perjantai 30. marraskuuta 2012

Ei koskaan huomispäivää

Kirjoittaja: Mika Waltari
Julkaistu: 1944
Kustantaja: WSOY

Mika Waltari kirjoitti pienoisromaaninsa Ei koskaan huomispäivää WSOY:n järjestämään kirjoituskilpailuun vuonna 1937, mutta kirja julkaistiin vasta seitsemän vuotta myöhemmin.

Ei koskaan huomispäivää on kertomus sodan läpikäyneestä Kapteenista, jolla on suhde pomonsa Bergasin nuoren vaimon Astridin kanssa. Eräänä iltapäivänä Kapteeni ja Astrid ovat huviretkellä, ja lievästi alkoholin vaikutuksen alaisena ylinopeutta ajava Kapteeni törmää pieneen poikaan, joka kuolee välittömästi. Astrid ja Kapteeni vievät pojan metsään, ja sopivat pitävänsä varomattomuudesta johtuneen onnettomuuden salaisena. Lehtien uutisoidessa mittavasti pienen pojan surmasta Astrid ja Kapteeni kokevat kuitenkin suuria tunnontuskia. Pienoisromaani keskittyykin erityisesti Kapteenin ajatuksiin ja mietteisiin hänen kamppaillessaan omatuntonsa kanssa.

Waltarin pienoisromaani keskittyy kuvailemaan yksilön sisäistä kamppailua oikean ja väärän välillä. Kapteeni tietää, että kiinnijäämisen vaaraa ei käytännössä ole, mutta pohtii silti, pitäisikö hänen ilmiantaa itsensä. Päähenkilön päänsisäistä moraalin taistelua mukavuudesta seurataan läpi pienoisromaanin. Sivujuonena kertomuksessa on karannut vanki, joka on pääepäilty kuolleen pojan surmaan. Kapteeni miettiikin mitä seurauksia sillä olisi vangin kannalta, jos oikea syyllinen ei tunnustaisi:

"Entä sitten. Näissä olosuhteissa tuntui varsin todennäköiseltä että hän [vanki] lopulta tunnustaisi itsensä syylliseksi. Et tainnut tietää, kaveriparka, mihin liemeen jouduit livahtaessasi pakoon poliisilaitoksen kuulusteluosastolta. Tunteettomuutta. Ehkä. Mutta mitäpä minuun kuului jo kolmesti rangaistu rikollinen. Mitäpä koko asia enää minuun kuului, koska todennäköisesti olimme välttäneet ilmijoutumisen vaaran, tällä kertaa."

Kapteeni tuntee sekä helpotusta että syyllisyyttä toisen joutuessa vastaamaan hänen rikoksestaan. Samalla oli mielenkiintoista huomata, että Kapteeni myös tuntee toveruutta toista väärintekijää kohtaan - "kaveri parka". Hän tuntee sääliä tuota karannutta vankia kohtaan, mutta hänen oma moraalinsa ei jätä häntä rauhaan, vaikka vaara kiinnijäämisestä onkin olematon:

"Vaara oli vältetty ja minun olisi pitänyt olla rauhallinen. Mutta en ollut rauhallinen."

Waltari kuvaa teoksessaan onnistuneesti ja koskettavasti juurikin Kapteenin moraalista kamppailua. Vaikka Ei koskaan huomispäivää onkin lyhyt, onnistuu kirjailija silti taustoittamaan Kapteenin menneisyyttä ja välittämään lukijalle kuvan Kapteenin persoonallisuudesta.

Päähenkilö kuvataan sodan katkeroittamana, miehenä, joka on menettänyt sodan myötä kaiken, jopa oman ihmisyytensä. Kapteenin katkeruus näkyy muun muassa seuraavassa ajatuksessa:

"Silloin... tiesin että ihmisen on turha paeta omaa osaansa ja ettei minua varten ole huomispäivää."

Kapteeni kokee sodan turruttaneen hänet siinä määrin, ettei hän enää kykene sopeutumaan rauhan ajan maailman. Pidin kuitenkin siitä, miten pienen pojan surmaaminen vahingon ja huolimattomuden seurauksena on kuitenkin Kapteenin ajatuksissa pahempi rikos kuin vihollisen tietoinen tappaminen. Pienen pojan, lapsen, kuolema on yksinkertaisesti väärin, eikä sen aiheuttamista tunnontuskista voi toipua. Kapteeni itse kuvaa tätä tunnetta seuraavasti:

"Kaikki minussa oli mennyt säpäleiksi, tiesin sen. Koskaan enää en voisi olla sama kuin ennen."

Waltari on korostanut Kapteenin kyynisyyttä, katkeruutta ja realismia asettamalla Astridin ystäviksi huolettomia ja ajattelemattomia nuoria miestä. Nämä neljä - poika, joka luulee olevansa runoilija, musta serkku, Bergasin poika sekä shakinpelaaja - ovat ylimielisiä, itsekkäitä ja Kapteeni kuvaileekin heitä "typeriksi jolpeiksi." Lukiessani pidin siitä kontrastista, jonka nämä neljä loivat Kapteenin omaa rehellistä ja kyynistä olemusta vasten. Mielestäni on mielenkiintoista, että toiset henkilöt voivat kertoa päähenkilön hahmosta ja luonteesta enemmän kuin kirjailija voi kertoa suoraan.

Kirjailija on maalannut Kapteenista kuitenkin suoraselkäisen ja rehellisen muotokuvan: huolimatta katkeruudestaan ja tekemistään virheistä, Kapteeni ei halua rangaista muita: oman onnensa kustannuksella hän katkaisee välit Astridiin suojellakseen tätä ja ilmiantaa itsensä.

Peilasin Ei koskaan huomispäivää lukiessani teosta Fedor Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Molemmissa romaaneissa kirjailija keskittyy kuvaamaan oikean ja väärän kamppailua yksilössä. Siinä missä Dostojevskin Raskolnikov toteuttaa rikoksensa harkiten ja joutuu miettimään omaa maailmankatsomustaan ja moraalikäsitystään ja muuttamaan sitä tehdäkseen oikean ratkaisun, Waltarin Kapteeni heitetään suoraan oman moraalikäsityksensä keskelle: hänen pitää ratkaista oikean ja helpon välillä. Vaikka Rikos ja rangaistus onkin paljon pitempi teos kuin Waltarin Ei koskaan huomispäivää, onnistuu Waltari mielestäni paremmin kuvaamaan yksilön sisäistä kamppailua. Kenties tämä johtuu siitä, että Ei koskaan huomispäivää  on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa, kun taas Rikoksessa ja rangaistuksessa kertojana on ulkopuolinen tarkkailija. Molempien teosten keskeinen ajatus on kuitenkin sama: ihmisellä ei ole todellista vapautusta mikäli hän ei toimi oikein.

Olin lukenut Ei koskaan huomispäivää jo kerran aikaisemminkin, ja tämä pienoisromaani oli ensimmäinen Waltarilta lukemani teos. Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin lähinnä huomiota Waltarin kirjoitustyyliin. Pidin kirjoitustyylistä suunnattomasti: Waltarin kirjallinen lahjakkuus ja kyky ilmaisuun käy mielestäni parhaiten ilmi hänen pienoisromaaneissaan, jotka käsittelevät ihmisen sisintä, moraalia ja ratkaisuja. Ei koskaan huomispäivää oli vaikuttava lukukokemus sekä kirjallisesti että sisällöltään ja aiheeltaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti