keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Matkijanärhi

Kirjoittaja: Suzanne Collins
Suomentaja: Helene Bützow
Julkaistu: 2010 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: Mockingjay
Kustantaja: WSOY

Katniss Everdeen pelastetaan kesken Nälkäpeliä tuhoutuneeksi luullulle Vyöhykkeelle 13. Vyöhyke toimii kokonaan maan alla, ja toimeentulon ja eloonjäämisen takaamiseksi vallitsee ankara kuri, säännöstely ja aikataulutus. Kaikki 12 muuta vyöhykettä ovat nyt avoimessa sodassa sortavaa Capitolia vastaan, mutta kapina ei ole niin voimakasta ja järjestäytynyttä kuin mitä Capitolin kukistamiseen tarvitaan. Katnissista, liekehtivästä tytöstä, aiotaan tehdä kapinan keulakuva, Matkijanärhi. Kaksi Nälkäpeliä läpikäyneen Katnissin täytyy selvitä vielä haastavammista ja vaikeammista tehtävistä...

Suzanne Collinsin Matkijanärhi päättää Nälkäpeli-trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Nälkäpeli ja Vihan liekit. Sarjan viimeinen osa on kenties trilogian paras: se pitää koukussaan loppuun asti ja päättää tarinan yllättävälläkin tavalla.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se syventää aiemmista kirjoista jo tuttuja henkilöhahmoja. Esimerkiksi sarjan pääantagonisti, presidentti Coriolanus Snow, kehittyy astetta inhimillisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi hahmoksi. Presidentti Snow ei ole läpeensä paha ja vailla hyviä ominaisuuksia, vaikka julma ja häikäilemätön onkin. Samoin Katnissin ystävästä ja metsästystoverista, Galesta, paljastuu uusia puolia ja Katnissin ja Galen välinen suhde selvenee lukijalle paremmin kirjan myötä. Pidin myös siitä, kuinka Katnissin hahmo kehittyy: Collins ei ole sortunut luomaan päähenkilöstään täydellistä hahmoa, vaan sen sijaan Katniss on välillä jopa raivostuttava. Katniss on tavallaan hyvin inhimillinen: hänen mielipiteensä muuttuvat paljon tunteiden mukana. Tästä johtuen Katniss on myös paikoitellen hyvin ristiriitainen hahmo.

Toisaalta kirjassa oli myös paljon sivuhahmoja, joihin olisin mieluusti tutustunut paremminkin. Esimerkiksi aikaisemmat voittajatribuutit Johanna, Annie ja Finnick olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden taustoista olisi ollut mukava tietää enemmän. Nälkäpelin idea on mielestäni niin kiehtova, että sen voittajista olisi ollut kiintoisaa saada lisää tietoa.

Kirjassa pidin sen realistisesta näkökulmasta sotaan. Capitolin ja Vyöhyke 13:sta välinen suhde tuo mieleen Kylmän sodan: molemmat tietävät toisella osapuolella olevan ydinaseita, eivätkä täten uskalla hyökätä. Sotaa käydään välillisesti muilla vyöhykkeillä. Tosin Panemissa sota ei pääty ilman suoraa konfliktia, vaan Vyöhyke 13 kerää viimeinkin tarpeeksi resursseja voidakseen hyökätä suoraan Capitoliin. Positiivista kirjassa oli myös se, että sodan seuraukset näkyvät realistisemmin kuin useimmissa nuortenkirjoissa. Katniss on sodan jälkeen henkisesti hyvin epävakaa, apaattinen ja elämänhaluton.

Suzanne Collins ei tosiaan glorifioi sotaa kirjassaan. Sota esitetään kaikin puolin vastenmielisenä, mutta samalla kirjassa on myös realismia: on olemassa tilanteita, joissa on valittava vähemmän tai enemmän väärien vaihtoehtojen välillä. Aina ei ole mahdollista tehdä oikein. Kirjailija esittää Matkijanärhessä useita eri näkökulmia: onko sodassa oikein pelata vastapuolen säännöillä? Onko taistelussa sääntöjä, vai onko kaikki sallittua? Onko hyväksyttävää tappaa siviileitä, jos se on ainoa keino lopettaa epäoikeudenmukaisuus?

Matkijanärhi päättää mielestäni trilogian osittain yllättävällä, osittain odotetulla tavalla. Kirjaa lukiessani minua häiritsi hieman se, että kaksi ensimmmäistä osaa ovat kerronnallisesti hitaita, kun taas viimeisessä osassa juoni etenee hyvin nopeasti, ja tapahtumista on paikoittain jopa vaikea pysyä kärryillä. Kirjan pienistä puutteista huolimatta pidin Matkijanärhestä kovin.

2 kommenttia:

  1. Trilogia oli huikea, mutten pahemmin pitänyt Matkijanärhestä. Tai siis pidin, mutten niin paljon kuin olin osannut tarinan lopulta odottaa.

    Katniss alkoi hahmona käydä ärsyttäväksi ja juurikin tuo tarinan nopea eteneminen ja tiedonpuute hahmoista ja asioista joista olisin halunnut tietää lisää ottivat aivoon. Lisäksi minua jäivät ärsyttämään tietyt ratkaisut juonessa ja Collinssin koko trilogian jatkunut tapa pistää Katnissilta taju kankaalle kun jotain vaikeammin esitettävää ja käsiteltävää tapahtui.

    VastaaPoista
  2. Minusta keskimmäinen osa oli ehkä paras. Tässä viimeisessä olisi ollut sitä potentiaalia, mutta juurikin tuo tarinan nopea eteneminen ja hahmotaustojen osittainen puute häiritsivät.

    VastaaPoista