tiistai 12. maaliskuuta 2013

Det osynliga barnet

Kirjoittaja: Tove Jansson
Julkaistu: 1962
Kustantaja: Schildts
Sivumäärä: 119

Det osynliga barnet on yhdeksän sadun kokoelma, jonka tapahtumat sijoittuvat Muumilaaksoon. Satujen pääosissa pääsevät loistamaan niin hemulit kuin Vilijonkkakin, tutumpia hahmoja kuten muumiperhettä ja Nuuskamuikkusta unohtamatta.

Tove Janssonin lastenkirja oli oikeastaan pettymys. Taikurin hatun luettuani ennakko-odotukseni muumikirjoista laskivat aika lailla, mutta odotin silti tältä kirjalta parempaa.

Kirjassa Det osynliga barnet ei oikeastaan ole yhtenäistä juonta edes siinä määrin kuin Taikurin hatussa: kertomukset eivät liity toisiinsa lainkaan. Minua häiritsi hieman myös se, että olin kuvitellut kertomusta näkymättömästä lapsesta hieman hallitsevammaksi, ja kyseisen sadun ollessa kirjan lyhyimpiä petyin hieman. Pidin kyllä muutamasta sadusta: erityisesti Filifjonkan som trodde på katastrofer oli ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen lukukokemus. Sen sijaan esimerkiksi Hatifnattarnas hemlighet ja Historien om den sista draken i världen eivät oikeastaan vakuuttaneet.

Pidin kuitenkin Tove Janssonin kirjoitustyylistä, ja tavasta jolla hän ujuttaa tekstiin mukaan mietelmiä ja ajatuksia elämästä. Ehkäpä juuri tästä syystä Filifjonkan som trodde på katastrofer oli mielestäni paras satu: Vilijonkka pelkää kamalaa katastrofia, eikä pelkonsa tähden pysty nauttimaan elämästään. Kun katastrofi sitten saapuu myrskyn muodossa, Vilijonkalla ei ole enää mitään pelättävää, ja hän ymmärtää kuinka hassu on ollut hukatessaan aikaansa pelätessään turhaan. Sillä oikeastaanhan kaikki pelko on turhaa: jos mitään kamaluutta ei tapahdu, ei edes olisi tarvinnut pelätä, ja jos jotain tapahtuu, ei sitä pelkäämisellä voikaan estää. Filifjonkan som trodde på katastrofer oli mielestäni hyvä satu, joka muistuttaa elämisen tärkeydestä sekä lapsia että aikuisia.

Tove Janssonin satukirjassa Det osynliga barnet minua viehättivät myös Janssonin kauniit kuvaukset, erityisesti luontoa kuvaillessa.

"Hela havet hade förändrat. Det var grått, vågorna hade fått vita tänder och nafsade ilsket i strandkanten. Himlen var rödaktig och tung."

Lukijana pidin juurikin näistä kuvauksista. Mielestäni onnistunut miljöön kuvaaminen on yksi kirjan tärkeimmistä ominaisuuksista: sen avulla lukija pääsee tunnelmaan ja pystyy eläytymään kirjan maailmaan: tätäkin kohtaa lukiessani pystyin mielikuvituksen kautta näkemään edessäni uhkaavammaksi muuttuneen meren.

Kuvauksien ohella pidin myös Tove Janssonille tyypillisestä ilkikurisesta humoristisuudesta. Tämä käy ilmi muun muassa siinä tavassa, kuinka Tuutikki kuvailee muumiperhettä:

"De är lite fåniga ibland men rätt så hyggliga på det stora hela."

Samoin humoristisuus käy ilmi myös tapahtumista: Tuutikki vain tuo näkymättömän lapsen ja jättää hänet ilman varoitusta muumiperheen hoteisiin. Tämän lisäksi muumien tietämättömyyttä ja naiiviutta lähestytään usein huumorilla.

Vaikka Det osynliga barnet ei minua erityisemmin vakuuttanutkaan, ajattelin kuitenkin lukea vielä muutaman muumikirjan jatkossa, vaikka ensi kerralla taidan kuitenkin valita kirjan, jossa on yhteinäinen, selkeä juoni. Tove Janssonin kirjoitustyyli on kuitenkin mieleeni, joka paikkaa juonenkulun ja hahmojen pieniä puutteita.

5 kommenttia:

  1. Oletko koskaan lukenut Muumikirjoja suomeksi? Jos olet, miten käännös oli vaikuttanut tekstiin?

    VastaaPoista
  2. Minusta tämän kirjan pätkä Vilijonkasta on paras. Minusta Taikurin hattu ei ole parasta muumia, joten kannattaa ehkä tosiaan lukea muutakin :)

    VastaaPoista
  3. Suvituuli: Olen lukenut pari muumikirjaa suomeksi, minusta käännös oli siinä mielessä onnistunut, että tunnelma oli pysynyt samana. Tietenkin ruotsinkielinen tavoittaa ehkä enemmän kuin suomenkielinen käännös.

    Katri: Minäkin pidin juuri Vilijonkka-pätkästä. Ja ajattelinkin lukea muitakin kirjoja, seuraavaksi kenties Vaarallinen juhannus.

    VastaaPoista
  4. Minä luin tämän helmikuussa (suomeksi) ja minustakaan tämä ei ole muumikirjojen parhaimmistoa, vaikka sillä onkin minulle erityismerkityksensä. Eniten pidin tällä lukukerralla Hattivattien salaisuus- sekä Hemuli joka rakasti hiljaisuutta -tarinoista.

    Vaikka aiheet (ja hahmot) vaihtelevat kovasti olin löytävinäni niistä yhdistävänä teemana pelon. Joissain se oli luettavissa suoremmin kuin toisissa, mutta kuitenkin löydettävissä.

    Suosittelen sinulle Muumilaakson marraskuuta ja Taikatalvea, molemmat ovat hienoja ja ehkä enemmän aikuisille suunnattuja tarinoita :)

    VastaaPoista
  5. Totta! En tullutkaan ajatelleeksi, että pelko olisi ollut yhdistävä teema.

    Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi ovat molemmat lukulistallani, mutta valitettavasti en omista kumpaakaan teosta, ja ulkomailla suomenkielinen kirjallisuus on harvassa :( Postikulut eivät myöskään juuri houkuttele.

    VastaaPoista