torstai 28. helmikuuta 2013

Kalevala

Kirjoittaja: Elias Lönnrot
Julkaistu: 1849
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 343

Kalevala, Suomen kansalliseepos, on yhteensä viidenkymmenen runon kokoelma. Runot on kirjoitettu kalevalaiseen runomittaan. Vaikka Kalevala perustuukin Elias Lönnrotin kokoamiin kansanrunoihin, eivät runot ole täysin samassa muodossa kuin laulajien laulamana. Elias Lönnrot on runoja kootessaan sekä muokannut niitä, vaihtanut runojen paikkaa sekä lisännyt paikoitellen säkeitä saadakseen aikaan yhtenevän kokonaisuuden.

Kalevala alkaa luomiskertomuksella: sotka munii munan, jonka palasista syntyy maailma. Kalevalan päähenkilöitä ovat Väinämöinen, Joukahainen, Seppo Ilmarinen, Lemminkäinen, Kullervo sekä Louhi, Pohjan akka. Kansalliseepoksessa on useita osioita, jotka käsittelevät eri tapahtumia, mutta keskeisin on Kalevalan ja Pohjolan asukkaiden välinen suhde. Väinämöinen lähtee Pohjolaan, jossa Louhi lupaa antaa vanhimman tyttärensä vaimoksi Sammon takojalle. Sampo, kirjokansi, oli taianomainen mylly, joka jauhoi suolaa, jauhoja ja rahaa. Väinämöinen houkuttelee Seppo Ilmarisen mukaansa Pohjolaan, jossa Ilmarinen takoo Sammon. Myöhemmin kalevalaiset kuitenkin ovat kateellisia Pohjolan menestykselle, ja päättävät lähteä Sammon ryöstöön. Pakomatkalla Louhi muuttuu kokkolinnuksi, ja taistelun tuoksinassa Sampo hajoaa palasiksi. Tämän keskeisen juonikuvion lisäksi Kalevala pitää sisällään myös muita kertomuksia. Nämä kertovat muun muassa Joukahaisesta, joka lähtee haastamaan Väinämöisen laulukilpailuun, ja kun ei voita, lupaa siskonsa Ainon Väinämöiselle vaimoksi, Lemminkäisestä, joka haastaa toistuvasti riitaa Pohjan väen kanssa, sekä Kullervosta, jonka setä Untamo on tuhonnut Kullervon perheen.

Suomen kansalliseepos oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen, joskin paikoitellen pitkästyttävä luettava. Vanhahtavan kielensä tähden Kalevalaa oli vaikea ymmärtää, mutta onneksi teoksessa oli joka runon alussa lyhyt yhteenveto runon päätapahtumista. Kiintoisinta minusta Kalevalaa lukiessa oli nimenomaan nähdä kuinka teos on vaikuttanut suomalaisuuteen, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Muun muassa useat lausahdukset, kuten "lyhyestä virsi kaunis" ja "vesi vanhin voitehista" esiintyvät Kalevalassa. Lönnrotin kokoamat runot ovat innoittaneet myös taidetta: kuuluisimpia Kalevalan tapahtumiin liittyviä teoksia lienevät Akseli Gallen-Kallelan tunnetut maalaukset kuten Sammon puolustus sekä Aino-triptyykki. Samoin Kalevalaa on käytetty hyväksi monissa kirjallisissa teoksissa.

Kalevalassa pidin runomitan laulavasta sävystä. Kalevalainen runomitta toistaa usein saman asian eri tavoin ja vivahtein useamman kerran, ja muun muassa päähenkilöt mainitaan lähes aina samalla nimityksellä: "Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen", "Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas" ja "Lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli". Teosta lukiessani kiinnitin myös huomiota siihen, että Kalevalassa jumalisuus on hyvin inhimillistä ja lähellä ihmistä. Myös ihmisillä on jumalisia ominaisuuksia: he kykenevät loitsimaan toisiaan. Samoin ylijumala Ukko ei ole kaikkitietävä jumala, vaikka tältä pyydetäänkin apua tämän tästä: Louhen varastettua auringon ja kuun Ukko alkaa kalevalaisten tavoin sitä ihmettelemään.

Teos oli mielestäni ennen kaikkea sivistävä ja avartava lukukokemus: aikaisemmin olin lukenut vain kappaleita Kalevalasta. Nyt, luettuani sen kokonaisuutena, Kalevalan kertomukset ja hahmojen väliset yhteydet hahmottuivat paljon selkeämmin. Vaikka totesinkin aikaisemmin, että Kalevala oli paikoitellen pitkästyttävä, pidin silti kansanrunoista: varsinkin toiminnallisemmat runot veivät mukanaan.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Artemis Fowl

Kirjoittaja: Eoin Colfer
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Puffin Books
Sivumäärä: 280
Ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 2001 Viking Pressin kustantamana.

Artemis Fowl on 12-vuotias irlantilainen rikollisnero, jonka isä on kadoksissa ja äiti vuoteenomana. Hän on saanut selville keijujen olemassaolon, ja tavoittelee nyt keijujen kultaa. Artemis sieppaa menninkäiskomisario Holly Shortin henkivartijansa Butlerin avulla, mutta kun keijujen Hautautuneiden Alueiden Lainvalvonnan osasto (HAL) saa asiasta selvää ja lukitsevat Artemiksen kodin, Fowl Manorin, ajan ulkopuolelle, joutuu Artemiksen suunnitelma koetukselle...

Eoin Colferin Artemis Fowl on sekoitus tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa. Artemis saa tietää yliluonnollisiksi uskottujen taruolentojen olemassaolon: maan alla asuu niin keijukaisia ja maahisia kuin peikkoja ja kääpiöitäkin. Keijut ovat paenneet maan alle ihmiskunnan uhan alla. Keijuilla on käytössään paitsi oma taikuutensa, myös huippuedistynyttä tekniikkaa.

Parasta kirjassa olivat mielestäni henkilöhahmot. Pidin erityisesti kentaurinero Foalysta, joka on sarkastinen, mutta älykäs hahmo. Foaly on omasta mielestään aliarvostettu nero, ja pitää itseään korvaamattomana kehittämänsä tekniikan ainoana tuntijana. Foalyn sarkastinen luonne kävi hyvin ilmi kirjasta, vaikka Foaly ei päähenkilö ollutkaan.

Artemis on päähenkilönä mukavan virkistävä: 12-vuotiaat päähenkilöt kun yleensä ovat sankareita, joiden harteille sälytetään vähintäänkin maailman pelastaminen. Artemis on tähän poikkeus: hän on pohjattoman itsekäs ja havittelee rikkauksia epärehellisin ja häikäilettömin keinoin. Vaikka fantasiakirjan hahmona Artemis toimii hyvin, mietin kyllä lukiessani miten karmea ja luonnoton Artemiksen kaltainen hahmo olisi oikeassa elämässä: huippuälykäs, rikollisuuteen taipuvainen lapsi. Eoin Colfer on kuitenkin onneksi nostanut esiin myös Artemiksen hyviä ja epäitsekkäitä puolia: Artemis kantaa huolta äidistään, joka on masentunut ja sen vuoksi ei välillä edes tunne Artemista. Artemiksen kanssakäymisestä äitinsä kanssa käy ilmi Artemiksen toinen puoli: eksynyt lapsi, joka kaipaa sekä isäänsä että äitiään.

Kirjan käsittelee ensisijaisesti ahneutta Artemiksen hahmon kautta. Vaikka Artemis vaikuttaakin pohjattoman kullanhimoiselta, on hän kuitenkin valmis luopumaan suuresta osasta rikkauksistaan epäitsekkäiden syiden vuoksi. Samoin kirjassa käsiteltiin sivuosassa sitä, kuinka ihmiskunta on tuhonnut maapalloa: Holly Short moittii mielessään ihmisiä siitä, että he saastuttavat ilmastoa sekä tuhoavat muita eläinlajeja esimerkiksi valaanmetsästyksellä. Näin siis kirjassa myös ympäristö- ja luonnonsuojeluteemaa, jonka kirjailija on tuonut esille ihmisten ja keijujen arvojen erojen välityksellä.

Artemis Fowl oli mielestäni ihan kelpo nuortenfantasiaa, vaikka ei ehkä aivan suosikikseni yltänytkään. Eoin Colferin fantasiamaailma on kuitenkin rakennettu mielenkiintoisesti: erityisesti pidin siitä, kuinka taruolentoja oli modernisoitu. Kirja oli mielestäni hyvin rakennettu, keijujen maailma uskottava ja hahmot moniulotteisia.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Nuoren Wertherin kärsimykset

Kirjoittaja: Johann Wolfgang von Goethe
Suomentaja: Volter Kilpi
Julkaistu: 1774 (suomennos 1904)
Alkuperäinen nimi: Die Leiden des jungen Werther
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 208

Werther on nuori taiteilija, joka kuvaa kirjeissään elämäänsä Wahlheimin kaupungissa ystävälleen Wilhelmille. Tavatessaan Charlotten, "Lotten", Werther rakastuu välittömästi, vaikka tietää Lotten lupautuneen toiselle miehelle, Albertille. Werther kuitenkin ystävystyy yhä enemmän sekä Lotten että Albertin kanssa, mutta lopulta onneton rakkaus saa hänet jättämään Wahlheimin. Werther saa toimen valtion virkamiehenä, mutta nolatessaan itsensä kaupungin aristokraattien silmissä hän palaa takaisin Wahlheimiin. Albert ja Lotte ovat naimisissa, ja Werther ei epätoivoissaan näe muuta vaihtoehtoa kuin itsemurhan.

Nuoren Wertherin kärsimykset on klassikko, joka koostuu pääasiassa Wertherin kirjeistä Wilhelmille. Tämän lisäksi Wertherin myöhempiä vaiheita selostaa nimettömäksi jäävä kertoja. Kirjan pääteema on onneton rakkaus, mutta sen lisäksi se pohtii myös itsemurhan moraalista oikeutusta.

Wertherin onneton rakkaus käy hyvin ilmi teoksesta. Goethe on kuvannut intohimoisen nuoren taitelijan tuskia suorastaan liioittelevasti. Werther ylistää rakkautensa kohdetta, kutsuen Lottea useampaan otteeseen "enkeliksi". Lotte myös vastaa osittain Wertherin tunteisiin, mutta rakastaa myös Albertia.

"Millainen oliskaan se ihminen... jonka kaikki aisteja, jonka koko olemusta hän [Lotte] ei täyttäisi!"

Werther kuvailee rakkautensa kohdetta täydelliseksi: Lotte on harvinaisen kaunis, ystävällinen, hyvä ja viaton. Hän ei kykene näkemään Lotessa pienintäkään vikaa. Tästä syystä tuntui, että Lotten hahmo jäi ehkä hieman yksiulotteiseksi.

"Kun hän [Lotte] puhuu sulhasestaan, puhuu hänestä suurella lämmöllä ja rakkaudella - silloin tunnen olevani kuin mies, jolta on viety hänen arvonsa ja kunniansa ja jolta otetaan pois myös miekka."

Werther kuvaa myös suurta epätoivoaan ja murhettaan sen johdosta, että Lotte on luvattu toiselle. Teos eteneekin niin, että aluksi Werther on suorastaan toiveikas, uskoo Lotten rakastavan itseään ja on niin ensi-ihastuksen huumassa, ettei sulhasen olemassaolo häntä liiemmin häiritse: ainoa merkityksellinen seikka on Lotten läheisyydessä oleminen. Vasta kun Albert palaa matkaltaan, muuttuu Wertherin mieliala vähitellen yhä synkemmäksi. Tästä huolimatta Werther ystävystyy myös Albertin kanssa. Syksyn tullessa Werther masentuu, ja alkaa hautoa itsetuhoisia ajatuksia päästäkseen piinasta.

Teoksen toinen keskeinen teema onkin dilemma itsemurhan oikeutuksesta. Albert ja Werther keskustelevat tästä: Albert pitää itsemurhaa syntinä ja pelkurin ratkaisuna, kun taas Werther puolustaa sitä ihmisen oikeutena.

"Ihmisluonnolla on rajansa... se voi tuntea iloa, tuskaa ja kärsimystä vain tiettyyn rajaan asti, ja se sortuu, kun raja ylitetään. Tässä [itsemurhassa] ei siis ole kysymys siitä, onko joku heikko vai vahva, vaan siitä, kestääkö hän kärsimyksiä omaan mittaansa asti - olivat ne sitten luonteeltaa henkisiä tai ruumiillisia."

Werther näkee itsemurhan vapautuksena kärsimyksistään, ja toteaa useampaan kertaan, ettei näe muuta ratkaisua kuin kuoleman:

"Hyvästi! En näe tälle muuta vapahdusta kuin haudan."

"Kantani [on]... luja ja vahva: minä tahdon kuolla!"

Lopulta Werther ampuu itseään päähän, väsyneenä kärsimään onnettoman rakkautensa johdosta.

Nuoren Wertherin kärsimykset oli mielestäni hyvin melodramaattinen teos: Werther on kaikissa tunteissaan kiihkeä. Werther oli hahmona on hyvin ehdoton sekä mustavalkoinen, ja näkee asiat yksioikoisina. Muut hahmot jäivät kuitenkin etäisemmiksi, johtuen kenties siitä, että suuri osa kirjeromaanista kuvaa Wertherin sielunelämää ja kaikki hahmot kuvataan Wertherin silmien läpi.

Johann Wolfgang von Goethen teos oli kuitenkin mielestäni lukemisen arvoinen, vaikka en erityisemmin siitä pitänytkään. Vaikka sen puitteet ovatkin 1700-luvun loppupuolen, ovat sen teemat kuitenkin nykypäiväänkin sovellettavia, ja on mielenkiintoista kuinka yli 300 vuotta vanha teos säilyttää klassikkoasemansa edelleen.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Makuuhaavoja

Saatu arvostelukappale.

Kirjoittaja: Maija Haavisto
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Muruja
Sivumäärä: 218

Kai asuu kerrostalossa, makaa sängyssä, sairastaa ja kärsii hyperakusiasta eli kuuloyliherkkyydestä. Sisko Katri on töissä naistenlehdessä ja tuskailee etäsuhdettaan hollantilaiseen Noudiin. Äiti taas kärsii syövästä, on saattohoidossa ja ylittänyt lääkäreiden elinaikaennusteet moneen kertaan. Kai elää pysähtynyttä elämää asunnossaan, kuvitellen mielessään naapureilleen identiteetit äänien perusteella.

Makuuhaavoja on Maija Haaviston romaani, joka käsittelee vammaisuutta, pitkäaikaissairautta sekä niiden vaikutusta yksilöön ja tämän lähipiiriin.

Kain sairastuttua koko elämä muuttuu radikaalisti: tyttöystävä Helinä ei jaksa enää vaan ottaa ja lähtee, tulevaisuuden haaveet stand up -koomikon urasta kariutuvat, kielitieteen opinnoista ei tule mitään, kaverit eivät pidä enää yhteyttä. Myös suhde äitiin muuttuu: kumpikaan ei pääse sairautensa vuoksi matkustamaan eikä Kai voi hyperakusiansa takia soitella. Kirja kuvaa kaunistelematta millaista elämä sairauden kanssa on.

Teoksessa oli hienoa se, kuinka Kai ihmisenä ja yksilönä oli esillä, vaikka sairaus olikin läsnä. Haavisto on toteuttanut tämän kuvaamalla välillä Kain menneisyyttä ennen sairautta ja välillä nykyhetkeä. Mielestäni tätä oli kuvattu hienosti, sillä vaikka sairaus muuttaakin Kain elämää radikaalisti, en lukijana huomannut Kain peruspersoonan muuttuneen kovinkaan paljon. Vaikka sairaus väistämättä muuttaa asioita, ei vammautuneesta ihmisestä kuitenkaan tule "vammainen", vaan hän säilyy silti omana persoonanaan.

Makuuhaavoja käsitteli paitsi Kain sairautta, myös tämän äidin syöpää ja saattohoitoa. Äidin lähestyvä kuolema ikään kuin pysäyttää omalta osaltaan sekä Kain että Katrin elämän: se on kuin yksi virstanpylväs, jonka jälkeen elämä voi jatkua. Kuolemaa odottava ihminen ja tämän läheiset elävät välitilassa: ei ole toivoa parantumisesta tai elämästä, joten elämä pysähtyy.

Kirjan nimi oli minusta erityisen mielenkiintoinen ja oivaltava. Nimi Makuuhaavoja viittaa sekä fyysiseen makuuhaavaan, joka syntyy liian pitkään samassa asennossa olemisesta että henkisiin haavoihin. Pitkällinen, parantumaton sairaus aiheuttaa myös paljon tunteita: katkeruutta menetetyistä mahdollisuuksista ja katkenneista ihmissuhteista, vihaa sairautta kohtaan, halua löytää syyllinen.

Makuuhaavoja käsitteli tärkeitä aiheita mielestäni kaunistelemattomasti ja arkisesti, nostaen esiin Kain persoonan vammautuneen ja sairaan ruumiin sisällä. Teoksen vahvuus oli mielestäni juuri vaikeiden asioiden esiin nostaminen kauniisti ja kunnioittavasti, kuitenkaan romantisoimatta sairautta. Kerronta ja kieli on paikoitellen yksinkertaista ja aikahyppely menneisyyden ja tulevaisuuden välillä oli ajoittain hieman sekavaa. Tästä huolimatta pidin Makuuhaavoista: kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta ja pohdittavaa.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Blogihaaste 11

Mari A. heitti minulle blogissaan Mari A:n kirjablogi 11 kysymyksen ja vastauksen haasteen. Kiitos paljon! Blogihaasteen ideana on vastata haastajan 11 kysymykseen, kertoa 11 asiaa itsestä, keksiä itse vielä 11 kysymystä ja haastaa mukaan 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.

Mari A. antoi seuraavat yksitoista kysymystä vastattaviksi:

1. Oletko kesä- vai talvi-ihminen?
Vaikka pidänkin oikein lumisesta ja "oikeasta" talvesta, sanoisin silti olevani enemmän kesäihminen. Suomen kesä on mielestäni uskomattoman kaunis, ajoittaisista vesisateista huolimatta.

2. Mitä liikuntaa harrastat?
Käyn salilla ja erilaisissa jumpissa kohtalaisen säännöllisesti sekä pyörälenkeillä silloin tällöin.

3. Afrikka vai Aasia?
Jostain syystä Afrikka kiehtoo minua tällä hetkellä suunnattomasti, joten vastaan Afrikka. En ole myöskään käynyt Afrikassa, kun taas parissa Aasian maassa on tullut matkusteltua.

4. Minkä maalaisessa ravintolassa syöt mieluiten?
Tämä on vaikea. Pidän paljon eri maalaisista ruoaista, mutta tällä hetkellä suosikkiruokani taitaa olla vihreä thai-curry. Eli siis thaimaalaisessa.

5. Vuoret vai ranta?
Ja jälleen vaikea! Oikein kunnon kilometrien mittaiset hiekkarannat, palmupuut ja suuren valtameren loiskinta ovat lähellä sydäntäni, mutta toisaalta taas pidän vuorista ja niillä tarpomisesta. Ehkä kuitenkin ranta.

6. Jos kirjoittaisit kirjan, olisiko sen päähenkilö mies vai nainen?
Taannoisessa NaNoWriMo-käsikirjoituksenä päähenkilöni oli mies, vaikka hänen piti olla nainen. Eli en tiedä. Sillä mennään miksi hahmo muotoutuu!

7. Helsinki vai Jyväskylä?
Helsinki. Vaikka pidänkin Jyväskylästä paljon, en voisi oikeastaan kuvitella asuvani Suomessa muussa kaupungissa kuin Helsingissä.

8. Mistä maailmankirjallisuuden klassikkoteoksesta olet pitänyt aivan järkyttävän paljon?
Vaikea sanoa, mutta Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma oli mielestäni vaikuttava teos.

9. Scifi vai fantasia?
Näiden kahden sekoitus!

10. Jos saisit valita: lähtisitkö puoleksi vuodeksi vapaaehtoistyöhön ulkomaille vai jakamaan ruokaa kotimaiseen leipäjonoon?
Ehdottomasti ulkomaille! Olen joskus miettinytkin tämän tyylisiä vaihtoehtoja.

11. Mihin maahan viimeisin lukemasi kirja sijoittui?
Suomeen. Viimeksi luin Maija Haaviston Makuuhaavoja.

Sitten yksitoista asiaa itsestäni:

1. Nimimerkkini ei harhaanjohtavasta tunnisteestakaan huolimatta ole inspiroitunut Yann Martelin teoksesta. Se on nimenomaan π, symbolina, mutta niin moni sekoitti sen ja luuli sitä TT:ksi,että päätin käyttää Piitä.
2. Inhoan harhaanjohtavia takakansitekstejä. Pahimpia ovat sellaiset, joissa on suoranaisia asiavirheitä kirjan sisällöstä.
3. Elokuvan katsottuani tai kirjan luettuani luen lähes aina kyseisestä teoksesta Wikipediasta.
4. Olen sisaruksistani vanhin.
5. Haluaisin opetella saksan sujuvasti.
6. Rakastan Helsinkiä kesällä.
7. Lukemisintoni oli jostain syystä jäissä pari-kolme viikkoa, mutta nyt olen saanut sen takaisin!
8. Minulla on silmälasit.
9. Pidän listoista. Suunnittelen lukulistani aika pitkälle eteenpäin: nyt jonossa on yli 30 teosta. Listani kuitenkin muuttuvat koko ajan, sillä luen kuitenkin fiilispohjalta enkä noudata listojani orjallisesti.
10. Olen asunut kolmessa maassa, nykyinen kotimaani mukaan lukien.
11. Sukujuuriltani olen täysin supisuomalainen.

Yksitoista kysymystä haastetuille blogeille:

1. Mitä kirjaa suosittelisit minulle ja miksi?
2. Kirja, jonka tahtoisit ehdottomasti lukea, mutta et ole saanut aikaiseksi?
3. Seuraatko muitakin kuin kirjablogeja?
4. Lapsuuden lempikirjasi?
5. Miksi aloitit pitämään kirjablogia?
6. Missä Suomen kaupungissa haluaisit ehdottomasti käydä?
7. Mikä kännykkä sinulla on?
8. Haaveiletko urasta kirja-alalla vai onko lukeminen vain rakas harrastus?
9. Mitä hieman erikoisempaa liikuntalajia haluaisit kokeilla?
10. Haluaisitko muuttaa ulkomaille? Minne?
11. Mikä on mielestäsi kirja, joka kaikkien pitäisi lukea?

Vielä viimeiseksi haastan seuraavat yksitoista blogia:

American Gods

Kirjoittaja: Neil Gaiman
Julkaistu: 2001
Kustantaja: HarperCollins
Sivumäärä: 579

Shadow vapautetaan vankilasta pari päivää etukäteen. Siinä hyvät uutiset. Huono uutinen on se, että Shadown vaimo Laura on kuollut auto-onnettomuudessa. Matkalla kotiinsa Shadow tapaa mysteerisen Wednesdayn, joka paljastaa olevansa jumala. Wednesday palkkaa Shadown juoksupojakseen, ja siitä alkaa Shadown kummallinen matka ympäri Yhdysvaltoja...

American Gods on ennen kaikkea omituinen, pitkä ja hämmentävä kirja. Shadow joutuu tukalasta tilanteesta toiseen, ja pelastus on aina kovin odottamaton: milloin joku herättää hänet henkiin, milloin kuollut vaimo palaa tappamaan Shadown vangitsijat. Kirjan juoni on hyvin sekava, välillä liikutaan reaalimaailmassa, välillä taas "kulissien takana". Edes lopulta kaikki kirjan mysteerit eivät selviä.

Kirjassa kiehtovinta minussa oli jumalien konsepti. Jumalia on olemassa: he ottavat ihmishahmon ja voivat elää ihmisten keskellä, ihmisten kaltaisina, mutta eivät kuitenkaan ihmisinä.

"Gods are great... But the heart is greater. For it is from our [people's] hearts they [gods] come..."

Jumalat elävät vain niin kauan kuin heidät muistetaan: jumalat ovat olemassa, mutta ihmiset luovat heidät omalla uskollaan. Jumalia ovat niin muinaistarujen jumalat kuten Odin ja Loki, mutta uusi aika tuo mukanaan uusien jumalien nousun: moottoriteiden, tietotekniikan ja autojen jumalia.

Vaikka kirjan idea oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen, en silti pitänyt Gaimanin teoksesta. Mielestäni jumalhahmot jäivät latteiksi, pohjustamattomiksi ja etäisiksi. Jumalat jäivät jotenkin irrallisiksi kaikesta huolimatta, ja tuntui siltä, että kirjan vastaamatta jääneet kysymykset johtuivat siitä, ettei kirjailija ollut itse miettinyt niihin vastauksia. Tästä johtuen tuntui, että American Gods jäi jollakin tapaa vajaaksi, vaille kunnollista ratkaisua.

Toisekseen kirja oli mielestäni liian pitkä ja venytetty: ensimmäiset viisisataa sivua tuntuivat etenevän hitaasti, hyppien. Viimeisten kahdeksankymmenen sivun aikana kerronta nopeutui, ja osa arvoituksista sai ratkaisunsa. Kuitenkin tuntui, että kaikkia ratkaisujakaan ei pohjustettu tai selitetty kunnolla kirjassa, vaan ne heitettiin vain lukijan silmille.

American Gods oli mielestäni siis perusajatukseltaan hyvin kiehtova, vaikkakin toteutukseltaan puuduttava kirja. Vaikka en kirjasta erityisemmin pitänyt, tarjosi se silti ajattelemisen aihetta ajatuksellaan siitä, kuinka Yhdysvalloissa kohtaavat niin jumalat kuin eri kulttuurit ja ajatusmaailmatkin.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Anna Karenina

Kirjoittaja: Leo Tolstoi
Suomentaja: Eino Kalima
Julkaistu: 1877 (suomennos 1911)
Alkuperäinen nimi: Анна Каренина (Anna Karenina)
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 921

Anna Arkadjevna Karenina matkustaa Pietarista Moskovaan veljensä Stepan Arkadjevitš Oblonskin, "Stivan", luokse. Oblonskin perheessä vallitsee kaaos: Stiva on pettänyt vaimoaan Darja Aleksandrovnaa perheen kotiopettajattaren kanssa, ja nyt Darja Aleksandrovna, "Dolly", uhkaa lähteä lapsineen takaisin vanhempiensa luokse ja jättää miehensä. Samaan aikaan Dollyn nuorempi sisar,  18-vuotias Jekaterina Aleksandrovna Stšerbatskaja, "Kitty", antaa rukkaset kosijalleen Konstantin Dmitrijevitš Levinille, uskoessaan rakastavansa kreivi Aleksei Kirillovitš Vronskia. Tanssiaisissa Kitty kuitenkin joutuu kokemaan nöyryytyksen: Vronski ei ole huomaavinaankaan häntä, vaan rakastuu suin päin Anna Kareninaan. Anna on kuitenkin naimisissa Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa, mutta ryhtyy tästä huolimatta suhteeseen Vronskin kanssa.

Anna Karenina on Leo Tolstoin romaani, joka kertoo useamman venäläisen aristokraattiperheen tarinan. Kirjan keskeinen teema on rakkaus, jota käsitellään Anna Karenina ja kreivi Vronskin tuhoavan, traagisen rakkaustarinan sekä Kittyn ja Levinin onnellisemman kohtalon kautta. Vaikka rakkaus onkin Anna Kareninan pääteema, käsittelee Tolstoi romaanissaan myös perhettä, uskoa ja uskontoa, yhteiskuntarakennetta sekä venäläistä aatelistoa.

Kirjan keskiössä on Anna Arkadjevna Kareninan sekä kreivi Aleksei Kirillovitš Vronskin rakkaustarina. Vronski rakastuu suin päin kauniiseen ja persoonalliseen Annaan, joka hämmentyneenä omista tunteistaan lähtee saman tien takaisin miehensä luokse. Vronski kuitenkin seuraa Annaa, ja tunnustaa tälle rakkautensa. Kotiin palatessaan Anna ymmärtää, ettei voi enää tuntea samoin miestään kohtaan, ja antautuu suhteeseen Vronskin kanssa. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Anna jättää miehensä elääkseen Vronskin kanssa.

Annan ja Vronskin rakkaus on kuvattu kirjassa hyvin intohimoiseksi, väkeväksi rakkaudeksi. Millään muulla ei ole Annalle ja Vronskille väliä. Vronski toteaakin: "Hänen ja minun on jätettävä kaikki ja paettava jonnekin yhdessä rakkautemme kanssa." Samoin Anna suostuu elämään häpeällisessä avoliitossa langenneena naisena rakastajansa kanssa, uhraten oman yhteiskunnallisen asemansa, kunniansa sekä poikansa Serjožan, jonka huoltajuus jää isälle.

Vastoin odotuksiani, Annan ja Vronskin rakkaus ei ollut kovin uhrautuvaa, epäitsekästä ja rakentavaa, vaan pikemminkin itsekästä ja tuhoavaa. Vronski toteaakin vihaavansa Annaa, mutta rakastavansa tätä niin, ettei kykene irtautumaan tästä. Samoin Anna on sairaalloisen mustasukkainen, vaatien Vronskin jatkuvaa huomiota. Lopulta Annan ja Vronskin välinen suhde ei tuota aitoa iloa, ja on vain "synkkä, raskas rakkaus, johon... täytyi palata."

Vahvan kontrastin Annan ja Vronskin onnettomalle rakkaudelle tarjoaa Kittyn ja Levinin seesteinen, onnellinen avioliitto. Siinä missä Anna ja Vronski ovat onnellisia ennen toisiaan ja heidän rakkautensa tuo esiin molempien huonot puolet, on Kittyn ja Levinin suhteen päinvastoin: heidän avioliittonsa saa molemmat onnellisimmiksi. Lukijana näin teoksessa myös tietynlaisen moraalisen opetuksen: Annan ja Vronskin rikollinen ja häpeällinen rakkaussuhde päättyy onnettomasti, kun taas Kittyn ja Levinin kirkon vahvistama avioliitto on onnellinen.

Tolstoi käsittelee myös perhettä ja perhe-elämää romaanissaan, joskaan tämä ei ole Anna Kareninan keskeisin teema. Teoksessa kuvataan useampaa perhettä - Stšerbatskeja, Karenineja, Oblonskeja, Vronskeja sekä Levineitä. Anna Kareninan alkaakin seuraavalla lauseella:

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Tämä pitää paikkansa romaanin perheiden suhteen: yksikään perhe ei ole varauksettoman onnellinen, vaan jokainen on onneton omalla tavallaan. Stšerbatskien perheessä kannetaan huolta Kittyn terveydestä sekä Dollyn ongelmista oman perheensä kanssa, Oblonskeilla taas on alituisia rahahuolia. Kareninin perheessä ongelmia aiheuttaa Annan ja Vronskin suhde. Tämä suhde myös hiertää Vronskin välejä  tämän äitiin ja veljeen.

Tolstoi kuvaa myös naishahmojaan äiteinä. Sekä ruhtinatar Stšerbatskaja, Kitty, Dolly ja Anna määritellään myös äiteinä Anna Kareninassa. Varsinkin Dolly on ennen kaikkea äiti: hänen ratkaisujaan ohjaavat ensisijaisesti lasten hyvinvointi. Muun muassa tämän takia hän sietää miestään ja antaa anteeksi tämän uskottomuuden. Dollyn huolet liittyvät lähes poikkeuksetta tämän lapsiin. Samalla tavoin ruhtinatar Stšerbatskaja kantaa huolta tyttäriensä avioliitosta, ja toivoo tyttärilleen, etenkin Kittylle varakasta ja hyvässä asemassa olevaa puolisoa. Kitty puolestaan kuvataan nuorena aviovaimona, jota äitiys muuttaa. Mielestäni kuitenkin päähenkilön, Anna Kareninan, äitiyden kuvaaminen romaanissa oli kaikista mielenkiintoisinta. Anna kuvataan yhtäältä hyvänä ja huolehtivana äitinä, joka on läheinen poikansa kanssa: toisaalta hän taas jättää poikansa rakastajansa tähden. Tämä ristiriita näkyy koko teoksen ajan, sillä Anna pohtii jatkuvasti tilannettaan, ja kuinka voisi saada sekä poikansa huoltajuuden että pysyä Vronskin avovaimona.

Anna Kareninassa käsitellään myös hieman uskoa ja uskontoa, pääasiassa Levinin pohdintojen kautta. Levin on alkujaan vapaa-ajattelija, joka ei kuitenkaan pysty löytämään vastauksia kysymyksiinsä filosofiasta. Levin ei myöskään pysty täysin hyväksymään kirkon tarjoamaa uskoa ja uskonnollisuutta, ja kamppaileekin kysymystensä kanssa sekä ennen avioliittoaan että naimisiin mentyään. Vasta poikansa synnyttyä Levin ymmärtää elämän tarkoituksen, hyväksyy ihmisälyn vajavaisuuden ja saa mielenrauhan.

Kirja kuvaa myös venäläistä aatelistoa. Moskovan ja Pietarin seurapiireissä huvitukset koostuvat lähinnä vieraluista, teatterista, hevosajoista ja muista riennoista. Sivistyneistö myös pitää itseään ajan tasalla lukemalla kirjallisuutta sekä seuraamalla politiikkaa ja taiteen uusia suuntauksia. Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, että vaikka Tolstoi kuvaa venäläisiä seurapiirejä, jää politiikan ja valtiollisten asioiden kuvaaminen sivurooliin, vaikka lähes kaikki aateliset ovat valtion palveluksessa. Anna Karenina oli tämän suhteen hyvin neutraali, eikä esimerkiksi tsaaria mainita juuri lainkaan.

Anna Kareninaa lukiessani kiinnitin myös huomiota venäläisen yhteiskunnan hyvin patriarkaaliseen rakenteeseen, jossa miehillä on huomattavasti enemmän valtaa ja vapauksia. Tämä näkyi siinä, että miehet ovat toimijoina, ja naiset ainoastaan kotirouvia, jotka vaikuttavat ainoastaan ihmissuhteiden kautta. Samaten tämän huomasi Annan ja Vronskin rakkaustarinan kautta. Siinä missä Vronski on edelleen tervetullut seurapiireihin vaikka on ottanut rakastajattaren, ei Anna ole enää kunniallinen, vaan langennut, muille aatelisrouville häpeää tuottava nainen. Annan asema on häpeällinen, kun taas Vronskin asema ei ole juurikaan muuttunut.

Leo Tolstoin teos Anna Karenina on laaja romaani, joka seuraa useamman henkilön kohtaloita, ratkaisuja ja elämäntarinoita. Teoksen laajuuden vuoksi oli välillä vaikea säilyttää keskittyminen tapahtumiin, mutta pidin tästä huolimatta kirjasta. Anna Karenina oli mielestäni hieno kirja, ja vaikka kirja ei ollutkaan niin romanttinen rakkaustarina kuin kuvittelin, oli se silti kaunis ja realistinenkin kuvaus rakkaudesta, jota ympäristö ei hyväksy.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Macbeth

Kirjoittaja: William Shakespeare
Suomentaja: Paavo Cajander
Kirjoitettu: 1606 (suomennos 1885)
Alkuperäinen nimi: Macbeth
Kustantaja: SKS
Sivumäärä: 150

Macbeth, Glamis-thani (thane), saa ilmoituksen kolmelta noidalta: hänestä on tuleva Cawdor-thani sekä myöhemmin kuningas. Myös Macbethin seuralainen, Banquo, saa ennustuksen: hänestä ei tule kuningasta, mutta hänen pojistaan kyllä. Noitien ennustuksen ensimmäinen osa toteutuukin pian: Cawdor-thani on ollut petollinen, ja Macbeth saa Cawdorin arvon. Tämä saa Macbethin ja myöhemmin tämän vaimon uskomaan, että Macbethistä tosiaan tulee kuningas. Yhdessä he päättävät toteuttaa noitien ennustuksen, ja murhaavat kuningas Duncanin. Macbethistä tulee kuningas, mutta osa hänen alamaisistaan ja kuolleen kuninkaan pojat pakenevat. Macbeth ja hänen vaimonsa eivät kuitenkaan tyydy vain yhteen murhaan, vaan yrittävät raivata myös Banquon ja tämän pojan Fleancen pois tieltään.

Luin Macbethin jo toista kertaa: ensimmäistä kertaa tosin suomeksi. Macbeth on Shakespearen lyhin tragedia, ja perustuu hyvin löyhästi Skotlannin todellisen kuninkaan Macbethin vaiheisiin. Macbethissä käsitellään valtaa ja sen tavoittelemista, sekä syyllisyyttä ja sen seurauksia yksilön psyykkeelle.

Saatuaan tietää kolmen noidan ennustuksen alkavat sekä Macbeth että hänen vaimonsa hautoa suunnitelmia kuningas Duncanin murhasta ja Macbethin sitä seuraavasta kuninkuudesta. Siinä missä Lady Macbeth on ilman epäilyksiä ja omantunnonpistoksia valmis murhaamaan Duncanin, epäröi Macbeth ja tiedostaa ajatustensa murhasta olevan väärin.

"Tulkaa, henget, te murhamielen kätyrit, naisluontoni muuks muuttakaa ja luokaa minut täyteen julminta hirmuisuutta päästä jalkaan!"

Lady Macbeth suorastaan haluaa päästä eroon yleensä naissukupuoleen liitetyistä hyveistä kuten lempeydestä ja hellyydestä, ja kutsuu pahoja henkiä kovettamaan hänet niin, että hän voisi vapaasti tavoitella miehensä kanssa valtaa ja tehdä murhan. Macbeth kuitenkin päättää mielessään, että "jos Sallimus mun kuninkaaksi tahtoo, se kruunatkoon mun myös, itse en liiku". Vaimonsa yllytyksestä Macbeth kuitenkin suorittaa Duncanin murhan, katuen kuitenkin tekoaan heti: "Oi! Näky surkea on tuo [kuolleen Duncanin ruumis]." Näytelmän edetessä Macbeth kuitenkin alkaa pelätä rikoksensa paljastumista, ja asemansa vahvistamiseksi palkkaa murhaajia tappamaan Banquon ja tämän pojan Fleancen.

Sekä Macbeth että Lady Macbeth tavoittelevat valtaa häikäilemättömästi. Shakespearen näytelmässä vallanhimo ja väärät teot kääntyvät kuitenkin tekijöitänsä vastaan: Macbeth alkaa nähdä haamuja ja Lady Macbeth tappaa lopulta itsensä tunnontuskiensa riivaamana.

"Glamis unen murhas, ja senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, ei Macbeth enää saa."

Macbeth tiedostaa jo heti murhan tehtyään, ettei tule saamaan rauhaa, mutta jatkaa silti valitsemaansa tietä. Lopulta Macbethkin kuitenkin tuhoutuu. Macbeth on siis hyvin moraalinen näytelmä, jossa oman edun tavoitteleminen toisten kustannuksella kostautuu.

Macbethissä oli myös mielenkiintoista se, miten naiset ja miehet oli esitetty. Siinä missä mieshahmoista löytyy niin petollisia ja pahuuteen sortuvia hahmoja kuten Macbeth ja Cawdor-thani kuin hyviä ja oikeamielisiä hahmoja kuten Macduff sekä Duncan, ovat naishahmot poikkeuksetta pahoja ja houkuttelevat myös muitakin vääriin tekoihin. Ainoat naishahmot näytelmässä ovat kolme noitaa, ylinoita Hekate, Lady Macbeth sekä Lady Macduff. Lady Macduff on tosin vain pienessä sivuroolissa, eikä hän esiinny näytelmässä kuin hyvin lyhyesti murhan uhrina. Ainoat tärkeät naishahmot ovat noidat ja Lady Macbeth. Kaikki he ovat läpikotaisin pahoja hahmoja: Lady Macbeth toimii aktiivisesti yllyttäessään miestä murhaan, ja noidat syöksevät Macbethin tuhoon antamalla tälle itseääntoteuttavan ennustuksen. Näytelmässä noidat esitetään hyvin vahvasti syyntakeellisina:

"Kuinka uskalsitte noin ongelmoilla Macbethin ajella murhan vehkeisin?"

Itse lukijana en pitänyt noitia heidän sanojensa takia syyllisinä: noidathan ainoastaan ennustivat Macbethin kohtalon. Tulkitsin kuitenkin noitien käytöksestä ja myöhemmistä kohtauksista niin, että noidat olisivat taikuudellaan muuttaneet Macbethin luontoa ja käännyttäneet tämän pahaan.

Macbethissa minua kiehtoi erityisesti yliluonnollinen aspekti. Kohtaukset, joissa noidat esiintyivät, olivat todellakin jollakin tapaa hyvin pelottavia ja noidat jotenkin hyvin noitamaisia. Pidin Macbethista muutenkin paljon: näytelmässä oli sopivassa suhteessa tapahtumia ja puhetta, ja mielestäni valta ja sen tavoittelu sekä syyllisyys ja sen seuraukset olivat hyvin mielenkiintoisia teemoja, joihin Macbethin historiallinen miljöö ja tapahtumat sopivat hienosti.

Kuvituksena Otavan vuonna 2005 kustantama ja Matti Rossin suomentama painos.