lauantai 15. joulukuuta 2012

Säädyllinen murhenäytelmä

Kirjoittaja: Helvi Hämäläinen
Julkaistu: 1941
Kustantaja: WSOY

Tohtori Tauno Saarinen sekä rouvansa Elisabet viettävät kesälomaansa huvilallaan kahden poikansa, Pekan ja Leon kanssa. Samaan aikaan tohtorin sisar, kulttuurikriitikko Naimi päättää palata yhteen miehensä Arturin kanssa, josta erosi kaksikymmentä vuotta sitten. Molemmissa perheissä on omat ongelmansa: Tauno tuntee vetoa naapuriperheen palvelustyttöön ja saattaa tämän raskaaksi, Naimi taas ei tunne olevansa osa miehensä perhettä tämän vanhan äidin väheksyessä ja kiusatessa häntä. Molemmissa perheissä kulisseja pidetään yllä hinnalla millä hyvänsä.

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on ennen kaikkea kuvaus helsinkiläisen sivistyneistön elämästä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuvailua on runsaasti: välillä liiankin runsaasti omaan makuuni. Kun jokaista yksityiskohtaa kuvaillaan, tuntuu lukeminen välillä sanojen loputtomassa suossa kahlaamiselta. Välillä tuntuu myös, että teos toistaa likaa, alleviivaa asioita liikaa ja täten jopa aliarvioi lukijansa. Hämäläinen käyttää myös paljon kiertoilmauksia, metaforia ja vertauksia. Vaikka tämäkin kävi ajan myötä hieman raskaaksi, pidin silti kirjoitustyylistä: päästyäni sisälle tarinaan, aloin nauttia enemmän Hämäläisen rikkaasta ja vivahteikkaasta kielestä. Yksi kirjan kauneimmista kohdista oli mielestäni alla oleva lainaus:

"Kurkiparvi lensi jossakin jäänvihreällä taivaanrannalla villisti huutaen, kaipuu, jolla ei ola rantaa, kaipuu, jolla ei ole kohdetta, oli syttynyt noihin [tohtorin] mietteliäisiin tuttuihin silmiin. Eikä Elisabetilla ollut niitä hirvittäviä siipiä, jotka tuovat kurjen liian varhain etelästä, niin että siivet jäätyvät kiinni lumiseen maahan, eikä hän tuntenut sitä kaipausta, joka pakottaa riuhtaisemaan maahan jäätyneet siivet irti väkevin vertavuotavin lihaksin ja nousemaan ilmaan jäisillä ja verisillä riekaleilla sokeasti, villisti ja toivottomasti."

Säädyllisen murhenäytelmän päähenkilöitä ovat Tauno, Elisabet, Artur ja Naimi. Jokaisen elämää ja ajatusmaailmaa valotetaan, ja tarinan aikana lukija tutustuukin näihin hahmoihin hyvin. Hämäläisellä on taito kertoa henkilöhahmojensa persoonista paljon pienten yksityiskohtien kautta, joita romaanissa riittää. Mielestäni hahmot ovatkin kenties parhainta romaanissa: Tauno, Elisabet, Artur ja Naimi ovat tuntuvat aidoilta, ja jokainen heistä kehittyy tarinan aikana.

Tohtori Tauno Saarinen on hahmona ristiriitainen. Hän on sivistynyt ja moraalinen mies, joka paheksuu pettämistä ankarasti. Toisaalta hänessä taistelee halu kokea elämäniloa ja intohimoa, joka puuttuu täysin hänen elämästään. En oikein tiennyt mitä ajatella hänestä: toisaalta tohtorin rehellisyys hänen tunnustettuaan vaimolleen hairahduksensa oli mielestäni arvostettava piirre. Kuitenkin Taunossa oli myös raivostuttavaa ylimielisyyttä: kerrottuaan ihastuksestaan 60 paperiarkin tunnustuksella, hän kuvittelee suoraselkäisyydellään sovittavansa vaimolleen aiheuttamansa mielipahan.

Elisabet on hahmona kenties eniten sympatiaa herättävä. Hän on pohjimmiltaan epävarma ja yrittää piilottaa sen säilyttämällä elämässään ankaran järjestyksen ja torjumalla kaikki harmit. Toisaalta Elisabet on myös ankaran moraalinen, ja soimaa itseään ehdottaessaan palvelustytölle aborttia. Elisabet kuvataan hyvin yhteiskunnalliseksi ihmiseksi, jonka toimintaa kuvaillaan seuraavanlaisesti:

"Yhteiskunnallinen ihminen... oli vedetty käyntiin ja kävi tarkasti, oikein, ja toimien täsmälleen suuren koneiston osana tänäkin järkytyksen ja tuskan iltana."

Elisabetissa on kuitenkin myös armollinen ja aidosti välittävä puoli: palvelustytön kuoltua hän ajattelee myös oikeasti miehensä lapsen parasta ja suostuu ottamaan tämän omakseen. Tietenkin Elisabetin toimissa on myös itsekkyyttä, mutta hänen tekoihinsa sekoittuu myös aitoa lähimmäisenrakkautta.

Naimi on veljensä tapaan hyvin sivistynyt, ammatiltaan kulttuurikriitikko. Kuten Elisabet, myös Naimilla on ehdoton moraali: hän jättää miehensä tämän petettyä. Naimin moraalikäsityksessä ei ole sijaa muunlaiselle seksuaalisuudelle kuin avioliitossa miehen ja naisen välillä toteutetulle. Naimi on hahmoista mahdollisesti traagisin: ensin hän ymmärtää rakastavansa miestä kahdenkymmenen erossaolovuodenkin jälkeen, mutta koettuaan miehensä ja tämän äidin taholta paljon piinaa, hän lopulta ymmärtää ettei voi olla onnellinen Arturin kanssa eikä todellisuudessa halua olla tämän kanssa. Tästä huolimatta säälintunne ja armeliaisuus voittaa, ja Naimi jää Arturin luokse.

Artur on mielestäni kirjan hahmoista vastenmielisin. Artur kuvaillaan olevan vailla minkäänlaisia henkisiä ansioita, ainoana hyvänä puolenaan kaunis ulkomuoto, joka sekin on epäterveellisten elämäntapojen ja alkoholin rapistama. Artur on myös epämiellyttävä ja suorastaan inhottava luonteeltaan: hän haluaa piinata vaimoaan, alistaa tätä ja katsoa kuinka paljon voi kiusata tätä ja silti saada rakkautta. Vaimoaan Naimia Arturhan ei tietenkään rakasta, hän on vain ihastunut siihen pyyteettömään huolenpitoon ja huomioon jota saa tältä. Arturkin kuitenkin kehittyy romaanin edetessä: äitinsä kuoltua hän ymmärtää, että sen sijaan että vastaanottaisi Naimin palvelun ja palvonnan, hän on itse hyveiltään ja ominaisuuksiltaan vaimoaan vajavaisempi ja täten sopivampi palvelemaan vaimoaan kuin tämä häntä.

Kirjan nimi, Säädyllinen murhenäytelmä, käy ilmi jo ensimmäisen luvun aikana: Elisabet ja Tauno ovat vanginneet itsensä korkeakulttuurin, sivistyksen ja oman säätynsä piiriin: heidän elämäntyyliinsä ei sisälly minkäänlaista 'säädyttömyyttä' tai suuria tunteita. Vangitessaan itsensä säädyllisyyden ankariin rajoihin, he ovat tehneet elämästään murhenäytelmän sulkemalla itsensä todellisen elämänilon ulkopuolelle. Samalla nimi kuvastaa myös konkreettisempaa murhenäytelmää: Saarisen perheen ongelmia tohtorin saattaessa alempiluokkaisen tytön raskaaksi. Tämäkin murhenäytelmä on säädyllinen, sillä siitä karsitaan mahdollisuuksien mukaan kaikki skandaalinpoikaset ja säädyttömyys pois.

Kirjan keskeisimmistä teemoista yksi onkin kulissien ylläpito. Varsinkin Elisabet antautuu tähän kaikella tarmollaan: palvelustytön tullessa raskaaksi, Elisabet haluaa välttää vaikeuksia mahdollisimman paljon ja pitää yllä perheen mainetta, joten uhraa jopa oman mukavuutensa ja suostuu antamaan miehelleen anteeksi tämän tavoitteen täyttääkseen. Myös Naimi pitää yllä omia kulissejaan: hän ei halua paljastaa edes veljensä perheelle suoraan olevansa onneton avioliitossaan.

Ruumiillisuuden ja henkisyyden välinen suhde ja ajoittainen ristiriita on myös yksi Säädyllisen murhenäytelmän teemoista. Yksi näistä on tohtorin tekemä erotus ruumiillisen ja henkisen pettämisen välillä. Henkinen pettäminen on hänestä paljon pahempaa kuin ruumiillinen: fyysinen pettäminen on ainoastaan merkityksetön teko. Ruumillisuuden ja henkisyyden välinen ristiriita näkyy myös Naimin luonteessa: hän on valmis tekemään itsestään narrin, värjäämään hiuksensa, puuteroimaan kasvonsa ja punaamaan huulensa miellyttääkseen pinnallista miestään, vaikka on henkisesti ja sielullisesti sivistynyt ja narrimaisuuden yläpuolella.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista aiheista on tohtorin suhde hänen haluamaansa palvelustyttöön. Palvelustyttö on tohtorin silmissä vain väline, jumalatar, kauneuden, elämänilon ja nautinnon ruumiillistuma. Tyttö ei ole hyvä eikä paha: hän on ainoastaan persoonaton objekti. Tämän taustalla on ajatus tytön koskemattomuudesta: tyttö on sekä fyysisesti koskematon, vailla elämänkokemusta, että älyllisesti koskematon: sivistymätön palvelustyttö. Tytön olemassaoloa vain ilon ruumiillistumana, ei persoonana, korostaa myös se, että tällä ole ääntä romaanissa. Tyttöä ei mainita nimeltä eikä hänellä ole myöskään suoria repliikkejä. Myöhemmin Tauno kuitenkin ymmärtää tytön olleen myös elävä, tunteva ihminen ja antaa tälle kuuluvan arvon ihmisenä, ei vain käsitteiden henkilöitymänä.

Säädyllinen murhenäytelmä oli mielestäni samalla sekä hyvin mielenkiintoinen että hyvin pitkäveteinen kirja.  Pidin kuitenkin romaanista: ajoittaisesta hitaasta edistymisestään ja liiankin koristeellisesta ja runsaasta kuvailustaan huolimatta teos on harkittu kokonaisuus, joka muodostaa ehjän tarinan ja yhdistää molempien perheiden kertomukset hyvin yhteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti