maanantai 4. maaliskuuta 2013

Suljettu maa

Kirjoittaja: Barbara Demick
Suomentaja: Antti Immonen
Julkaistu: 2009 (suomennos 2011)
Alkuperäinen nimi: Nothing to Envy
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 403

Suljettu maa on yhdysvaltalaisen toimittajan Barbara Demickin teos, joka perustuu pohjoiskorealaisten loikkareiden haastatteluihin. Kirjassa kerrotaan kuuden loikkarin tarinat: rakastavaiset Mi-ran ja Jun-sang eivät uskoutuneet edes toisilleen pakosuunnitelmistaan, köyhä Hyuck sijoitettiin orpokotiin,  työhönsä uppoutunut tohtori Kim ei alunperin voinut kuvitellakaan jättävänsä Pohjois-Koreaa ja rouva Song uskoi sokeasti propagandaan, mutta kapinallisen tyttärensä Oak-heen loikattua rohkaistui lähtemään.

Teos oli hyvin mielenkiintoinen, ja keskittyi kuvaamaan tavallisten pohjoiskorealaisten elämää. Ennen Suljetun maan lukemista käsitykseni Pohjois-Koreasta perustui ainoastaan lehtien uutisointiin vankileireistä ja nälänhädästä. Demickin kirja oli siis informatiivinen kertoessaan "normaalista" elämästä Pohjois-Koreassa. Vaikka Pohjois-Korea onkin köyhä maa, joka kontrolloi kansalaisiaan ankarasti, myös sieltä löytyy onnellisuutta kaiken kurjuuden keskellä. Mi-ranin ja Jun-sangin rakkaustarina on yksi esimerkki tästä, ja Demick käyttääkin heidän tarinaansa teoksensa "juonena".

Lukiessani minua kiinnosti erityisesti se, millaisen kuvauksen pohjoiskorealaiset loikkarit antoivat maan propagandasta. Pohjois-Korea on muulta maailmalta täysin suljettu: internet-yhteyttä ei ole, televisiota ja radiota voi kuunnella ainoastaan virallisilta kanavilta, jotka tuottavat vain propagandamateriaalia. Vaikka propagandaa Pohjois-Koreasta maailman parhaiten voivana valtiona ja Kim Il-sungin jumaluudesta levitetäänkin myös verrattain modernein keinoin, Pohjois-Koreassa on myös tienvarsilla kylttejä, joissa on sen tapaisia iskulauseita kuin "meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta" ja "Kim Jong-il, 2000-luvun aurinko". Propagandaa johtajien yli-inhimillisyydestä korostetaan sillä, että Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin syntymäpäiviä juhlistetaan Pohjois-Koreassa ainoina juhlapäivinä. Kuten Demick toteaa kirjassaankin, lukijasta voi tuntua hassulta, että pohjoiskorealaiset todella uskovat tähän, eivätkä kyseenalaista. Esimerkki tästä on kirjassa esiintyvä rouva Song, joka uskoi todella Pohjois-Korean olevan ihanteellinen valtio, ja piti uskollisuutta maalleen tärkeimpänä arvonaan. Pohjoiskorealaiset uskovat propagandaan, koska heillä ei ole muita vaihtoehtoja. Heillä ei ole muuta tietoa kuin propaganda, ja väärin ajattelevat saavat ankaria rangaistuksia. Propaganda on laajamittaista ja jatkuvaa aivopesua, joka alkaa jo pikkulapsesta. Ei siis ole oikeastaan ollenkaan ihmeellistä, että pohjoiskorealaiset uskovat tähän.

Todelliset vaikeudet Pohjois-Koreassa alkoivat Neuvostoliiton hajottua. Maan heikoissa kantimissa ollut talous lähti nopeaan syöksykierteeseen, ja 1990-luvulla Pohjois-Koreassa oli nälänhätä, joka tappoi viidenneksen väestöstä. Demick kuvaa haastateltaviensa kautta, kuinka vähä vähältä sekin elintaso, joka heillä oli ollut laski laskemistaan, kunnes enää ei ollut sähköä, ei vettä, ei ruokaa.

Mielenkiintoista Suljetussa maassa oli myös loikkareiden kokemukset Pohjois-Koreasta paon jälkeen. Tavallaan yllättävintä oli se, että Pohjois-Korean surkeista oloista huolimatta loikkarit kaipasivat takaisin: heidän oli vaikea sopeutua uuteen kotimaahan, ja ikävä synnyinmaahan oli kova. Tietenkään loikkarit eivät ikävöineet Pohjois-Korean huonoja puolia, mutta sulkeutuneisuudesta ja kontrollista huolimatta pohjoiskorealaisilla on oma kulttuurinsa ja omat tapansa. Pohjoiskorealaisilla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa muutosta.

Suljettu maa oli mielestäni hyvin vaikuttava ja kiinnostava teos, vaikka se ei kirjallisena tuotoksena ollutkaan erityisen hyvä. Demickin kirjoitustyylistä näkee selkeästi toimittajataustan: teos on kirjoitettu artikkelimaisesti. Suljettu maa on oikeastaan tietokirjan ja romaanin välimaastosta: se tarjoaa paljon informaatiota, ja kertoo samalla tarinaa, joskaan ei erityisen sujuvasti. Pidin kuitenkin teoksesta, sillä se antoi paljon ajattelemisen aihetta ja tarjosi uudenlaisen kuvan Pohjois-Koreasta.

3 kommenttia:

  1. Olipa kiehtovan kuuloinen kirja! En ole ikinä ajatellut Pohjois-Koreaa sen tarkemmin, joten Suljetun maan lukeminen voisi olla hyvä idea.

    Näin länsimaisena kaikki hälytyskellot soivat "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta" -kylteille, ja tuntuu todella uskomattomalta, etteivät pohjoiskorealaiset itse huomaa propagandaa. (Totta kai se on ymmärrettävää, kun kerran lapsesta asti syötetään utopistista kuvaa isänmaasta eikä vertailukohteita ole.)

    VastaaPoista
  2. tshai: moi

    Suvituuli: Suosittelen lukemaan! Pidin tässä erityisesti siitä, että se kertoo nimenomaan arkisesta Pohjois-Koreasta, ei vain poliittisten vankien kohtelusta ja julmuuksista.

    VastaaPoista