lauantai 30. maaliskuuta 2013

The King of Tonga

Kirjoittaja: Nelson Eustis
Julkaistu: 1997
Kustantaja: Hobby Investments
Sivumäärä: 288

The King of Tonga kertoo nimensä mukaisesti Tongan kuninkaan, Taufa'ahau Tupou IV:n elämästä. Tämän lisäksi kirja kertoo myös Tongan muiden kuninkaiden hallitusajoista: yli puolet kirjasta onkin Tongan historiaa kuninkaallisen perheen elämäntarinoilla höystettynä.

Tonga on pieni saarivaltio Tyynellä valtamerellä, ja poikkeuksellisesti monarkia, jossa kuninkaalla on huomattava päätösvalta. Kirjaa lukiessani tämä olikin hyvin mielenkiintoista: kuningas ja aatelisto ovat lähes yksinvaltiaita. Aatelisto myös arvosteli rankasti hallitusta kritisoivia kansalaisia: eiväthän he tiedä yhtään mistään mitään, heidänkö pitäisi saada päättää? Demokratiaan tottuneelle Tongan monarkia tuntuu hyvin oudolle. Sen lisäksi, että monarkilla on hyvin suuri valta, kuninkaallisen perheen jäsenet ovat useissa ministerintoimissa. Muun muassa kuningas Taufa'ahau Tupou IV piti hallussaan useita ministerinpestiä ennen kuninkuuttaan.

Mielenkiintoista Nelson Eustiksen elämäkerrassa on myös se, kuinka yksiulotteisesti ja varoen Eustis kertoo kuningas Taufa'ahau Tupou IV:n elämästä sekä ylipäänsä Tongasta ja sen kansasta. Eustis kirjoittaa suorastaan ylistäen kuninkaasta, tämän hallitusajasta ja aikaansaannoksista: mahdollinen kritisointi tai inhimillisten virheiden olemassaolo sivuutetaan maininnalla siitä, kuinka kuningas on kyllä tehnyt virheitä, mutta onnistumiset ovat moninkertaisesti suuremmat. Elämäkerta vaikutti lähes propagandalta, ja jäinkin miettimään, kuinka siloiteltu teos The King of Tonga todellisuudessa on. Mielenkiintoista oli myös se, että aikaisemmin mainitsemani monarkiajärjestely, jossa kuninkaalla on huomattava rooli, oikeutettiin teoksessa Eustiksen huomautuksella siitä, että tongalaiset haluavat, että heille kerrotaan mitä pitää tehdä, ja että he ovat tyytyväisiä ollessaan vain tottelevaisia kansalaisia, joiden puolesta ylevä ja jalo kuningas tekee oikeat päätökset.

Vaikka The King of Tonga olikin aiheeltaan sinällään mielenkiintoinen ja opin paljon uutta tästä Tyynen valtameren saarivaltiosta, oli se mielestäni hyvin yksitoikkoisesti ja tylsästi kirjoitettu kirja. Yksi kirjan puutteista on se, ettei Eustis pyri millään tavalla nostamaan esiin ihmistä kuninkaan roolin takana: sen sijaan kirja keskittyy ainoastaan faktoihin, ja kuningas Taufa'ahau IV esitetään ainoastaan positiivisessa valossa. Kirja jäi siis tältä osin kovin yksiulotteiseksi. Toinen teoksen ongelma oli mielestäni se, että siinä oli yksinkertaisesti liikaa informaatiota. Eustis kertoo koko Tongan historian 1700-luvun lopulta 1990-luvulle, piinallisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Lukijana minua häiritsi myös se, kuinka sekava teos oli: tapahtumissa hypittiin ajallisesti sinne tänne, usein jopa sadan vuoden päähän. The King of Tonga ei siis ollut mikään erinomainen lukukokemus.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

2001: A Space Odyssey

Kirjoittaja: Arthur C. Clarke
Julkaistu: 1968
Kustantaja: New American Library
Sivumäärä: 236

Ihmisapinoiden asuma-alueelle ilmestyy monoliitti, jonka vaikutuksen alaisena ihmisapina, Moon-Watcher, saa innoituksen käyttää löytämäänsä kiveä aseena, jolla hän tappaa pahkasian. Tämän seurauksena ihmisapinat oppivat vähitellen uusia taitoja ja kehittyvät lopulta, tuhansien vuosien saatossa nykyihmiseksi. Kolme miljoonaa vuotta myöhemmin tohtori Heywood Floyd on matkalla Kuuhun, jossa on havaittu maan alle haudattu monoliitti. Monoliitti näyttää lähettävän säteitä Saturnukseen päin. Teilua vuotta myöhemmin astronautit David Bowman ja Frank Poole sekä supertietokone HAL-9000 matkaavat kolmen syväuneen vaivutetun astronauttitoverinsa kanssa kohti Saturnuksen Japetus-kuuta Discovery-aluksellaan. Niinpä avaruusseikkailu alkaa...

Arthur C. Clarken 2001: A Space Odysseyta on luonnehdittu yhdeksi merkittävimmistä science fiction-romaaneista. Kirja onkin noussut suorastaan kulttiasemaan. Yllätyksekseni pidin teoksesta hyvin paljon: eniten minuun iski teoksen toinen osa, jossa Clarke kuvaa myös omaa visiotaan elämästä 2000-luvun alussa. Teoksen alkuosa koostuu lähinnä ihmisapinoidan elintapojen kuvaamisesta ja siitä, kuinka he mustan kivimonoliitin vaikututuksen alaisina alkavat edistyä, oppia uusia taitoja ja, kuten Moon-Watcher ajattelee, kohota maailmansa valtiaaksi. Clarken kirjan toinen osa kertoo Heywood Floydin matkasta Kuuhun, ja tässä osassa nähdäänkin paljon Clarken mielikuvia tulevaisuuden maapallosta.

Nämä kuvitelmat ovatkin yksi mielenkiintoisimmista aspekteista 2001: A Space Odyseyssa. Yksi teoksen pääteemoista on tekniikka, ja Clarke pohtiikin futuristisen tekniikan hyötyjä ja haittoja myös teoksen myöhemissä osissa. Toisessa osassa minusta oli mielenkiintoista myös sivuosassa ollut poliittisen maailman kuvaus. Clarken tulevaisuudenvisiossa Kylmä sota on edelleen käynnissä ja Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ovat edelleen hallitsevat ja kilpailevat suurvallat. Vaikka teoksessa annetaan epäsuorasti ymmärtää näiden kahden valtion välillä vallitseva vihamielisyys, kuvaa Clarke silti tieteen yhdistävän näiden maiden kansalaisia: yksi Heywoodin ystävistä on neuvostoliittolainen Dimitri Moisevitch. Tässä osassa Clarke myös kuvailee avaruusmatkailun edistymistä: matka Kuuhun on Floydille ainoastaan rutiinimatka. Minusta oli myös mielenkiintoista se, kuinka Clarke oli kuvannut Floydin omistavan elektronisen sanomalehtitabletin, joka muistuttaa hyvin paljon nykyajan taulutietokoneita.

Teoksen 2001: A Space Odyssey yksi pääteemoista on tekniikan kehittyminen ja siinä piilevät vaarat. Vaikka Clarken kirja käsitteleekin juonellisesti aikamatkustusta, vaara ei kuitenkaan piile ihmiskunnan ulkopuolella, vaan teoksen pääantagonisti onkin HAL-9000, supertietokone, joka kykenee itsenäiseen ajatteluun ja kääntyy lopulta työtovereitaan vastaan. Tämä edustaa paitsi edistynyttä tekniikkaa, tilannetta, jossa ihminen on onnistunut luomaan tekoälyn, joka kykenee tuntemaan, ajattelemaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä. HAL-9000 onkin rinnastettu ihmiseen. Juuri tässä piilee tekniikan suurin uhka: ihminen luo jotain, jota ei kykene täysin hallitsemaan. 2001: A Space Odysseyssa ongelma on myös siinä, etteivät Bowman ja Poole kykene alussa käsittämään, että HAL-9000 ei toimisikaan virheettömästi ja luotettavan koneen tavoin.

2001: A Space Odyssey ilmestyi vuotta ennen kuin ihminen astui ensi kertaa Kuun kamaralle: Arthur C. Clarkelle jäi siis paljon varaa mielikuvitukselle mitä avaruusmatkailuun tulee. Vaikka teos onkin tieteiskirjallisuutta ja tietenkin fiktiivinen, on Clarke selkeästi kirjoittanut romaanin, joka voisi teoriassa ollakin mahdollinen. Clarken 2000-luvulla avaruusmatkailu on huomattavasti edistyneempää kuin nykytodellisuudessamme, ja ihmiskunnalla oli suurempi halu ja motiivi tutkia avaruutta: todellisuudessa miehitettyjä lentoja ei ole tehty Kuuta kauemmaksi. Kirjassa tekniikka on myös huomattavasti edistyneempää myös tässä suhteessa: on mahdollisuus vaivuttaa astronautteja keinotekoisen horrokseen sekä lähettää miehitetty lento Saturnukseen asti.

Arthur C. Clarken teos on, vaikkakin mielenkiintoinen, hieman irrallinen ja sekava kokonaisuus eikä juonikaan juuri loistanut erikoisuudellaan. Hyvin suuri osa teoksesta edusti niin kutsuttua "kovaa tieteiskirjallisuutta": tekniikkaa kuvailtiin hyvin yksityiskohtaisesti, ja lähes koko Discoveryn matka oli kamppailua teknisten pulmien kanssa. En erityisemmin pitänyt loppuratkaisustakaan: Clarken romaani ei oikeastaan vastannut kirjan alussa heränneisiin kysymyksiin, vaikka tarina saikin omanlaisensa päätöksen. Tästä ja siitä huolimatta, ettei tieteiskirjallisuus oikeastaan ole suosikkigenreni, pidin tästä teoksesta hyvin paljon. Clarke on yhdistänyt teokseensa sekä tulevaisuuden spekulointia että mielenkiintoisia teemoja. Erityisesti pidin 2001: A Space Odysseyssa siitä, kuinka se sai ajattelemaan kaikki mahdollisia skenaarioita elämästä maapallon ulkopuolella ja sitä, kuinka vähän lopulta tiedämmekään maailmankaikkeudesta.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Keplo Leutokalma

Kirjoittaja: Derek Landy
Suomentaja: Helene Bützow
Julkaistu: 2007 (suomennos 2007)
Alkuperäinen nimi: Skulduggery Pleasant
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 352

Stephanie Edgley perii kuolleen setänsä Gordonin talon ja varat. Kaksitoistavuotias Stephanie huomaa pian, että kauhukirjailijasedän kirjat perustuvatkin oikeisiin tapahtumiin! Stephanie tutustuu kokonaiseen uuteen maailmaan, johon kuuluu maageja, taikuutta ja jos jonkinlaisia olentoja. Oppaakseen Stephanie saa Gordonin vanhan ystävän, yksityisetsivä Keplo Leutokalman. Stephanie saa kuitenkin huomata, että astuttuaan tähän täysin uuteen maailmaan, takaisin ei ole paluuta...

Keplo Leutokalma on irlantilaista fantasiaa nuorille. Juonikuvio on perinteinen ja hyvin yksinkertainen. Fantasiamaailman olemassaolosta tietämätön lapsi pääsee mukaan maailmaan ja huomaa kuuluvansa sinne, tätä seuraa perinteinen hyvän ja pahan kamppailu, jossa hyvä luonnollisesti voittaa. Keplo Leutokalma ei oikeastaan eroa merkittävästi muusta nuortenfantasiasta, vaikka toki sillä on omat erityispiirteensä: kaksi eri magialajia, joita ei ole itsestäänselvästi jaettu hyvään ja pahaan sekä erikoisempia fantasiahahmoja perinteisten vampyyrien ohella.

Juuri nämä pienet erikoisuudet tekevät Keplo Leutokalmasta mielenkiintoisen: Landy on esimerkiksi kansoittanut fantasiamaailmansa hahmoilla kuten Ontot miehillä, jotka ovat ainoastaan kuoria. Landyn luoma taikuus on myös erilaista: Keplo selittää Stephanielle, että nimen kautta voi saada absoluuttisen vallan toiseen ihmiseen. Ihmisellä onkin useimmiten kolme nimiä: oikea nimi, jota kukaan ei tiedä ja joka lukee Nimien kirjassa, toinen, vanhempien antama ja lopuksi kolmas, jonka hän antaa itselleen. Itselleen antamalla nimellä voi suojata itsensä toisten valtaan taipumiselta, sillä tämän nimen kautta ei voi saada valtaa.

Keplo Leutokalma muistutti minua lukiessani siitä, miten fantasiamaailmat ovat kuitenkin heijastuksia todellisesta maailmasta ulkonaisten puitteiden eroavaisuuksista huolimatta. Tämä myös Derek Landyn luomassa maailmassa: osa uskoo tarumaisen valtikan olemassaoloon, osa ei. Fantasiayhteiskunnan rakenne on myös hyvin samantapainen todellisen maailman kanssa. On Vanhimpien neuvosto sekä heidän kontrollissaan olevat armeija- ja poliisivoimat, Surmakirveet. Keplo Leutokalmassa käy ilmi myös fantasiamaailman byrokraattisuus: uhkaa vastaan ei voida hyökätä heti, vaan päätökset täytyy tehdä huolella ja harkiten.

Vaikka kirja olikin hyvin menevää ja mukaansatempaavaa fantasiaa, minua jäi häiritsemään erityisesti Stephanien hahmo. Stephaniesta oli tehty hyvin vahva ja liki täydellinen hahmo, jolla ei ole mainittavia heikkouksia. Verrattuna myös useisiin toisiin fantasiakirjojen sankareihin, tätä ylivoimaisuutta ei perusteltu erityisemmin, eikä Stephanien hahmo saanut syvempiä ulottuvuuksia kirjan edetessä. Toki yksi syy tähän voi olla se, että Keplo Leutokalma on sarjan ensimmäinen osa, ja hahmot syventyvät sarjan edetessä. Toinen pieni ärsyttävyys oli se, miten helposti kaikki tapahtui: Keplo ja Stephanie päihittävät pahan Serpinen ja tämän armeijan lähestulkoon kahdestaan, saaden apua vain muutamalta muulta.

Puutteistaan huolimatta pidin kirjasta: se oli mukavan helppolukuinen, ja kuten sanoin, Landyn keksimät fantasiahahmot ja taikuuden lajit paikkasivat paljon juonen ja hahmokehityksen puutteita.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Ihmissyöjien keskellä

Kirjoittaja: Virgil Robinson
Suomentaja: Maj-Lis Lahti
Julkaistu: 1976 (suomennos 1983)
Alkuperäinen nimi: Curse of the Cannibals
Kustantaja: Kirjatoimi
Sivumäärä: 160

John Paton syntyi Skotlannissa yksitoistalapsisen perheen vanhimmaksi. Kasvettuaan John tunsi suurta kutsumusta lähetystyöhön, ja niinpä presbyteerisen kirkon lähetysyhdistys lähetti Johnin lähetyssaarnaajaksi Uusille Hebrideille, jotka nykyään tunnetaan Vanuatuna. Uusilla Hebrideillä John asettui Tannan saarelle, mutta myöhemmin hän siirtyi Aniwan saarelle jatkamaan työtään. John kohtaa useita vaikeuksia molemmilla saarilla, ja on usein myös suuressa hengenvaarassa.

Ihmissyöjien keskellä on mielenkiintoinen kertomus kristillisestä lähetyksestä Tyynen meren saarilla. Lähetyssaarnaajat tarkoittivat ja aikaansaivat paljon hyvää, mutta samalla he tuhosivat ajattelemattaan Tannan ja Aniwan heimojen omia kulttuureita. Kirjassa näkyy ajattelutapa siitä, että länsimaalainen kulttuuri olisi parempi kuin muut kulttuurit: tullessaan uskoon alkuperäisasukkaat luopuivat myös suuresti omasta kulttuuristaan. Länsimaalaisten huonoa vaikutusta kuvataan myös satunnaisten vierailijoiden kautta: esimerkiksi eräs kauppias myy heimoille aseita ja yllyttää heitä sotimaan, ja erään ohikulkevan laivan kapteeni tartuttaa alkuperäisasukkaisiin tuhkarokon, jota vastaan heillä ei ole immuniteettia.

Toisaalta Ihmissyöjien keskellä kertoo myös niistä suurista parannuksista joita länsimaalainen kulttuuri toi saarien asukkaille. Lähetyssaarnaajien vaimot opettivat usein saarien naisille hygieniasta huolehtimista, jonka ansiosta monet sairaudet ja kuolemat vähenivät. Samoin myös opetus siitä, että kiistatilanteet on ratkaistava sanoin, ei taisteluin, paransi saarten asukkaiden elintasoa huomattavasti. Huomattava parannus tapahtui myös naisten asemassa, sillä lähetyssaarnaajat opettivat heimoille, että vaimoja ei saanut lyödä, tappaa eikä syödä.

Ihmissyöjien keskellä kertoo siis myös länsimaalaisen kulttuurin vaikutuksesta samalla kun se kertoo lähetyssaarnaaja John Patonin elämästä. Kirja oli kiintoisa ikkuna myös Tyynen meren saarten historiaan: vaikka lähetyssaarnaaminen paikka paikoin aiheutti myös pahaa, on se ollut ensimmäinen sysäys modernia Vanuatun valtiota kohti.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Annie John

Kirjoittaja: Jamaica Kincaid
Julkaistu: 1985
Kustantaja: Hill and Wang Pub
Sivumäärä: 148

Annie John, vanhempiensa ainoa lapsi, asuu Antiguan saarella. Annie on hyvin läheinen äitinsä kanssa, kunnes jokin muuttuu Annien tultua murrosikään. Hän aloittaa uuden koulun ja saa uusia ystäviä, mutta samalla Annie oppii varastamaan ja valehtelemaan.

Jamaica Kincaidin lyhyt romaani Annie John on Antigua ja Barbudaan sijoittuva kasvutarina. Kirja kertoo Annien tarinan 12-vuotiaasta noin seitsemäntoistavuotiaaksi asti, jolloin hänet lähetetään Antiguasta Iso-Britanniaan. Annie Johnin kantava teema on irtautuminen vanhemmista kasvamisen seurauksena. Muita teemoja ovat kolonialismi, ja kuinka englantilainen kulttuuri ja antigua ja barbudalainen kulttuuri törmäävät.

Annie John irtautuu erityisesti äidistään teinivuosiensa aikana: aiemmin he olivat hyvin läheisiä ja muistuttivat toisiaan hyvin paljon. Annie John kokee äitinsä muuttuneen, ja vaikka ulkonaisesti he pitävätkin kulisseja hyvästä äiti-tytär-suhteesta yllä, todellisuus on toisenlainen. Annien ja tämän äidin välillä vallitsee epäluottamus, suorastaan vihamielinen suhde. Annie valehtelee äidilleen minkä ehtii, ja äiti yrittää säilyttää edes jonkinlaisen yhteyden ja kontrollin tyttäreensä. Annie toteaakin suhteestaan äitiin, että hänen oli tehtävä kaikessa päinvastoin äitinsä toivomuksia. Hän kokee äitinsä muuttuneen, mutta kirjan lopussa ymmärtää, että hänen vanhempansa ovat pysyneet ennallaan: hän itse on muuttunut.

"...it is I who have changed, so all the things I used to be and all the things I used to feel are... false..."

Annie siis irtautuu vanhemmistaan hyvin rajulla tavalla, mutta saavuttaa lopulta tasapainon itsensä kanssa. Kirja päättyykin Annien lopulliseen irtautumiseen: hän lähtee yksin Iso-Britanniaan, aloittamaan oman itsenäisen elämänsä. Ei enää lapsena, vaan aikuisena.

Annie John käsittelee myös brittiläistä kolonialismia ja brittiläisen ja antigua ja barbudalaisen kulttuurien yhteiseloa. Yksi selkeimmistä esimerkeistä on lääketiede ja sairauksien hoitaminen: kun Annie sairastuu masennukseen, vanhemmat konsultoivat sekä länsimaalaista lääkäriä että obeah-naista. Obeah-nainen oli antigualainen kansanuskoon ja taikuuteen perehtynyt nainen, joka käytti perimätietoa hyväkseen. Siinä missä länsimaalainen lääkäri diagnosoi sairauden ja määrää lääkkeet, obeah-naisen näkökulmasta Annien sairaus johtui luultavasti siitä, että joku aiheutti tahalleen tämän huonon olon. Obeah-nainen siis käytti perinteisiä tapoja ja piti pahoja henkiä syypäänä Annien sairauteen. Kolonialismin vaikutusta ja brittiläisen kulttuurin yliotetta symboloi se, että vaikka Annien vanhemmat kysyivät neuvoa sekä obeah-naiselta että lääkäriltä, järjestävät he lääkärin antamat lääkkeet eturiviin, kun taas obeah-naisen rohdot ovat piilossa takarivissä.

En oikeastaan pitänyt romaanista. Annie John oli aiheensa puolesta kiinnostava, mutta jokseenkin sekavasti kirjoitettu, ja tuntui, että teemojen käsittely jäi vain pintaraapaisun tasolle: eritoten tuntui, kolonialismista ja brittiläisen kulttuurin vaikutus jäi hyvin pinnalliseksi. Samaten tuntui, että Annien kasvuprosessi oli ohitettu hyvin nopeasti: tätäkin olisi voinut käsitellä paljon syvällisemmin. Annie John oli tästä johtuen mielestäni tylsähkö ja hieman laimea kirja, joka ei erityisemmin vakuuttanut.

Kuvituksena Farrar, Straus ja Girouxin kustantama vuonna 1997 ilmestynyt painos.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Garpin maailma

Kirjoittaja: John Irving
Suomentaja: Kristiina Rikman
Julkaistu: 1978 (suomennos 1980)
Alkuperäinen nimi: The World According to Garp
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 560

Garpin maailma kertoo kirjailija T.S. Garpin koko elämänkaaren, unohtamatta tämän läheisiä. Garpin äiti, Jenny Fields, sai Garpin vakavasti aivovammautuneen kersantti Garpin kanssa ollessaan sairaanhoitajana Bostonissa. Garpin nuoruus kuluu Steering Schoolissa, ja sieltä valmistuttuaan Garp ja Jenny lähtevät Itävaltaan, Wieniin, jossa Garp kirjoittaa ensimmäisen novellinsa, Pensionaatti Grillparzerin. T.S. Garp haaveilee kirjailijanurasta, mutta hänen äitinsä Jenny ehtii edelle, ja kirjoittaa omaelämäkertansa Seksuaalisesti epäilyttävän. Wienistä lähdettyään Garp avioituu painivalmentajansa tyttären Helen Holmin kanssa. Toisin kuin voisi uskoa, Garpin elämä ei vakiinnu rauhalliseksi naimisiinmenon jälkeen, päinvastoin...

En oikein tiedä mitä ajatella Garpin maailmasta. Toisaalta kirja oli hyvin synkkä, toisaalta taas humoristinen. Garpin maailman todellisuus on raaka, ihmiset tekevät virheitä ja kärsivät niistä suorastaan suhteettomasti. Garpin maailma on tavallaan lohduton teos, mutta toisaalta Irving onnistuu nostamaan esiin mustaa huumoria läpi koko teoksen. Yksi esimerkki Irvingin synkästä huumorista on se, kuinka Steering Schoolin aikoina koira nimeltä Retku puraisee Garpilta palan korvasta - vuosia myöhemmin Garp saa kostonsa puraisemalla vuorostaan Retkulta palan korvasta.

Kirjan pääteemat ovat seksuaalisuus, kuolema ja feminismi. Garpin äiti, Jenny Fields, pitää seksuaalisuutta ja halua kaiken pahan alkuna ja juurena - ja totta kyllä, Garpin maailmassa juuri nämä johtavat vaikeuksiin ja ongelmiin. Irving käsittelee seksuaalisuutta hyvin epätavallisista näkökulmista: Jenny Fields on aseksuaali, jolle seksi on välttämätön paha lapsen saamiseksi ja Garp sekä tämän vaimo Helen ovat uskottomia toisilleen niin luvatta kuin luvallisestikin yrityksessä korjata tuttavapariskunnan parisuhde. Seksuaalisuutta käsitellään myös Garpin kirjoissa, usein kytkettynä väkivaltaan.

Kuolema on myös teema, joka toistuu koko kirjan ajan. Kuolema liittyy myös väkivaltaan, ja kuolemantapauksia onkin ripoteltu pitkin Garpin maailmaa - niin Garpin todellisuuteen kuin tämän teksteihinkin. Irving päättääkin teoksensa toteamalla, että "...maailmassa me olemme kaikki parantumattomia tapauksia." Kuolemaa käsitellään toisaalta osana elämää, eikä hahmojen surua juurikaan kuvata laajemmin.

Kolmanneksi kirja käsittelee feminismiä. Garpin äidistä, Jenny Fieldsistä, tulee tahattomasti kuuluisa feministiesikuva tämän kirjoitettua teoksensa Seksuaalisesti epäilyttävän. Jenny ei oikeastaan koe olevansa  feministi, mutta hyväksyy määritelmän:

"Jenny puolestaan vain oli sitä mieltä että naisten - niin kuin miestenkin - pitäisi pystyä tekemään järkeviä päätöksiä edes elämänsä suhteen; jos se teki hänestä feministin, hän sanoi, niin kaipa hän sitten oli feministi."

Jenny ei koe ajavansa naisten oikeuksia mitenkään erikoisesti: hän vain valitsi itselleen sopivan elämäntyylin, ja koska se ei ollut yleisesti hyväksyttävä, hän koki tarpeelliseksi sanoa kirjassaan jotain puolustuksekseen ja selitykseksi. Kuitenkin hän kokoaa ympärilleen ihailijoiden ja avuntarvitsijoiden lauman, ja suostuu puhumaan useissa tilaisuuksissa. Irving maalaa teoksessaan kahtalaisen kuvan feminismistä: osaltaan hän kuvaa sen ylilyöntejä ellenjamesilaisten muodossa, toisaalta taas sen hyvät puolet käyvät esille Jenny Fieldsin Säätiön avustusten kautta, jotka auttavat alistettuja naisia päättämään itse elämästään.

Garpin maailma on jollain tapaa hyvin häiriintynyt kirja. Osasyy tähän lienee tyyli, jolla Irving kirjoittaa: hahmojen tunteita ja tekemisiä kuvataan kovin ulkopuolisesti, eikä tunteille jää juurikaan sijaa. Kirja on kertomistyyliltään kovin faktinen, eikä lukija pääse kovin syvälle hahmojen pään sisälle. En voi siis sanoa pitäneeni erityisemmin Garpin maailmasta: jollakin tapaa kirja oli liian synkkä ja ahdistava.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Kirjastotilauksen satoa

Pari kuukautta sitten kirjoitin käynnistäni paikalliskirjastossa. Kerroinkin, että paikallisilla kirjastoilla on systeemi, jonka kautta voi tilata itselleen pääkirjastossa olevia vieraskielisiä teoksia. Itse tietysti tilasin uteliaana suomenkielisiä teoksia, ja löytyihän niitä, jopa kohtalaisen uusiakin!

Kirjoja ei kuitenkaan voinut valita suoraan, vaan tilaus tapahtui lomakkeella, johon ainoastaan listattiin mahdollisia toivomuksia esimerkiksi genren tai teeman suhteen. Itse laitoin ainoaksi toiveeksi fiktiota, ja tänään marssin kirjastoon noutamaan minulle valitut kirjat.

Valitettavasti suurin osa oli käännöskirjallisuutta, ja olisin mieluiten lukenut uudehkoja suomalaisten kirjailijoiden teoksia. Valitsin siis kirjastoon saapuneista kirjoista kaikki suomalaisten kirjailijoiden teokset. Tällä hetkellä lukuvuoroaan odottavat seuraavat neljä teosta: Sauli Niinistön Hiljaisten historia, Sinikka Nopolan Eila, Rampe ja elämän tarkoitus, Markus Nummen Kadonnut Pariisi ja Onni Palasteen Rukajärven sissit.

Viime aikoina olen kunnostautunut myös muiden kuin paikallisten kirjastojen käyttöön: huomasin, että yliopistonikin kirjastosta löytyy vaikka mitä! Samoin olen hyödyntänyt myös suomalaisten tuttujen kirjavalikoimia.

Olenkin ottanut tavoitteekseni lukea nyt entistä laajemmin, ja yllätyksekseni Lukemattomat kirjailijat -haasteen tavoitteeni täyttyi jo! Jatkan kuitenkin uusien kirjailijoiden päivittämistä haasteeseen, loppuvuodesta nähdäänkin kuinka monella tavoite ylittyi. Suurin haaste lienee kuitenkin Maailmanvalloitus-haaste, josta ei ihan hetkessä selvitäkään!

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Det osynliga barnet

Kirjoittaja: Tove Jansson
Julkaistu: 1962
Kustantaja: Schildts
Sivumäärä: 119

Det osynliga barnet on yhdeksän sadun kokoelma, jonka tapahtumat sijoittuvat Muumilaaksoon. Satujen pääosissa pääsevät loistamaan niin hemulit kuin Vilijonkkakin, tutumpia hahmoja kuten muumiperhettä ja Nuuskamuikkusta unohtamatta.

Tove Janssonin lastenkirja oli oikeastaan pettymys. Taikurin hatun luettuani ennakko-odotukseni muumikirjoista laskivat aika lailla, mutta odotin silti tältä kirjalta parempaa.

Kirjassa Det osynliga barnet ei oikeastaan ole yhtenäistä juonta edes siinä määrin kuin Taikurin hatussa: kertomukset eivät liity toisiinsa lainkaan. Minua häiritsi hieman myös se, että olin kuvitellut kertomusta näkymättömästä lapsesta hieman hallitsevammaksi, ja kyseisen sadun ollessa kirjan lyhyimpiä petyin hieman. Pidin kyllä muutamasta sadusta: erityisesti Filifjonkan som trodde på katastrofer oli ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen lukukokemus. Sen sijaan esimerkiksi Hatifnattarnas hemlighet ja Historien om den sista draken i världen eivät oikeastaan vakuuttaneet.

Pidin kuitenkin Tove Janssonin kirjoitustyylistä, ja tavasta jolla hän ujuttaa tekstiin mukaan mietelmiä ja ajatuksia elämästä. Ehkäpä juuri tästä syystä Filifjonkan som trodde på katastrofer oli mielestäni paras satu: Vilijonkka pelkää kamalaa katastrofia, eikä pelkonsa tähden pysty nauttimaan elämästään. Kun katastrofi sitten saapuu myrskyn muodossa, Vilijonkalla ei ole enää mitään pelättävää, ja hän ymmärtää kuinka hassu on ollut hukatessaan aikaansa pelätessään turhaan. Sillä oikeastaanhan kaikki pelko on turhaa: jos mitään kamaluutta ei tapahdu, ei edes olisi tarvinnut pelätä, ja jos jotain tapahtuu, ei sitä pelkäämisellä voikaan estää. Filifjonkan som trodde på katastrofer oli mielestäni hyvä satu, joka muistuttaa elämisen tärkeydestä sekä lapsia että aikuisia.

Tove Janssonin satukirjassa Det osynliga barnet minua viehättivät myös Janssonin kauniit kuvaukset, erityisesti luontoa kuvaillessa.

"Hela havet hade förändrat. Det var grått, vågorna hade fått vita tänder och nafsade ilsket i strandkanten. Himlen var rödaktig och tung."

Lukijana pidin juurikin näistä kuvauksista. Mielestäni onnistunut miljöön kuvaaminen on yksi kirjan tärkeimmistä ominaisuuksista: sen avulla lukija pääsee tunnelmaan ja pystyy eläytymään kirjan maailmaan: tätäkin kohtaa lukiessani pystyin mielikuvituksen kautta näkemään edessäni uhkaavammaksi muuttuneen meren.

Kuvauksien ohella pidin myös Tove Janssonille tyypillisestä ilkikurisesta humoristisuudesta. Tämä käy ilmi muun muassa siinä tavassa, kuinka Tuutikki kuvailee muumiperhettä:

"De är lite fåniga ibland men rätt så hyggliga på det stora hela."

Samoin humoristisuus käy ilmi myös tapahtumista: Tuutikki vain tuo näkymättömän lapsen ja jättää hänet ilman varoitusta muumiperheen hoteisiin. Tämän lisäksi muumien tietämättömyyttä ja naiiviutta lähestytään usein huumorilla.

Vaikka Det osynliga barnet ei minua erityisemmin vakuuttanutkaan, ajattelin kuitenkin lukea vielä muutaman muumikirjan jatkossa, vaikka ensi kerralla taidan kuitenkin valita kirjan, jossa on yhteinäinen, selkeä juoni. Tove Janssonin kirjoitustyyli on kuitenkin mieleeni, joka paikkaa juonenkulun ja hahmojen pieniä puutteita.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Andien mainingit

Kirjoittaja: Pablo Neruda
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Julkaistu: 1972
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 170

Andien mainingit koostuu Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Pablo Nerudan runoista vuosilta 1921-1937 ja 1954-1969 sekä kokoelmasta Canto general, joka julkaistiin vuonna 1950.

Pablo Nerudan runot olivat mielestäni hyvin kauniita ja vaikuttavia. Pidin runokokoelmasta oikeastaan valtavasti. Andien mainingit on myös siitä mielenkiintoinen kokoelma, että se siältää runoja viidenkymmenen vuoden ajalta. Lukijana huomasinkin eroja Nerudan alkutuotannon ja myöhäistuotannon välillä: suurin näistä lienee runojen aihepiirin muuttuminen entistä kantaaottavimmiksi ja poliittisemmiksi. Andien mainingit jakaantuukin kolmeen osaan: runoihin Nerudan alkuajoilta, kokoelmaan Canto general sekä Nerudan lopputuotantoon kuuluviin runoihin.

Nerudan alkutuotanto sisältää hyvin monia rakkausrunoja. Osa runoista kertoo onnettomasta, pakottavasta rakkaudesta, osa on sävyltään eroottisia ja palvovia. Suurimmassa osassa on kuitenkin katkera, kärsivä sävy: kuten Pablo Neruda toteaakin runossaan Tänä yönä voin kirjoittaa..."Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus pitkä."

Rakkausrunot ovat kuitenkin sivuosassa kokoelmassa Andien mainingit: eniten Neruda keskittyy poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja historiallisiin aiheisiin.

Poliittisista aiheista Neruda kuvaa muun muassa Espanjan sisällissotaa, kehottaa katsomaan totuutta silmästä silmään: "katsokaa särkynyttä Espanjaa". Runot ovat myös yhteiskunnallisesti herätteleviä: esimerkiksi runo Almería kuvaa sitä, kuinka hyväosaisten ei ole oikein ummistaa silmiään maailman epäoikeudenmukaisuudelta. Runon nimi viittaa alueeseen Espanjassa, jossa saksalaiset pommittivat sisällissodan aikana. Neruda kuvaa tätä hyvinkin vahvasti: rikkaiden ruoka, jonka he saavat vaivattomasti eteensä joka päivä, on "lautanen Almerían verta", vertauskuva siitä, kuinka vaikeneminen on hiljaista hyväksyntää. Myös myöhäistuotannon runo Slummi kuvaa köyhyyttä koskettavasti, antaen köyhille ja vähäosaisille kasvot.

Andien maininkien toinen osa, Canto general, on aiheeltaan historiallinen: runojensa kautta Neruda kertoo Latinalaisen Amerikan historiaa. Näissä runoissaan Pablo Neruda kuvaa esimerkiksi Macchu Picchua sekä Perun inkojen viimeistä johtajaa, Tupac Amarua. Näiden lisäksi runoilija kuvaa myös lähihistoriaa, esimerkiksi Yhdysvaltojen markkinoiden laajennusta Latinalaiseen Amerikkaan. Pablo Neruda oli poliittisilta mielipiteiltään kommunistinen, ja tämä näkyy kriittisyytenä Yhdysvaltoja ja kapitalismia kohtaan. Muun muassa runossaan The United Fruit Co. Neruda kritisoi yhdysvaltalaisia yhtiöitä, jotka ryhtyivät viemään Latinalaisen Amerikan "hukkuvien maiden aarteita" - esimerkiksi kahvia ja hedelmiä - omille kotimaisille markkinoilleen, riistäen siten vasta kehittyviä Etelä-Amerikan maita.

Varsinkin Nerudan myöhäistuotannossa käy ilmi runoilijan vahva kommunistinen ajatusmaailma: yksi runoista on jopa nimeltään Oodi Leninille ja ylistää Leniniä: "hän näki kauemmas kuin kukaan". Neruda myös kuvaa puoluettaan runossaan Puolueelleni:

"Olet antanut minulle veljeyden niitäkin kohtaan joita en tunne...
Sinä opetit minut näkemään ihmisten ykseyden ja erilaisuuden."

Samoin antikapitalistinen ja antimaterialistinen näkökulma tulee esille runossa Oodi esineille: Neruda kuvaa ihmisen hullua kiintymystä esineisiin, sen sijaan, että rakastaisi "sitä, mikä hyppää, kohoaa, pysyy elossa, hengittää". Runoissa käy siis selvästi ilmi myös runoilijan oma polittiinen ja yhteiskunnallinen näkemys.

Yksi Andien mainingeissa toistuvat teema on myös alkuperäisväestöt: Neruda käyttää usein intiaaneja kontrastina länsimaisen maailman arvoille. Länsimaat, erityisesti Yhdysvallat, nähdään riistäjinä, jotka eivät anna arvoa intiaanikansoille: sen sijaan alkuperäisväestöt esitetään positiivisessa valossa, joskin uhreina. Tämä näkyy esimerkiksi runossa Intiaani.

Runoja lukiessani pidin Pablo Nerudan kauniista ja hieman erikoisesta kuvailutyylistä: runoilija käyttää yllättäviä ilmaisuja, jotka muuttavat arkipäiväisemmätkin aiheet mielenkiintoisiksi.

"...heitän surun verkot silmiesi valtamereen."

"Viini iskee mustia piikkejään
ja sen kolkot siilit kuljeksivat..."

Näiden ilmauksien lisäksi pidin kovin siitä, että Nerudan käyttää runoissaan kokonaisia, ymmärrettäviä lauseita, uhraamatta kuitenkaan runon soljuvuutta ja lyyrisyyttä. Pablo Nerudan runoissa on sekä sanomaa, että kauneutta.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Kaksoisolentoja-haaste

Noora käynnisti Tea with Anna Karenina -blogissaan Kaksoisolentoja-haasteen. Haasteen idea on yksinkertainen: luetaan fiktiivinen teos, jonka jälkeen luetaan toinen teos, joka on joko edellisen a) parodia, b) pastissi, c) jäljitelmä, d) edellinen/jatko-osa tai e) kirjoitettu eri näkökulmasta.

Haasteeseen hyväksytään kaikki jo vuoden 2013 puolella luetut kirjat, ja haasteen deadline on 25.2.2014. Päätin itse osallistua minihaasteeseen, eli lukea yhden fiktiivisen teoksen, ja ainakin yhden sen "kaksoisolennon".

Kaksoisolentoja-haasteen idea on minusta erittäin hyvä, sillä se haastaa myös pohtimaan yksittäisten teosten merkitystä kirjallisuudelle. Tästä syystä valitsinkin "kantakirjakseni" Elias Lönnrotin Kalevalan, jonka luin aikaisemmin tänä vuonna.

1. Elias Lönnrot: Kalevala
2. Mauri Kunnas: Koirien Kalevala
3. Seija Vilén: Pohjan akka
4. Timo Parvela: Tuliterä
5. Timo Parvela: Tiera
6. Timo Parvela: Louhi
7. Petteri Hakkarainen: Väinämöinen, vanhana syntynyt
8. Kristian Huitula: The Kalevala: Graphic Novel
9. Johanna Sinisalo: Sankarit
10. Don Rosa: Sammon salaisuus
11. Aleksis Kivi: Kullervo

Luettu: 11/2

Haastekooste löytyy täältä.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Looking for Alibrandi

Kirjoittaja: Melina Marchetta
Julkaistu: 1992
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 261

Josephine "Josie" Alibrandi asuu Sydneyssa kahdestaan äitinsä Christinan kanssa ja käy lukion viimeistä luokkaa arvostetussa yksityiskoulussa. Josie on seitsemäntoista, ja äidin lisäksi hänen lähipiiriinsä kuuluu isoäiti, "Nonna" sekä ystävät Sera, Lee ja Anna. Josien viimeinen kouluvuosi on kuitenkin hyvin tapahtumarikas ja yllätyksellinen: vuoteen mahtuu niin isän ilmaantuminen Adelaidesta, kouluhuolia kuin ihastusongelmiakin.

Looking for Alibrandi on tavallaan hyvin perinteinen nuortenkirja: se kuvaa nuoren 17-vuotiaan tytön arkielämää ja pieniä ongelmia hyvin realistisesti. Toisaalta myös teos pääsee syvemmälle toisen teemansa kautta: Marchetta käsittelee romaanissaan monikulttuurisuutta, sopeutumista ja oman suku- ja kulttuuritaustansa hyväksyntää.

Josien isoäiti, Katia Alibrandi, tuli Australiaan Italiasta ennen toista maailmansotaa miehensä Francescon kanssa. Australiassa he muuttivat ensin Queenslandin Inghamiin, jossa Katia oli kotona, ja Francesco oli töissä. Myöhemmin he muuttivat Sydneyyn, ja saivat Christinan. Christina vuorostaan sai Josien, mutta ei kertonut kenellekään tytärtään lukuunottamatta kuka tämän isä oli. Josie tapaa isänsä, Michael Andrettin, vasta 17-vuotiaana kun tämä muuttaa Adelaidesta vuodeksi Sydneyyn. Käy ilmi, ettei Michael edes tiennyt, että hänellä oli tytär.

Josie on kolmannen polven australianitalialainen, eikä hän tunne kuuluvansa sukunsa ja italialaisyhteisön pariin. Hän kokee olevansa huonommassa asemassa kuin muut taustansa takia, ja tuntee myös italialaisyhteisön juoruineen ja käyttäytymissääntöineen kahlitsevan itseään. Toisaalta Josie ei koe edes olevansa italialainen, koska ei ole Italiassa syntynyt, mutta ei koe olevansa myöskään australialainen sukujuuriensa vuoksi.

"I'll run one day. Run for my life. To be free and think for myself. Not as an Australian and not as an Italian and not as an in-between. I'll run to be emancipated."

Josie ei tunne kuuluvansa minnekään, ja haaveileekin jättävänsä sukujuurensa ja menneisyytensä taakseen, vapautuakseen australianitalialaisesta "välimuodostaan". Looking for Alibrandi onkin kasvutarina, kuvaus siitä, kuinka Josie ymmärtää vihdoin taustansa merkityksen, ja ymmärtää, ettei vapautuakseen tarvitse paeta menneisyyttään, vaan hyväksyä se.

"Culture is nailed into you so deep you can't escape it. No matter how far you run."

Kirjassa käsitellään monikulttuurisuutta ja rasismia erityisesti Nonnan kokemuksien kautta. Nonna ei edes useamman kymmenen Australiassa asutun vuoden jälkeen puhu kovin hyvää englantia, sillä muutettuaan Australiaan italialaiset olivat omissa oloissaan, eivätkä juurikaan ystävystyneet australialaisten kanssa. Nonna koki maahanmuuton hyvin vaikeana, sillä vailla tukiverkkoaan ja kielitaitoa ja paikallisten ymmärtämystä hän ei kokenut sopeutuvansa. Nonna ja hänen miehensä onnistuivat kuitenkin lopulta sopeutumaan australialaiseen yhteiskuntaan kohtalaisen hyvin.

Looking for Alibrandi oli mielestäni myös hyvin kiintoisa, sillä sivuosassa olevat Nonnan kokemukset Australiaan muutosta 1940-luvulla ovat hyvin samantapaisia kuin Australiaan muuttaneiden suomalaisten kohtalot. Aikoinaan Inghamissa, jonne myös kuvitteelliset Alibrandit muuttivat, oli useiden satojen suomalaisten yhteisö. Suomalaiset, kuten italialaisetkin, työskentelivät keininhakkaajina sokeriruokofarmeilla. Vaikka teos onkin fiktiivinen, se tarjosi kuitenkin mielenkiintoista tietoa 1900-luvun puolivälissä saapuneiden kouluttamattomien emigranttien elämästä, vaikkakin vain pienessä sivuosassa.

Pidin Melina Marchettan teoksesta. Kirja oli realistinen, ja Josien ajatuksia ja kasvua oli kuvattu hienosti. Kuten myös mainitsin, sivuosassa oleva historiallinen aspekti lisäsi mielenkiintoisuutta kirjaan aika tavalla. Looking for Alibrandi on nuortenkirja, joka jää mieleen vielä lukemisen jälkeenkin.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Suljettu maa

Kirjoittaja: Barbara Demick
Suomentaja: Antti Immonen
Julkaistu: 2009 (suomennos 2011)
Alkuperäinen nimi: Nothing to Envy
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 403

Suljettu maa on yhdysvaltalaisen toimittajan Barbara Demickin teos, joka perustuu pohjoiskorealaisten loikkareiden haastatteluihin. Kirjassa kerrotaan kuuden loikkarin tarinat: rakastavaiset Mi-ran ja Jun-sang eivät uskoutuneet edes toisilleen pakosuunnitelmistaan, köyhä Hyuck sijoitettiin orpokotiin,  työhönsä uppoutunut tohtori Kim ei alunperin voinut kuvitellakaan jättävänsä Pohjois-Koreaa ja rouva Song uskoi sokeasti propagandaan, mutta kapinallisen tyttärensä Oak-heen loikattua rohkaistui lähtemään.

Teos oli hyvin mielenkiintoinen, ja keskittyi kuvaamaan tavallisten pohjoiskorealaisten elämää. Ennen Suljetun maan lukemista käsitykseni Pohjois-Koreasta perustui ainoastaan lehtien uutisointiin vankileireistä ja nälänhädästä. Demickin kirja oli siis informatiivinen kertoessaan "normaalista" elämästä Pohjois-Koreassa. Vaikka Pohjois-Korea onkin köyhä maa, joka kontrolloi kansalaisiaan ankarasti, myös sieltä löytyy onnellisuutta kaiken kurjuuden keskellä. Mi-ranin ja Jun-sangin rakkaustarina on yksi esimerkki tästä, ja Demick käyttääkin heidän tarinaansa teoksensa "juonena".

Lukiessani minua kiinnosti erityisesti se, millaisen kuvauksen pohjoiskorealaiset loikkarit antoivat maan propagandasta. Pohjois-Korea on muulta maailmalta täysin suljettu: internet-yhteyttä ei ole, televisiota ja radiota voi kuunnella ainoastaan virallisilta kanavilta, jotka tuottavat vain propagandamateriaalia. Vaikka propagandaa Pohjois-Koreasta maailman parhaiten voivana valtiona ja Kim Il-sungin jumaluudesta levitetäänkin myös verrattain modernein keinoin, Pohjois-Koreassa on myös tienvarsilla kylttejä, joissa on sen tapaisia iskulauseita kuin "meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta" ja "Kim Jong-il, 2000-luvun aurinko". Propagandaa johtajien yli-inhimillisyydestä korostetaan sillä, että Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin syntymäpäiviä juhlistetaan Pohjois-Koreassa ainoina juhlapäivinä. Kuten Demick toteaa kirjassaankin, lukijasta voi tuntua hassulta, että pohjoiskorealaiset todella uskovat tähän, eivätkä kyseenalaista. Esimerkki tästä on kirjassa esiintyvä rouva Song, joka uskoi todella Pohjois-Korean olevan ihanteellinen valtio, ja piti uskollisuutta maalleen tärkeimpänä arvonaan. Pohjoiskorealaiset uskovat propagandaan, koska heillä ei ole muita vaihtoehtoja. Heillä ei ole muuta tietoa kuin propaganda, ja väärin ajattelevat saavat ankaria rangaistuksia. Propaganda on laajamittaista ja jatkuvaa aivopesua, joka alkaa jo pikkulapsesta. Ei siis ole oikeastaan ollenkaan ihmeellistä, että pohjoiskorealaiset uskovat tähän.

Todelliset vaikeudet Pohjois-Koreassa alkoivat Neuvostoliiton hajottua. Maan heikoissa kantimissa ollut talous lähti nopeaan syöksykierteeseen, ja 1990-luvulla Pohjois-Koreassa oli nälänhätä, joka tappoi viidenneksen väestöstä. Demick kuvaa haastateltaviensa kautta, kuinka vähä vähältä sekin elintaso, joka heillä oli ollut laski laskemistaan, kunnes enää ei ollut sähköä, ei vettä, ei ruokaa.

Mielenkiintoista Suljetussa maassa oli myös loikkareiden kokemukset Pohjois-Koreasta paon jälkeen. Tavallaan yllättävintä oli se, että Pohjois-Korean surkeista oloista huolimatta loikkarit kaipasivat takaisin: heidän oli vaikea sopeutua uuteen kotimaahan, ja ikävä synnyinmaahan oli kova. Tietenkään loikkarit eivät ikävöineet Pohjois-Korean huonoja puolia, mutta sulkeutuneisuudesta ja kontrollista huolimatta pohjoiskorealaisilla on oma kulttuurinsa ja omat tapansa. Pohjoiskorealaisilla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa muutosta.

Suljettu maa oli mielestäni hyvin vaikuttava ja kiinnostava teos, vaikka se ei kirjallisena tuotoksena ollutkaan erityisen hyvä. Demickin kirjoitustyylistä näkee selkeästi toimittajataustan: teos on kirjoitettu artikkelimaisesti. Suljettu maa on oikeastaan tietokirjan ja romaanin välimaastosta: se tarjoaa paljon informaatiota, ja kertoo samalla tarinaa, joskaan ei erityisen sujuvasti. Pidin kuitenkin teoksesta, sillä se antoi paljon ajattelemisen aihetta ja tarjosi uudenlaisen kuvan Pohjois-Koreasta.