aho julkaisi laajamittaisen herännäisyyttä käsittelevän romaanin nimeltä Kevät ja takatalvi.

Novellikokoelma oli hyvin mielenkiintoinen: suomalaisia kristillisiä herätysliikkeitä tarkastellaan harvoin kirjallisuudessa "ulkopuolisen" kirjailijan näkökulmasta, ja vielä harvemmin olen itse lukenut herätysliikkeistä kertovia kirjoja. Yksi Heränneiden piirteistä onkin se, että se on vain ja ainoastaan kuvaus heränneistä, ei millään muoto heränneen kirjailijan kristillinen, vakaumuksellinen novellikokoelma. Kokoelma on myös siitä kiinnostusta herättävä, että se kuvaa paitsi heränneiden ajatusmaailmaa ja sielunelämää, se myös sivuaa herännäisyyden historiaa henkilökohtalojen kautta.

Heränneitä -novellikokoelman yksi keskeinen teema on paitsi "heräämisen" kuvaaminen, myös perinteisen luterilaisuuden ja herännäisten välinen konflikti. Luterilaisuutta edustavat henkilöhahmot, eritoten papisto, kuvataan usein huvituksia etsiviksi ja herännäisyyttä harhaopiksi syyttäviksi, kun taas heränneet kuvataan hiljaisesti maallisia viehätyksiä halveksiviksi. Novellit kuvaavat molemminpuolista paheksuntaa. Teksteissä painotetaan kuitenkin heränneitä "omantunnon ääninä" - arvostelijoina, jotka oikeutetusti nostavat esille luterilaisen kirkon, sen papiston ja jäsenien omat synnit ja epäkohdat.

En ole itse ollenkaan perehtynyt herännäisyyteen, joten en voi tehdä minkäänlaista vertailua siitä, kuinka todenmukaisesti tai aidosti Juhani Aho on kuvannut liikettä. Novellikokoelmassa herännäisyys kuitenkin piirtyy lukijalle askeettisena, vakavana kristillisyyden suuntana, hyvin synnintuntoisena uskona. Herännäisyys näyttäytyy liikkeenä, joka painottaa surua ja tuskaa omasta syyllisyydestä ja syntisyydestä. Tämän vastapainoksi heränneet saavat suurta iloa ja riemua siitä, että Jeesus on heidän puolestaan kuollut ja siten vapauttanut heidät. Tämä ilo ei kuitenkaan ole etualalla, vaan herännäiset keskittyvät huomattavasti enemmän omaan synnintuntoonsa ja kelpaamattomuuteensa.

Kuten mainitsin, mielestäni novellit olivat kiinnostavia, joskin tasapaksuja ja hukkuivat samaan massaan. Ainoastaan novelli Kanna ristisi jäi kokoelmasta erityisesti mieleeni. Novellissa heränneisiin kuuluva Antti marssii rovastin pakeille, ja kysyy neuvoa: mitä tehdä väkivaltaiselle vaimolle, joka useamman kerran on yrittänyt tappoa ja viimeksi edellisenä yönä murhapolttoa? Rovasti neuvoo ilmiantamaan nimismiehelle, mutta matkalla sinne Antti poikkeaa heränneen ystävänsä luona, joka kuitenkin saa tämän muuttamaan mielensä. Kuinka Antti voisi ilmiantaa oman vaimonsa, vaimohan on ristiksi annettu ja sen ristin Antti kantakoon. Olkoon vaimo uhka tai ei, "jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse", sanoo ystävä Antille. Kiinnitin tähän erityisesti huomiota: kahdestakin syystä. Ensinnäkin se tuntui täysin järjettömältä: murhanhimoisen, väkivaltaisen ja tasapainottoman vaimon ilmiantamatta jättäminen tuntuu suorastaan rikolliselta. Tämähän on paitsi Antille ja tämän perheelle, myös muulle ympäristölleen vaarallinen! Toiseksi, itse luterilaisena, kiinnitin huomiota novellissa kuvattuun herännäisyyden teologiaan siitä, kuinka olisi Jumalan aliarvioimista ja hylkäämistä ottaa omiin käsiinsä turvallisuutensa, ja ilmiantaa vaimo. Mietteeni sivuavat nyt jopa ehkä liikaa teologisia kysymyksiä, mutta mieleeni on jäänyt Matteuksen evankeliumin neljäs luku, jossa Saatana koettelee Jeesusta ja käskee tämän heittäytyä korkealta alas. Jeesus kuitenkin vastaa "Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi." Tähän verratessa Antin ystävän järkeily tuntuu juuri tuon käskyn rikkomiselta: eikö ole Jumalan tahallista kiusaamista asettaa itsensä alttiiksi vaaralle? Toisaalta, saman evankeliumin kuudenessa luvussa Jeesus vakuuttaa Jumalan huolenpitoa, ja kehottaa kristittyjä olemaan murehtimatta huomista. Kanna ristisi on mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka Aho on kuvannut novelleissaan - kenties tahattomasti - myös teologisten kysymyksien ristiriitoja.

Heränneitä -kokoelmasta lukija saa ehkä eniten irti, mikäli omaa jonkin verran Raamatun tuntemusta ja pääpiirteittäin käsityksen suomalaisesta luterilaisesta kirkosta ja sen sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä. En millään muotoa voi itse väittäväni olevani kummankaan alan erityistuntija tai edes omaavani laajoja tietoja, mutta novellikokoelma olisi jäänyt huomattavasti vieraammaksi ja ollut paljon hankalampi käsittää ja ymmärtää, mikäli minulla ei olisi ollut edes jonkinlaista taustatietoa.

Pidin kokoelmassa siitä, kuinka neutraalisti mutta silti kuvaavasti Aho on käsitellyt herännäisyyttä. Teos ei sorru kiihkokristillisyyteen tai käännyttämiseen, mutta ei myöskään kuvaa herännäisliikettä naurettavana, typeränä tai harhaoppisena. Pidin myös Juhani Ahon tyylistä: se ei ole kuorrutettu turhilla yksityiskohdilla, vaan keskittyy enemmän hahmojen sisäiseen maailmaan ja ajatuksiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti