perjantai 5. lokakuuta 2012

Stalinin lehmät

Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Julkaistu: 2003
Kustantaja: WSOY

Anna on suomalaisisän ja virolaisäidin ainoa lapsi. Annan lapsuutta leimaavat salattu virolaisuus ja Vironmatkat, myöhemmin kuvioon astuu bulimia. Stalinin lehmät kuvaa paitsi Annan, myös tämän äidin Katariinan ja isoäidin Sofian elämää. Takaumajaksot kuvaavat Viron historiaa: Katariina-osat 1970-luvulta, Sofia-jaksot 1940-luvun lopusta 1950-luvulle. Mentyään suomalaismiehen kanssa naimisiin Katariina yrittää peittää Suomessa virolaisuutensa, opettaen samalla tyttärensä häpeämään sukujuuriaan. Viron yhteistä historiaa Neuvostoliiton kanssa tarkastellaan takamajaksoissa: Sofiasta kertovat luvut keskittyvät metsäveljiin ja kyydityksiin, Katariinasta kertovat taas elämästä 70-luvun Neuvostoliitossa.

Kirja on mielenkiintoinen ikkuna Viron lähihistoriaan: itse opin kirjan myötä paljon uusia asioita. Ehkäpä mielenkiintoisempaa on silti Stalinin lehmien henkilökohtaloita kuvaava puoli: äidin ja isoäidin kohtalot heijastuvat vielä seuraavaan sukupolveen, Annaan. Vaikka Anna on syntynyt Suomessa, hän ei koe itseään suomalaiseksi, mutta ei myöskään virolaiseksi.

Stalinin lehmissä keskeinen teema onkin Annan virolaisuuden häpeä ja tukahduttaminen. Virolaisuus on kielletty asia, jonka Anna oppii salaamaan lapsesta asti. Varhaisteini-iässä salailu ja häpeä purkautuvat syömishäiriönä: kaiken takana on Annan pakonomainen tarve kontrolloida kaikkea - ihmissuhteita, opiskeluja ja ennen kaikkea omaa ruumistaan. Syömishäiriö ei ole Annan ongelmien syy, vaan niiden seuraus. Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa jokaisessa on sekä takaumajaksoja että Annaan ja nykyhetkeen keskittyviä katkelmia. Ensimmäisessä osassa Annan elämää hallitsee suhde Hukkaan, jolle Anna kyllä kertoo syömishäiriöstään, mutta virolaisuudestaan hän ei osaa avautua. Lopulta suhde Hukkaan katkeaa Annan valitessa "Herransa" - syömishäiriön - joka vaatii kaiken. Toisessa osassa Anna taas tutustuu Vileniin, joka jakaa hänen kanssaan virolaisuuden. Tästä huolimatta Anna ei osaa olla Vilenin kanssa luonnollisesti. Stalinin lehmien kolmannessa osassa Anna tutustuu Pikkupeikkoon, jolle voi lopulta kertoa kaiken.

Bulimian käsittely on Viron historian lisäksi yksi kirjan pääteemoista. Syömishäiriötä oli käsitelty Annan näkökulmasta: paikoitellen ehkäpä jopa ihannoivasti, mikä käsittääkseni on tyypillistä syömishäiriöistä kärsiville. Sekä positiivista että negatiivista käsittelytavassa oli se, että Oksasen päähenkilön bulimia eroaa hyvin paljon diagnoosien ja lääkärikirjojen bulimiasta. Positiivista asiassa oli mielestäni se, että ennakkoluuloja ja yleiskäsityksiä syömishäiriöistä murrettiin kirjan myötä. Kaikki syömishäiriöt eivät tosiaankaan ilmene niin suoraviivaisesti kuin usein annetaan ymmärtää: useinkin syömishäiriöstä kärsivä ei saa virallista diagnoosia osan taudin kriteereistä puuttuessa. Toisaalta taas en pitänyt siitä, miten Annan bulimian poikkeavuutta oli korostettu liikaa. Syömishäiriötä itsessään Sofi Oksanen kuvaa realistisesti ja järkyttävästikin: kuinka Anna ei osaa syödä kohtuudella, vaan joko ottaa kilon suklaata tai ei sitten mitään.

Kirja kuvaa paitsi Annan omia kokemuksia suomalaisvirolaisesta taustasta ja sen salaamisesta aiheutuvia ongelmia myös suomalaisten ja virolaisten ennakkoluuloja puolin ja toisin.  Suomalaisten silmissä virolaiset ovat lähinnä prostituoituja, kun taas virolaiset pitävät suomalaisia satumaisen rikkaina, ja ulkomailla asuvista sukulaisista ja tuttavista yritetään saada kaikki mahdollinen hyöty irti. Stalinin lehmät murtaa osaltaan näitä ennakkoluuloja kuvatessaan Viroa ja sen asukkaita monessa sukupolvessa ja monesta näkökulmasta.

Stalinin lehmät oli mielestäni sekava ja hieman hiomatonkin kirja: esimerkiksi Baby Janesta, Oksasen toisesta romaanista, huomaa jo kirjailijan jäljen paranevan. Romaanissa oli keskitytty ehkäpä liikaakin Annaan: mielenkiintoiset, historialliset takaumajaksot Katariinasta ja Sofiasta hukkuivat Annan ongelmien alle. Oksanen on käyttänyt myös aivan liikaa toistoa: lopulta tuntui, että eritoten Anna-jaksot toistivat itseään. Kirja olisikin huomattavasti parempi, mikäli se olisi kirjoitettu yksinkertaisemmin ja selvemmin. Tästä huolimatta pidin kirjasta: aihetta - Viron lähihistoriaa ja sen perintöä - oli käsitelty mielenkiintoisesti kolmen sukupolven näkökulmasta.

4 kommenttia:

  1. Olen lukenut teoksen ja teemat olivat juuri nämä. Ruoka-asia hallitsee Annaa, vaikka se on kaikkien muiden ongelmien seuraus kuten kirjoitit.
    Kirjan rakenne on ovela, ja samaa ideaa on käytetty Puhdistuksessa, mikä minusta on permpi teos, uusinta en ole lukenutkaan.
    Minusta hieno arvio. Itse luin kirjan toisella kannella, ja kolmaskin on vielä "markkinoilla".

    VastaaPoista
  2. Oksasella on tapana käyttää tuota palapelirakennelmaa: se näkyy paitsi tässä teoksessa myös Baby Janessa, Puhdistuksessa ja uusimassa kirjassa myös.

    Puhdistus oli mielestäni myös ehdottomasti parempi ja hiotumpi teos! Olen lukenut sen vuosi-pari sitten, ja taidanpa lukea uudestaan vaikkapa ensi vuoden puolella.

    Uusimman teoksen luin jokin aika sitten, ja olen samaa mieltä kuin Hesarin (?) arvostelija: kirja vaatii toisen lukukerran. Luen kirjan siis varmaan toistamiseen ennen siitä bloggaamista :)

    VastaaPoista
  3. Baby Janeakaan en ole lukenut, mutta Oksasen Liian lyhyt hame, jossa on laulun sanoja, ja karmivia kertomuksia olen lukenut, mutta se ei ole romaani, sen julkaisun motiivit lienevät toiset, joskin hyvät, ja kirjan tuottoa on lahjoitettu Ensi- ja turvakotien liitolle.

    VastaaPoista
  4. Olen kuullut Liian lyhyestä hameesta, mutta en ole lukenut. Senkin voisi lukea joskus kun jää aikaa.

    VastaaPoista