lauantai 10. marraskuuta 2012

Toisto

Kirjoittaja: Taneli Viljanen
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Gummerus

Päähenkilö on helsinkiläinen opiskelija, Markus. Markus joutuu yhtäkkiä vaaleatukkaisen miehen murhaamaksi, ei vain kerran, vaan monta kertaa. Murhaajan nimi on myös Markus. Päähenkilö lähtee etsimään tuota vaaleatukkaista miestä, selvittääkseen miksi tämä yrittää tappaa hänet kerran toisensa jälkeen. Taneli Viljasen Toisto on täynnä surrealistisen hämäriä tapahtumia, omituisia unia, eriskummallisia henkilöhahmoja ja filosofisia pohdintoja.

Luettuani kirjan päällimmäinen ajatukseni oli niin kovin syvällinen "öh?". Kirjan perimmäinen ajatus jäi itseltäni hämärän peittoon: tuntui, kuin sen tarkoitus ei olisi antaa vastauksia, vaan esittää kysymyksiä. Lukiessani mietin, mahtaako kirjailija itsekään tietää mitä tarkoittaa. Hahmot tuntuivat myös vain heittelevän huomautuksiaan, tietämättä mitä niillä tarkoittavat. Sinällään oli turhauttavaa lukea kirjaa, joka hämmentää eikä tarjoa minkäänlaisia vastauksia, mutta toisaalta lukukokemus oli täysin uudenlainen.

En oikeastaan pitänyt kirjasta. Sillä on omat huvittavat hetkensä: toisaalta välillä se saa lukijansa miettimään, miksi tällaista tekstiä edes kirjoitetaan. Väkivaltakuvaukset ovat välillä suorastaan kuvottavia: toisaalta ne on kuvattu niin persoonattomasti, vailla tuskan tai kivun kuvailuja, etteivät ne edes vaikuta todellisilta.

"Hän oli saanut minut sidottua tuoliin. Hän käveli taakseni, en enää nähnyt häntä, hän otti pääni käsiensä väliin, taivutti niskaani taaksepäin, pakotti silmäluomeni auki; hänellä oli kädessään pieni lusikka, jolla hän kaivoi vasemman silmäni ulos.

Silmäni värisi lusikassa, hän pakotti suuni auki ja työnsi silmän sisään. Pureskelin, silmä tuntui niljakkaalta, muljahtelevalta. Se maistui hiukan toffeelta, yllättävää kyllä."

Vaikka kirjassa oli paljon väkivaltaa, sen epätodellisuus helpotti sen käsittelyä. Lukija ei häiriinny niin paljon rankastakaan pahoinpitelystä tietäessään, että päähenkilö ei tunne tuskaa tai kärsi. Väkivalta muuttuu vain sanoiksi, jotka eivät enää tarkoita mitään. Oikeastaan Viljanen muokkaa koko väkivallan konseptia riisumalla sen seuraamukset.

Kiinnitin kirjassa huomiota sen toistoon. Nimelleen uskollisena kirja toistaa monia sanapareja ja kuvauksia sekä asioita. Muun muassa jänis ja toffee ovat kirjassa toistuvia elementtejä. Toisto on myös siitä ovela, että vaikka se on surrealistinen, siinä on selkeä juoni: etsiä tuo toistuva murhaaja. Loppuratkaisu on kuitenkin yllättävä, ja lukija jää miettimään mistä tarina oikein alkoi. Vai alkoiko se edes? Toistuuko se vain koko ajan?

Tein muuten kenties merkityksettömän huomion kirjaa lukiessani. Päähenkilöllä on kissa. Olen huomannut, että monissa teoksissa henkilöhahmot omistavat kissan: usein tämä kissa on välinpitämätön ja symboloi myös omistajansa välinpitämättömyyttä. Näin myös Toistossa.

Taneli Viljasen kirjoitustyyli on paitsi toistuva, myös kokeileva, välillä myös vaikeaselkoinen. Positiivisena pidin sitä, kuinka Viljanen käyttää uusia vertauksia, tai uudistaa vanhoja. Kuten:

"Jotenkin aika piti saada hengiltä."

Vaikka uudet vertauskuvat ovat paikoitellen mielenkiintoisia, ne ovat mielestäni pikemminkin vahvoja vain kielellisesti, eivätkä oikeastaan onnistu herättämään lukijassa selkeää kuvaa.

"Taivas oli kuin mustaa maitoa, jota keskitysleirin vartija juottaa lapselle väkisin."

Kielikuva toimii pikemminkin shokeeraavana ja tunteita herättävänä tehokeinona kuin todellisena kuvauksena taivaasta.

Kirjan kenties hämmentävin henkilö on ensimmäisen todistajanlausunnon antava, nimettömäksi jäävä hahmo.

"En ole varma miksi koen niin voimakasta tarvetta sivellä rasvaa ikkunoihini... Herään aamulla kello kuudelta, otan jääkaapista voipaketin ja alan levittää voita ikkunoihin... Kun on tullut riittävän hämärää, alan nuolla voita ikkunoistani..."

En vain ymmärrä. Yrittääkö Viljanen kenties henkilöhahmonsa omituisen tavan kautta osoittaa yhteiskunnan tapojen järjettömyyttä? Että tavat ovat vain asioita, jotka on kehitetty, jotta yhteiskunta ei luhistuisi, vaikka ne ulkopuolisesta vaikuttavat järjettömiltä. Toisaalta voita nuoleva hahmo tiedostaa tapansa omituisuuden ja häpeäisi, mikäli joku näkisi hänet siinä puuhassa.

Kirjassa kiinnitin huomiota myös siihen, että vaikka hahmot keskustelevat, miettivät ja pohtivat syvällisiä, he eivät kyseenalaista. Tapahtui mitä tahansa, sitä saatetaan analysoida, mutta sitä ei kyseenalaisteta. Kertaakaan henkilöhahmot eivät pyri muuttamaan olosuhteitaan, he vain elävät, joskin pohtien.

Taneli Viljasen Toisto on kenties omituisin ja surrealistisin kirja, jonka olen lukenut. Päällimäisenä lukukokemuksesta jäi mieleen valtaisa hämmennys: en tiedä, miten kirjaan pitäisi suhtautua tai mikä sen sanoma on.

2 kommenttia: