perjantai 19. lokakuuta 2012

Humiseva harju

Kirjoittaja: Emily Brontë
Suomentaja: Martta Räsänen
Julkaistu: 1847 (suomennos 1927)
Alkuperäinen nimi: Wuthering Heights
Kustantaja: WSOY

Heathcliffin vuokralaiseksi Rastaslaakson kartanoon saapunut herra Lockwood sairastuu, ja haluaa huvituksekseen kuulla taloudenhoitajattarensa Ellen Deanin kertovan hänelle vuokraisännän, herra Heathcliffin ja talon edellisen omistajan tarinan. Ellen suostuu mielihyvin, ja aloittaa kertomuksensa siitä, kuinka Heathcliff aikoinaan saapuu Humisevaan harjuun.

Humisevan harjun isäntä Earnshaw löytää kaupunkimatkallaan orvon pojan, Heathcliffin, jonka tuo kotiinsa omien lastensa rinnalla kasvatettavaksi. Aluksi lapset, Hindley ja Catherine, kiusaavat pientä Heathcliffiä, mutta ajan kanssa Catherinen tunteet muuttuvat. Siinä missä Catherinen rakkaus Heathcliffiä kohtaan voimistuu, Hindleyn inho ja viha kasvavat. Myöhemmin Catherine tutustuu naapurin lapsiin, Edgar ja Isabella Lintoniin. Heathcliffin karattua Humisevasta harjusta Hindleyn ja tämän vaimon kohdellessa häntä kaltoin Catherine nai Edgarin. Myöhemmin Heathcliff palaa seudulle, ja seuraukset ovat kohtalokkaat...

Emily Brontën ainoaksi romaaniksi jäänyttä Humisevaa harjua on usein pidetty yhtenä brittiläisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Teos kohtasi ilmestyessään sekä kritiikkiä että ihmetystä. Yhtäältä sen sisältämä intohimoinen rakkaus ja väkivalta herättivät paheksuntaa, toisaalta taas hämmästeltiin, kuinka naiseksi paljastunut Ellis Bell -salanimellä kirjoittanut eristäytynyt pappilan tytär osasi kuvata ja kirjoittaa niin voimakkaista tunteista.

Humisevaa harjua ei voi olla vertaamatta Emily Brontën sisaren, Charlotte Brontën, teokseen, Kotiopettajattaren romaaniin. Samoin kuin Kotiopettajattaren romaanin kohdalla, kirjan vahvat tunteet on kuitenkin kuvattu hyvin hillitysti nykyaikaisen lukijan näkökulmasta: tosin Humiseva harju on hieman Charlotte Brontën romaania rohkeampi. Kirjassa Heathcliffin ja Catherinen mielenliikutusta ja -järkkymistä on kuvattu tarkemmin, samoin keskinäiset kiintymyksenosoitukset ovat huomattavasti estottomampia kuin Jane Eyren ja Rochesterin väliset rakkaudenosoitukset.

Vaikka kirjaa pidetään suurena rakkausromaanina, itse en kuitenkaan kykene näkemään sitä niin. Mielestäni Heathcliffin ja Catherinen välillä ei koskaan ollut todellista rakkautta, vaan ainoastaan sairaalloista kiintymystä ja liiallisuuksiin menevää intohimoa. Siinä missä Catherine luonnehtii: "...minä olen Heathcliff! Hän on aina, aina mielessäni: ei ilonani... mutta omana olemuksenani", myös Heathcliff valittaa Catherinen kuoleman jälkeen: "En voi elää ilman sieluani!" Heathcliffin ja Catherinen välinen kiintymys ei ole rakkautta toista ihmistä kohtaan, pikemminkin he tuntevat olevansa yhtä, elintärkeitä toisilleen. Lukiessani kirjaa tämä suhde oli mielestäni lähes pelottava: tuntui, että Heathcliff ja Catherine kahlitsevat itsensä toisiinsa epäterveellä tavalla. Ainakaan kumpikaan henkilöhahmoista ei vaikuttanut järin tasapainoiselta, eivät yhdessä ollessaan eivätkä erotettuina.

Kolmannenkaan lukukerran jälkeen Humiseva harju ei avautunut minulle vieläkään täysin. Ehkä hahmot ovat hankalasti samastuttavissa, kuvaukset liian epäuskottavia, tai sitten yksinkertaisesti kirjan hahmojen vahvat tunteet olivat liian monimutkaisia ja intohimoisia voidakseni todella myötäelää heidän mukanaan. Yksi syy samastumisongelmaani oli se, että kirjan tapahtumat kerrotaan ulkopuolisen tarkkailijan, taloudenhoitajatar Ellen Deanin, kertomuksen kautta. Lukija ei pääse henkilöiden pään sisälle, vaan joutuu seuraamaan ulkopuolisena, saaden tapahtumista Ellen Deanin moraaliarvioilla höystetyn version. Kirjan tapahtumat keskittyvät kuvaamaan kahden perheen, Earnshawin ja Lintonin, historiaa, johon sekaantuu alusta lähtien myös Heathcliff. Tästä johtuen taloudenhoitajattaren kertomus on kerrontatapana hyvä ratkaisu, sillä se mahdollistaa objektiivisemman, joskin asiantuntevan lähestymistavan tarinaan. Samalla moneen henkilöhahmoon keskittyminen on mahdollista.

Emily Brontën romaanin lähes kaikki hahmot olivat mielestäni vastenmielisiä. Kirjan päähenkilöitä ovat sekä Heathcliff, Catherine Earnshaw ja hänen miehensä Edgar Linton, sekä Catherinen ja Edgarin tytär Catherine. Näiden lisäksi kirjassa on myös merkittävissä sivuosissa olevia hahmoja: Hindley Earnshaw, hänen poikansa Hareton, Edgarin sisar Isabella sekä taloudenhoitajatar Ellen Dean. Ainoastaan Haretonissa ja Edgarissa pystyin näkemään enemmän hyvää kuin huonoa. Muut henkilöhahmot olivat itsekkäitä, ilkeitä ja välistä suorastaan pahoja.

Heathcliff, tarinan antisankari, on kirjan selkeimmin paha hahmo: hän tuhoaa kostonhimossa niin Earnshawin perheen kuin Lintonin perheen. Viekastelulla Heathcliff voittaa Hindley Earnshawilta tämän tilukset ja omaisuuden, ja sitten alentaa laillisen perijän, Haretonin, palvelijan asemaan ja kasvattaa pojasta sivistymättömän tomppelin. Yhtä lailla Heathcliff houkuttelee Edgarin sisaren Isabellan kanssaan avioliittoon, pakottaen myöhemmin poikansa naimaan Edgarin tyttären Catherinen, näin saaden haltuunsa sekä Earnshawin että Lintonin perheen omaisuuden. Mielenkiintoista on, että vaikka Brontë kuvaa Heathcliffia julmana ja sydämettömänä hahmona, jota jopa verrataan useasti paholaiseen, hän on kuitenkin tehnyt Heathcliffista lopultakin hyvin inhimillisen olennon. Heathcliff tuntee kuitenkin aitoa kiintymystä Haretoniin, jolle kostaa yksinomaan tämän isän takia. Mielenkiintoista on myös se, että Heathcliffin näennäisestä onnistuneesta kostosta huolimatta se ei tuota hänelle onnea: Humisevan harjun ja Rastaslaakson valtias kuolee onnettomana, kykenemättä nauttimaan rikkauksistaan tai kostostaan. Juuri tässä näkyy mielestäni Emily Brontën kirjan moraalinen luonne: vaikka kirjailija kykeni kuvaamaan pahoja tekoja ja hahmoja ja suuria intohimoja, hänen teoksessaan on silti vahvasti läsnä hyvyyden voitto pahasta.

Catherine Earnshaw on hahmona mielestäni yksiulotteisempi kuin Heathcliff, ja ehdottomasti Humisevan harjun itsekkäin hahmo. Catherinelta puuttuu täysin kyky asettua toisen asemaan. Vaikka hän lapsuudessaan tuntee suurta myötätuntoa laiminlyötyä Heathcliffiä kohtaan, tämä ei ole kuitenkaan aitoa toisen asemaan asettumista: Catherine pikemminkin tuntee loukkauksen Heathcliffia kohtaan olevan myös loukkaus häntä kohtaan. Yllättävää kyllä, Catherine, joka pääsääntöisesti kuvataan positiivisemmin kuin Heathcliff, on silti mielestäni valtavan paljon itsekkäämpi kuin rakkautensa kohde.

Edgar Linton, Catherinen aviomies, oli mielestäni kirjan mukavin hahmo. Tunsin suorastaan sääliä Edgaria kohtaan, joka vilpittömästi rakastaa vaimoaan ja haluaa hänen parastaan tämän vioista huolimatta. Tuntui siltä, että Edgar oli mahdollisesti kirjan eniten syyttä kärsivä hahmo: hänen surunsa johtuvat pääosin Heathcliffin kostotoimenpiteistä. Ystävällisyydestään huolimatta Edgar on etäinen ja heikko hahmo: hänellä ei ole rohkeutta puuttua vääryyksiin.

Edgarin ja Catherinen tytär Catherine on yhdistelmä äitiään ja isäänsä: yhtäältä hän on itsekäs, mutta toisaalta on lämpimästi kiintynyt isäänsä. Hänessä on myös samoja piirteitä kuin tädissään Isabellassa: myös Catherine on välistä valheellisten käsitystensä vietävissä, eikä kykene järkevään ajatteluun.

Hareton Earnshaw on kenties kirjan mielenkiintoisin sivuhahmo. Hareton on sivistymätön ja huonosti käyttäytyvä, mutta tämä on vain Heathcliffin vaikutuksen aikaansaannosta: todellisuudessa Hareton omaa paremman luonteenlaadun ja mahdollisuuksia kehittää lahjojaan. Hareton on kirjan todellisin uhri: hän on vain koston välikappale, ja aiheuttaa oman kurjuutensa vielä vähemmän kuin Edgar.

Kirjan kaikkien hahmojen kautta välittyy kiinnostava ajatus: luonne ei ole osa ihmisen perusolemusta, vaan se määräytyy taustan ja olosuhteiden mukaan. Ärtyisyys ja epäystävällisyys on kirjassa usein vieritetty ruumillisen epämukavuuden tai köyhyyden syyksi: yksilö ei itse ole siitä vastuussa. Mielestäni tämä ajatus on moraalisesti katsottuna suorastaan rappiollinen. Ajatus siitä, ettei individuaali olisikaan vastuussa käyttäytymisestään tai teoistaan, ja että sen sijaan ympäristö ja yhteiskunta joutuvat kantamaan vastuun siitä, on huolestuttava. Kenellä vastuu sitten on, jos ei teon tekijällä?

Samoin Humisevassa harjussa on selkeästi teemana luokkajaottelu. Tämä edustaa kenties aikalaista käsitystä: köyhyyteen ja alaluokkaan yhdistetään paheita kuten tyhmyys, vastenmielisyys, epäkohteliaisuus, sivistymättömyys, epärehellisyys. Yläluokkaan, joka on kasvatettu paremmin, kohdistuu enemmän positiivisia assosiaatioita ja odotuksia: heidän oletetaan olevan hyveellisiä kristittyjä, sivistyneitä, hillittyjä, kaikin puolin alaluokkaa ylempänä. Toisaalta on luonnollista, että romaanista välittyy tällainen jaottelu: se heijastelee muun muassa 1700-luvun poliittisiin ajattelijoihin kuuluvan Edmund Burken käsityksiä luokkaeroista. Burke oli konservatiivi, joka tuki ajatusta "luonnollisesta aristokratiasta" (natural aristocracy), jonka mukaan yhteiskunnan tietyt jäsenet olivat etuoikeutettuja, älykkäämpiä ja viisaampia kuin toiset: luotuja hallitsemaan. 1700-luvun Iso-Britanniassa nämä yhteiskunnan jäsenet olivat tyypillisesti yläluokkaan kuuluvia. "Luonnollisen aristokratian" käsityksiin sisältyi se, että siinä missä alemmilla luokilla saattoi olla matalampi elintaso, heidän ei tarvinnut yläluokan tavoin kantaa vastuuta yhteiskunnan hyvinvoinnista. En usko, että Emily Brontë olisi tietoisesti edistänyt tätä konservatiivista ajattelutapaa luokkajaoista: pikemminkin hän papin tyttärenä havannoi ympärillään vallitsevia ajatuksia ja siirsi ne romaaniinsa.

Humiseva harju on ennen kaikkea väkevä lukukokemus. Aikalaiskriitikkojen tavoin en voi olla ihmettelemättä Emily Brontën kykyä kirjoittaa intohimoisista tunteista ja väkivallasta. Kirja on myös mielenkiintoinen tarkasteltava monestakin lähtökohdasta: sekä sen peilaaminen vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen että kirjailijan henkilökohtaiseen elämään on antoisaa. Kuitenkin, johtuen kenties siitä, että kirja on Brontën esikoinen, se vaikutti paikoin hiomattomalta. Toisaalta, kuten myös esipuheen kirjoittanut kirjailijan sisar Charlotte Brontë toteaa kirjan luomisprosessista:

"Kuvanveistäjä löysi graniittilohkareen autiolta nummelta... [Hän] muotoili teoksen karkealla taltalla eikä käyttänyt muuta mallia kuin näkyä, jonka oli mietiskellessään nähnyt. Ajan kanssa ja työtä tehden lohkare sai ihmishahmon; ja siinä se seisoo valtavan suurena, synkkänä ja uhkaavana, puoleksi veistoksena."

Charlotte Brontën luonnehdinta sopii paitsi Emily Brontën romaaniin, myös niihin hahmoihin, joita kirjailija kuvaa. Kenties hieman hiomaton kirjoitustapa sopii romaaniin, jonka hahmot ovat itsekin hiomattomia, karkeita asukkaita syrjäisiltä Englannin nummilta.

12 kommenttia:

  1. Tämä on minulle aina ollut niitä jotka "pitäisi lukea" mutten millään ole saanut itseäni tarttumaan kirjaan josta tosiaan olen saanut sen ilmeisen oikean kuvan, että henkilönsä ovat sangen vastenmielisiä. Nyt taidan suosiolla antaa itselleni luvan olla lukematta tätä kirjaa. Kiinnostavaa oli lukea kuvausta ja pohdiskeluitasi henkilöitten luonteesta!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kattavasta ja perusteellisesta arviosta! Minulle Humiseva harju oli positiivinen lukukokemus. Odotin jostain syystä melko pitkäveteistäkin lukukokemusta, mutta kirja yllätti minut roisiudellaan ja suurilla tunteiden palolla.

    VastaaPoista
  3. Elma Ilona: Humiseva harju kannattaa ehdottomasti lukea! Vaikka tarina onkin paikoin epäuskottava, se on kuitenkin hyvin voimakas tarina: sekä hahmot että tunteet ovat vahvoja.

    Tuulia: Minullekin Humiseva harju oli positiivinen lukukokemus. Kerta oli itseasiassa kolmas, luin sen viitisien vuotta sitten pari kertaa (en nyt ihan peräkkäin, mutta kuitenkin). Mielestäni kirjasta sai irti enemmän uudemmilla lukukerroilla.

    VastaaPoista
  4. Nyt rupesi minuakin vähän arveluttamaan. Minun on muutenkin vaikea saada alas vanhempaa tekstiä ja jos soppaan heitetään vielä kauhallinen epämiellyttäviä hahmoja niin huhhuh... Psykologiaa lukeneena kuitenkin kiehtoo tuo behavioristis-tyyppinen lähtökohta ihmisen perusluonteesta. Samoin luokkajako ja ihmisten ominaispiirteiden "jakautuminen" niiden mukaan.

    Sun tekstejäsi on aina äärimmäisen mukava lukea, koska oikeasti paneudut siihen mistä kirjotat.

    VastaaPoista
  5. Olipa mielenkiintoinen pohdinta Humisevasta. Itse luin tämän toissakesänä vähän pakkopullana samaistumisongelmien kanssa. Jotenkin en vain päässyt tarinaan kiinni, vaikka se olikin voimakas ja väkevä - en vain pystynyt ymmärtämään sitä pahantahtoisuuden ja kiukuttelun määrää. Oli kuitenkin mainiota lukea tästä nyt tällaista pureskeltua tekstiä, itse kun lähinnä kiukustuin kirjasta. :)

    VastaaPoista
  6. Jasmin: Juurikin tuo behavioristinen tulkinta ihmisen luonteenpiirteistä oli mielenkiintoista kirjassa. Jos vanhempi teksti ei oikein iske, niin en kuitenkaan suosittelisi lukemaan Humisevaa harjua pakkopullana. Itselläni pakkopullakirjoista jää aina vähän huono maku ja en oikein osaa edes pohdiskella niitä kunnolla. Kiitos muuten paljon! Yritän (lähes aina) kirjoittaa huolella, kirjoittamisesta on tullut näinkin lyhyessä ajassa osa lukemisen käsittelyäni.

    Linnea: Tarinaan onkin hankala päästä kiinni, olen siitä aivan samaa mieltä! Itsekään en oikein päässyt tarinaan sinällään kiinni, vaan seurasin sitä samoin kuin tarinan varsinainen minäkertoja, herra Lockwood. Tosin, kuten sanoin arvostelussanikin, tällainen etäisempi näkökulma mahdollistaa kenties objektiivisemman pohdinnan. Kiitos paljon kommentistasi!

    VastaaPoista
  7. Olen aloittanut tämän kirjan uudelleen ja uudelleen, aina luovuttaen lopulta. Olikin mielenkiintoista lukea pohdintojasi itselleni niin raskaslukuisesta kirjasta :)

    VastaaPoista
  8. Susa-li: Kiitos! Minustakin kirja oli raskaslukuinen, kenties samannimiset hahmot ja monimutkaiset suhteet ja tapahtumat osaltaan vaikuttivat tähän.

    VastaaPoista
  9. Itse helpotin lukemista sillä, että piirsin sukupuuta samalla kun luin! Muuten olisi mennyt samannimiset henkilöt sekaisin varsinkin kun perheet sotkeutavat keskenään niin monin tavoin. Pidin kirjasta, tosin se oli liian surullinen ja odotin kunnon rakkaustarinaa onnellisemman lopun kanssa.. kaikkea ei voi saada

    VastaaPoista
  10. Aika kätevä ajatus! Voisi kokeilla tuota muidenkin kirjojen kanssa, jos tulee vastaan sekavia sukulaisuussuhteita :D

    VastaaPoista
  11. Koukuttava kirja hurahti muutamassa tunnissa! Herätti myös voimakkaita tunteita. Pääasiassa epätoivoa ja surua. Kirja ei ole mielestäni rakkausromaani vain päinvastoin se kertoo vihasta. Vihasta joka leviää aaltojen lailla tuhoten kaiken ympäriltään. Sadismia, narsismia, psykoottisuutta ja persoonallisuushäiriöitä vilisevä kirja kertoo ihmisen julmuudesta ja pohjattomasta valkoisesta raivosta. Kirjan "rakastavaiset" kokevat sadomasokistisen viha-rakkaus riippuvuussuhteen joka ajaa hulluudessaan heidät ja kaikki heidän ympärillään turmioon. Herra Earnshawn lähimmäisen rakkaus pientä orpo poikaa kohtaan käynnistää pettymysten, katkeruuden ja koston kierteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä siitä, että Humiseva harju ei ole suoranaisesti rakkausromaani. Ennemminkin kertomus siitä, miten epäterve kiintymys on hyvin lähellä vihaa? Täytyykin lukea tämä kirja uudestaan tässä kesän aikana, vaikuttava teos!

      Poista