maanantai 29. huhtikuuta 2013

The Alternative

Kirjoittaja: John Saunana
Julkaistu: 1980
Kustantaja: University of South Pacific Solomon Islands Centre
Sivumäärä: 107

Maduru käy koulua Salomonsaarilla, jossa brittiläinen kolonialismi vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Alakoulusta Maduru siirtyy Prince Edward Secondary Schooliin, jonka opettajat ovat länsimaalaisia. Välit koulun henkilökuntaan kuitenkin kiristyvät Madurun ja muiden oppilaiden antaessa rehtorille avoimen kirjeen, jossa pyydetään ammattitaidottoman opettajan erottamista. Rehtori ei kuitenkaan ilahdu asiasta, vaan kieltäytyy toimimasta. Protestina pojat marssivat kulkueessa pois koulusta. Mielenosoituksen seurauksena Maduru kuitenkin erotetaan. Myöhemmin Maduru taistelee jälleen oikeuksiensa puolesta: tällä kertaa siitä, saako salomonsaarelainen istua länsimaalaisten puolella ravintolassa vai ei.

The Alternative kertoo nimensä mukaisesti vaihtoehdosta. Siitä, että voi valita onko hiljaa ja kärsii ja alistuu, vai siitä, rohkeneeko puuttua epäkohtiin ja taistella oikeuksiensa puolesta. Maduru valitsee jälkimmäisen, ja istuu sen tähden jopa vankilassa. Teos keskittyykin hyvin pitkälle rasismiin ja syrjintään Salomonsaarilla. Mielenkiintoista kyllä, siinä missä brittiläiset imperialistit esitetään sortajina, yhdysvaltalaiset nähdään positiivisemmassa valossa.

John Saunanan kirjassa kuvataan kuitenkin myös sitä, kuinka salomonsaarelaiset suhtautuvat brittiläisiin ja länsimaalaisiin pääasiassa kuin ylempiinsä. Tämän asenteen lisäksi myös saarelaisten väliset konfliktit vaikeuttavat tasa-arvon syntymistä brittiläisten ja salomonsaarelaisten välille. Vähitellen kuitenkin nationalistinen ja itsenäisyyteen tähtäävä aate syntyy Salomonsaarilla, ja Madurun valinnat ja teot ovat tästä vain yksi esimerkki.

Saunanan The Alternative oli oikeastaan hyvin yksiulotteinen kirja: se ei päässyt kovinkaan syvälle päähenkilönsä ajatuksiin tai edes pääteemaansa, vaan kaikki oli esitetty hyvin yksinkertaistettuna. The Alternative oli kuitenkin sinällään mielenkiintoinen ikkuna salomonsaarelaisten heräämisestä heidän kokemaansa rasismiin.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Turms, kuolematon

Kirjoittaja: Mika Waltari
Julkaistu: 1955
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 681

Turms, kuolematon on Mika Waltarin historiallinen romaani ja sijoittuu noin 520-480 eKr Välimeren alueelle, erityisesti Sisiliaan. Teos kertoo Turmsista, joka muistaa nuoruudestaan vain salamaniskun: syntyperästään hän ei tiedä mitään.  Kirja on jaettu kymmeneen osaan, jotka kertovat Lars Turmsin maallisen elämän eri vaiheista. Turms, kuolematon alkaa kun Turms, etruskien lukumo, nousee pyhälle vuorelle. Hän päättää kirjoittaa elämästään, tunteakseen itsensä. Tästä teos siirtyy Turmsin nuoruuteen ja myöhempään elämään, aikaan, jolloin Turms kieltää kuolemattomuutensa ja vain aavistaa kuka todella on.

Osiin jakaminen tekee Turmsin elämästä helpomman hahmottaa. Turms tutustuu Dorieukseen, jonka kanssa lähtee merille Fokaian Dionysioksen kanssa. He päätyvät Himeraan, jossa Turms ensi kerran joutuu kosketuksiin etruskien, oman kansansa kanssa. Yksi teoksen pääjuonenkäänteistä on se, kun Turms ryöstää itselleen Afroditen palvelijattaren, Arsinoen, vaimoksi. Lukija pääsee Turmsin mukana niin sotaretkille, sikanien pariin kuin Roomaankin ja lopulta etruskikansan luo, kun Turms saa varmasti tietää olevansa lukumo, kuolematon.

Luin Turms, kuolemattoman Lukudiplomi-haastetta varten. Rehellisyyden nimissä en pitänyt kirjasta juurikaan: vaikka se oli sinänsä mielenkiintoinen, oli se kirjoitettu mielestäni hieman liian hitaaseen tempoon. Teoksesta puuttui mielestäni tietty mukaansatempaavuus, enkä siksi oikein päässyt kirjan tunnelmaan. Kirjan keskeisenä mysteerinä toimii Turmsin matka itsensä ja syntyperänsä löytymiseen, tosin tätäkin pohjustettiin mielestäni kohtalaisen hitaasti eikä erityisen kattavastikaan. Mystiikan Waltari tosin säilyttää teoksessaan: lukumot, kuolemattomuus ja 'hunnutetut jumalat' pysyvät salaisuuksina, joita kirjailija vain raottaa hieman romaanissaan.

Turms, kuolemattomassa kiinnitin eniten huomiota sen naiskuvaan. Kirjassa on kolme keskeistä naishahmoa: Kydippe, Himeran kuninkaan pojantytär, johon Turms palavasti rakastuu, Arsinoe, Afroditen palvelijatar, jonka Turms ryöstää vaimokseen sekä ikääntynyt leskirouva Tanakil, joka viettelee Turmsin ystävän Dorieuksen. Vaikka kaikki kolme ovatkin ulkoisesti hyvin erilaisia, on Waltari kuitenkin kuvannut heitä hyvin samankaltaisina. Kydippeä, Arsinoeta sekä Tanakilia yhdistää taito manipuloida erityisesti miehiä ja toive paremmasta, joka saavutetaan omaa oveluutta käyttäen. Näistä hahmoista Tanakil ja Kydippe olivat uskottavimmat: jotenkin Arsinoen hahmo oli mielestäni jopa yliampuva. Arsinoe tuntuu kunnianhimossaan ja ilkeydessään, turhamaisuudessaan ja kiihkeydessään liioitellulta, kun taas Tanakil ja Kydippe ovat tasaisempia, joskin heistä varsinkin Tanakil on myös moniulotteinen hahmo. Waltarin naiskuva on siitä mielenkiintoinen, että vaikka naiset kuvataankin manipuloivina hahmoina, ovat kaikki kolme keskeistä naishahmoa myös vahvoja hahmoja, joilla on selkeä osuutensa Turmsin elämässä. Pikemminkin tuntuu siltä, että jokainen heistä höynäyttää Turmsia vuorollaan.

Vaikka en tämän romaanin myötä innostunutkaan erityisemmin Waltarin historiallisista teoksista, aion varmasti tutustua niihin. Suurin kompastuskiveni Turms, kuolemattoman suhteen oli kirjan verkkaisuus, mutta käsittääkseni teos onkin hitaampi kuin useimmat Waltarin romaanit. Teoksen juoni ja aihe oli kuitenkin kiinnostava, joten uskon Waltarien muiden historiallisten romaanien olevan enemmän makuuni.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Tales of Kiribati

Toimittaneet: Peter Kanere Koru ja Ginette Sullivan
Julkaistu: 1986
Kustantaja: Kiribati Extension Centre
Sivumäärä: 93

Tales of Kiribati koostuu kahdeksasta sadusta sekä esittelee lyhyesti kolmen sadunkertojaa. Sadut ovat vanhoja kiribatilaisia kansansatuja, ja niitä kertovat kolme iäkkäämpää naista: Kaatia, Kabetitaake ja Maaria.

Lukiessani huomasin, kuinka samanlaisia kiribatilaiset sadut ovat länsimaalaisten satujen kanssa. Tämä voi tosin johtua myös länsimaiden vaikutuksesta Kiribatiin, mutta siitä huolimatta sadut ovat muokkaantuneet ja ovat kuitenkin selkeästi kiribatilaisia. Monet saduista ovat lähes identtisiä juoneltaan kuin monet tunnetut länsimaalaiset tarinat. Esimerkiksi Kinibura and the Lions on Viidakkokirjan tapainen tarina, sillä sekä Kinibura että Mowgli varttuvat viidakossa villieläinten keskellä. Samoin tarinoista löytyy usein myös opetus: muun muassa sadussa Tebwere, Tebarer and Tenintiri lapset kiusaavat vanhaa kannibaalia ja tämän vaimoa vastoin vanhempiensa kieltoa ja päätyvät lopulta ateriaksi.

Erojakin tosin löytyy: mielestäni kiribatilaisissa saduissa naiset ovat aktiivisempia toimijoita kuin useissa länsimaalaisissa saduissa. Tämä näkyy selkeästi sadussa Teikao and the Princess, jossa prinsessat valitsevat itse puolisonsa, ja nuorin prinsessa jopa toimii vanhempiensa tahtoa vastaan ja lähtee rakastamansa, joskin köyhän miehen mukaan.

Tales of Kiribati ei siis ollut läheskään niin erilainen lukukokemus kuin kuvittelin. Mielenkiintoisimpia minusta olivatkin kenties lyhyet kertomukset jokaisen tarinankertojan elämästä, joissa kiribatilainen kulttuuri ja elämäntapa tuli selkeimmin esille.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Liebster Award ja 11 kysymystä

Elma Ilona Tarinauttisen hämärät hetket -blogista antoi minulle Liebster Award -blogitunnustuksen ja heitti 11 kysymyksellä. Suurkiitos!

Elma Ilonan antamat kysymykset:

1. Mainitse kirja, jolla on kamala kansi ja/tai nimi, mutta jota silti rakastit.

Nyt ei kyllä tule mieleen mitään kirjaa, jolla olisi kamala kansi ja jota olisin suoraastaan rakastanut. Tosin Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu teki minuun vaikutuksen lukiessani sen vajaa vuosi sitten, ja sen kansi on ehdottomasti yksi hirveimmistä, joita tiedän.

2. Luetko sarjakuvakirjoja? Miksi/miksi et? Mikä sarjakuva on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen?

En juurikaan lue sarjakuvakirjoja, mutta aikeissa olisi lukea niitä hieman enemmän. En oikeastaan tiedä miksi asia on näin, ehkäpä sarjakuvakirjoihin vain ei tule tartuttua yhtä herkästi kuin kaunokirjallisuuteen. Suurimman vaikutuksen minuun lienee tehnyt kuitenkin Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot: ylipäänsä pidän Don Rosan sarjakuvista hyvin paljon.

3. Mikä biisi kuvaa sinua ja/tai fiilistäsi juuri nyt?

Kamalan vaikea! Ehkäpä Happoradion Ihmisenpyörä: juuri nyt tuntuu siltä, että on kamala kiire ja pitäisi olla suuna päänä juoksemassa joka suuntaan. Kappaleen tempo ja sävy on kuitenkin mielestäni myös tsemppaava ja kannustaa jaksamaan.

4. Minkä kirjan haluaisit omistaa, mutta et vielä omista?

Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen. Luin yläasteella tyttökirjoja valtavat määrät, ja Pikku naisia  on yksi suosikeistani Anna-sarjan ohella.

5. Mainitse klassikko tai muu kuuluisa kirja, joka on mielestäsi yliarvostettu tai turhaan kohuttu.

Ehdottomasti Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. En pitänyt kyseisestä teoksesta enkä vaan voi ymmärtää miksi se on niin arvostettu kirja. Ilmeisesti olen myös vailla sielua kyseisen mielipiteeni takia.

6. Lempikarkkisi? Kuinka usein sillä herkuttelet?

Pandan Lakumix Original. Valitettavasti herkuttelen sillä aivan liian harvoin, sillä kyseistä karkkia ei myydä nykyisessä kotimaassani.

7. Ketä naispuolista muusikkoa ihailet? Miksi?

Äh, kun en lainkaan tiedä. En ihaile ketään erityisesti, mutta yleisellä tasolla arvostan niitä (nais)muusikkoja, jotka tekevät itse omannäköistä musiikkiaan ja seisovat musiikkinsa arvomaailman takana.

8. Lastenkirjaklassikko, joka sinulla on lukematta vielä?

Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa. Omistan kaksoisniteen kyseisestä teoksesta ja Liisan seikkailut peilimaassa -kirjasta, mutta en vain ole saanut vielä aikaiseksi lukea näitä.

9. Mikä eläin olisit?

Jokin lintu. Haluaisin osata lentää, mutta en kyllä osaa sanoa tarkemmin mikä lintu haluaisin olla. Ehkä jokin muuttolintu, vaikkapa kurki.

10. Montako kirjaa sinulla on juuri nyt kesken?

Virallisesti vain yksi, Elmore Leonardin Djibouti, jonka valitsin luettavaksi Maailmanvalloitus-haastetta varten. Tosin minulla on vieläkin kesken yli vuosi sitten aloittamani Fedor Dostojevskin kirjoittama Karamazovin veljekset: en vain saanut luettua sitä ajanpuutteen vuoksi, ja aloitankin sen varmaan alusta kun seuraavaksi tulee tilaisuus uppoutua oikein pitkään kirjaan.

11. Jos saisit kirjakaupan lahjakortin, minkä kirjan ostaisit?

Varmaankin sen Louisa M. Alcottin Pikku naisia. En juuri osta kirjoja ellen tiedä lukevani niitä useampaan kertaan: käytän mieluummin kirjastojen palveluja hyväkseni materiaa kartuttamatta.

Tällä kertaa taidan jättää väliin muiden haastamisen, Liebster Award ja 11 kysymystä kun ovat kiertäneet jo lähes kaikkialla.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Hiljaisten historia

Kirjoittaja: Sauli Niinistö
Julkaistu: 2007
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 218

Sauli Niinistön toinen teos Hiljaisten historia on kuudentoista novellin kokoelma, joka perustuu osin kirjoittajan omiin kokemuksiin. Fiktiiviset novellit käsittelevät usein tappioita ja epäonnistumisia, mutta mahtuu mukaan myös voittojakin. Niinistön muistelmanovellit käsittelevät aiheita laidasta laitaan: on joukosta erottuva, vuoden 2006 presidentinvaaleja edeltävää ehdokasaikaa kuvaava teksti sekä vuoden 2004 tsunamikatastrofista kertova Surun siluetit.

Niinistön teksteihin punoutuu hyvin usein politiikka sekä ennen kaikkea talous, mikä ei ole Niinistön taustan huomioon ottaen yllätys. Kuitenkin tuntui, että osassa teksteistä talousaspektia oli huomattavasti yksinkertaistettu ja vedetty mukaan turhan takia.

Ehdottomasti parhaiten novellikokoelmasta jäi mieleen viimeinen ja pisin novelli, Surun siluetit. Sauli Niinistö kuvaa oman kokemuksensa kautta toisiakin tsunamin uhreja Thaimaassa tapaninpäivänä 2004. Surun siluetit oli pysäyttävä kertomus siitä, kuinka muutama tunti voi muuttaa ihmisen koko elämän. Niinistö on onnistunut tavoittamaan tekstissään surun ja epätoivon universaaliuden sekä ihmisen pienuuden luonnonvoimien edessä. Mielestäni myös tämä novelli oli kirjallisesti teoksen parhaita: tuntui, että tässä oli eniten tunnetta ja henkilökohtaisuutta kirjoittajalle.

Surun siluetteja lukuunottamatta Hiljaisten historia ei vakuuttanut. Yksikään muista novelleista ei jäänyt mieleeni: tuntui kuin ne olisi liukuhihnakirjoitettu. Sama tyyli, samat teemat, vain puitteet vaihtelivat. Muut novellit tuntuivat myös teksteiltä, jotka oli kirjoitettu hetken mielijohteesta ja jätetty sikseen, niitä muokkaamatta. Jotenkin muut novellit myös tuntuivat hyvin neutraaleilta ja etäisiltä: niissä ei ollut samanlaista tunnelatausta kuin Surun silueteissa.

Hiljaisten historia on väistämättä myös kirja, jonka takana yritetään nähdä motiiveja kirjoittajan taustoista johtuen. Miksi Niinistö on kirjoittanut juuri tällä tyylillä? Onko teoksen takana ollut tarkoitus kasvattaa poliittista valtaa ja kiillottaa omaa mielikuvaa äänestäjien mielessä? Päätin kuitenkin käsitellä Hiljaisten historiaa ennen kaikkea kirjana, en kirjoittajansa tuotoksena. Ehkäpä kuitenkin päällimäisenä jäi mieleen ajatus siitä, että Niinistö olisi halunnut sanoa enemmän, olla särmikkäämpi ja tuoda esiin voimakkaampia tunteita, mutta oli poliittisen asemansa vuoksi estynyt. Hiljaisten historia oli kuitenkin mielestäni mielenkiintoinen lukukokemus, joskaan ei mieleenpainuva.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Naked and a Prisoner

Kirjoittaja: Edward C. Barnard
Julkaistu: 1980
Kustantaja: The Kendall Whaling Museum
Sivumäärä: 42

"At Midnight the ship struck upon the rocks... and fell over on the larboard side."

Yhdysvaltalaisen valaanpyyntialuksen kapteeni Edward C. Barnard haaksirikkoutuu Palaun saarille vuonna 1832. Saarella kapteeni Barnard ja hänen miehistönsä joutuvat vangeiksi: Barnard pääsee pakenemaan kahden kuukauden kuluttua, mutta osa miehistön jäsenistä kuolee saarella. Barnard kuvailee kertomuksessaan saarten asukkaita sekä heidän elämäänsä. Palaun saarilla he tapaavat myös pari länsimaalaista, jotka ovat asettuneet asumaan alkuasukkaiden joukkoon.

Kenneth R. Martin on kirjoittanut esipuheen sekä epilogin kapteeni Edward C. Barnardin kertomukseen haaksirikosta Palaun saarilla. Pääosan teoksesta muodostaa kuitenkin Edward C. Barnardin alkuperäinen tarina haaksirikosta ja sen jälkeisistä tapahtumista: käsikirjoitus esiintyy lähes täydellisesti siinä muodossa kuin se oli alun perin kirjoitettu. Naked and a Prisoner oli mielestäni kiintoisa, varsinkin siltä osin kuin Barnard kuvaili saaren väestöä.

Kapteeni Edward C. Barnard kuvailee kertomuksessaan saaren asukkaitten tanssia, tapoja ja uskontoa. Kun haaksirikkoutuneet kohtaavat alkuperäisväestöä ensimmäisen kerran, Barnard antaa heistä seuraavanlaisen kuvauksen:

"There were eight or ten men in the canoe all in a state of nudity with long lank hair, theeth black as though they were Japanad... armed with speers and battle axes their countenances bearing the most sinister determination mixed with cowardus and trecherey of which they soon gave us Proofes."

Barnardin kuvaus Palaun saarten asukkaista ei ole siis järin positiivinen: toisaalta tämä on ymmärrettävää haaksirikkoa seuranneiden tapahtumien valossa. Alkuperäisasukkaat vangitsivat miehistön jäsenet sekä riistivät heidän vaatteensa: tästä juontaa juurensa myös teoksen nimi, Naked and a Prisoner. Myöhemmin saaren asukkaat kohtelivat vankejaan julmasti, jonka seurauksena usea vanki kuoli nälkään tai pahoinpitelyyn. Kertomus on kuitenkin hyvin lyhyt, joten Barnardin kuvaus on ainoastaan pintaraapaisu palaulaisten elämään 1830-luvulla.

Naked and a Prisoner oli kuitenkin hyvin vaikea luettava: tämä johtui Barnardin sekavahkosta kirjoitustyylistä. Isot kirjaimet sekä välimerkit olivat sikin sokin ja lauserakenteet hyvin puutteellisia. Välillä oli myös vaikea saada selvää Barnardin tarkoituksesta, sillä monet sanat oli kirjoitettu väärin. Vaikka teos onkin mielenkiintoinen valaanpyyntiteollisuuden sivutuote, jäi se silti mielestäni hyvin pintapuoliseksi ja tästä johtuen yksitoikkoiseksi lukukokemukseksi.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Frankenstein

Kirjoittaja: Mary Shelley
Julkaistu: 1818
Kustantaja: Wordsworth
Sivumäärä: 225

"It was on a dreary night of November... when... I [Frankenstein] saw the dull yellow eye of the creature open; it breathed hard, and a convulsive motion agitated its limbs."

Sveitsiläinen Victor Frankenstein, innokas luonnontieteiden opiskelija, kokoaa ihmistä kookkaamman hahmon, jonka onnistuu herättämään henkiin. Frankenstein kuitenkin säikähtää pahanpäiväisesti tekoaan ja omaa vääristynyttä luomustaan, joka kadottuaan pariksi vuodeksi ilmestyy taas takaisin Frankensteinin elämään, traagisin seurauksin.

Mary Shelleyn kauhuromaani Frankenstein käsittelee yksinäisyyden ja joukkoon kuulumisen tarvetta sekä sitä, mihin vetää tavoiteltavan tiedon ja tieteen raja. Shelley käsittelee teoksessaan myös ihmisen rajoja ja oikeuksia.

Yksi teoksen pääteemoista on tarve kuulua jonnekin ja joukkoon kuulumattoman tuska ulkopuolisuudesta. Frankensteinin luoma hirviö on yksinäinen, yksinäisempi kuin mikään muu voi olla, sillä hän on ainoa lajiaan. Yksinäisyyden aiheuttama suru, kärsimys ja tragedia käy parhaiten ilmi Frankensteinin hirviön yksinpuhelussa:

"I was benevolent; my soul glowed with love and humanity; but am I not alone, miserably alone? You, [Frankenstein]  my creater, abhor me; what hope can I gather from your fellow-creatures, [humans] who owe me nothing? [T]hey spurn and hate me... Shall I not then hate them who abhor me? I am miserable, and they shall share my wretchedness... not only you and your family, but thousands of others, shall be swallowed up in the whirlwinds of... [my] rage."

Yksinäisyyden ja joukkoon kuulumattomuuden tunteella ja kokemuksella on siis tuhoisia seurauksia. Tämä ei ole pelkästään totta Frankensteinin maailmassa, vaan myös todellisuudessa. Väärinymmärretty olo ja muiden hyljeksintä voi johtaa tuhoisiin tapahtumiin, kun yksinäinen ei kykene käsittelemään tunteitaan, vaan syyllistää itseään ja katkeroituu lopulta muille. Mielestäni Frankenstein ei kuitenkaan luonut mielikuvaa hirviöstä ainoastaan hyljeksinnän uhrina, vaan hahmokuva hirviöstä on paljon moniulotteisempi. Frankensteinin hirviö on yhtäaikaa sekä uhri että syyllinen.

Frankenstein antaa itse hahmona ymmärtää, ettei ihmisen pidä tiedon vuoksi uhrata itseään: tieto lisää tuskaa. Tämä käsitys vahvistuu sitä mukaa kun kirja etenee. Frankenstein pitää paitsi luomaansa hirviötä ihmiselle haitallisena, myös täydellistä uppotumistaan työhönsä, jonka aikana hän laiminlöi lähimpiään ja perhettään.

"Learn from me [Victor Frankenstein]... how much happier that man is who believes his native town to be the world, than he who aspires to become greater than his nature will allow."

"A human being in perfection ought always to preserve a calm and peaceful mind, and never to allow passion or a transitory desire to disturb his tranquillity."

"Man... how ignorant art thou in thy pride of wisdom!"

Frankensteinin ajatusmaailmassa ihmisen täydellisyys on rauha itsensä ja toisten välillä. Tätä rauhaa ei pidä mennä häiritsemään tiedon lisäämisellä: ihmisen ylpeys ja tiedonhalu on usein vain vahingollista. Frankenstein  oikeastaan tukee tätä käsitystä romaanina: koko juoni nojaa olettamukseen, että kun ihminen ylittää tietyn tiedon rajan, se ei enää ole hyödyllistä vaan vahingollista.

Frankenstein käsittelee täten myös ihmisen rajoja ja oikeuksia: on selkeää, että teoksen päähenkilö, Victor Frankenstein, astuu näiden rajojen ulkopuolelle. Luodessaan elävän hirviön hän tekee itsestään jumalan. Tätä vertauskuvaa käytetään myöhemminkin romaanissa: hirviö vaatii Frankensteinia antamaan hänelle mahdollisuuden onnellisuuteen, sillä hirviön silmissä Frankenstein on hänen luojanaan velvollinen siihen. Frankensteinin hirviö käy luojaansa vasten, syyttäen Victor Frankensteinia siitä, että hän on hylännyt oman luomuksensa. Frankenstein on kuin Jumalan irvikuva, kuten hirviö antaa ymmärtää:

"God... made man beautiful and alluring, after his own image; but my form is a filthy type of yours, more horrid even from the very resemblance."

Tällä Shelley nostaa esiin myös mielenkiintoisesti usein uskonnollisuuteen liitetyn ajatukseen: ihminen ei saa ylpistyä ja uskoa olevansa jumala.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Shelley on kuvannut eurooppalaisen yhteiskunnan olevan naisille ainakin jossain määrin tasa-arvoinen. Tämä käy ilmi Frankensteinin hirviön kertomuksessa perheestä, jota hän tarkkaili sivusta ja jolta hän oppi ihmisten tapoja. Perheen poika rakastuu turkkilaisen kauppiaan tyttäreen, Safieen. Safie puolestaan ihastuu länsimaiseen yhteiskuntamalliin:

"The prospect of... remaining a country where women were allowed to take a rank in society was enchanting to her [Safie]".

Mary Shelley siis selkeästi piti eurooppalaisia maita 1800-luvun alussa feministisesti edistyneinä jopa siinä määrin, että piti mahdollisena naisille osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Feministinen ajatusmalli ei ole yllätys: Shelleyn äiti oli "feminismin äidiksi" kutsuttu Mary Wollstonecraft, joka oli yksi naisasialiikkeen varhaisimmista puolestapuhujista ja lukuisten feministisien tekstien kirjoittaja. Yllättävämpää minusta oli kuitenkin se, että Shelley piti naisten yhteiskunnallista osallistumista mahdollisena. 1800-luvun alun länsimaat olivat kuitenkin hyvin mieskeskeisiä, ja naisten oikeuksia ei voinut verratakaan miesten oikeuksiin.

Frankenstein oli mielestäni mielenkiintoinen teos, joka onnistuu nostamaan esiin mielenkiintoisia teemoja. Kauhuelementtiensä ohella Mary Shelleyn romaanissa käsitellään universaaleja aiheita, jotka ovat tänä päivänä aivan yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia kuin 1800-luvun alussa.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Havukka-ahon ajattelija

Kirjoittaja: Veikko Huovinen
Julkaistu: 1952
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 239

Konsta Pylkkänen elää Havukka-ahossa, samoaa metsiä ja filosofoi. Havukka-ahon ajattelija miettii niin suuria kuin pieniäkin asioita: tutkinnan alle joutuvat niin atomipommit kuin toukan elämäkin. Konstan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään tulee vaihtelua, kun hän lähtee avustamaan luontotutkimusta tekeviä maistereita, Ojastoa ja Kronbergia. Kesä sujuukin oppineiden maisterien seurassa mukavasti, ja pääseepä Konsta katsomaan mikroskoopinkin läpi. Konsta on tunnettu seudulle, ja häntä pidetään hieman erikoisena, varsinkin, kun kukaan ei tunnu tietävän missä hän oli ja mitä teki vuosina 1917-1924...

Veikko Huovisen tunnetuin teos, Havukka-ahon ajattelija, ei kyllä iskenyt minuun lainkaan. Kirjan tapahtumat etenevät hitaasti, ja pääpaino onkin Konstan omalaatuisissa aivoituksissa sekä Suomen luonnon kuvailussa. Huovisen huumorikaan ei juuri minua naurattanut.

Konsta Pylkkäsen korpifilosofiset ajatukset vaikuttivat minusta vallan typeriltä ja naiiveilta. Vaikka Huovisen tarkoitus on mahdollisesti ollut kätkeä näennäisesti yksinkertaisten ajatusten taakse todellista älyä, ei se auennut minulle kirjaa lukiessani. Konsta Pylkkäsen hahmo oli mielestäni pikemminkin ärsyttävä kuin sympaattinen: Konsta muun muassa laskettelee valeita useamman kerran ja on omahyväisen oloinen pitäessään itseään ja ajatteluaan ylivertaisena verrattuna pitäjän muihin asukkaisiin.

En vain oikein saanut kirjaan edes minkäänlaista otetta. Olin ehkäpä odottanut myös kirjalta liikoja: nyt teos jäi mielestäni kovin pintapuoliseksi tarinaksi, jonka juonikaan ei kantanut kovin pitkälle. Havukka-ahon ajattelija ei siis minua vakuuttanut eikä jättänyt jälkeensä juuri minkäänlaista pohdittavaa.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Leaves of the Banyan Tree

Kirjoittaja: Albert Wendt
Julkaistu: 1979
Kustantaja: University of Hawaii Press
Sivumäärä: 413

Tauilopepe on aigansa päämies Sapepen kylässä, Samoassa. Tauilopepe kyllästyy lopulta köyhyyteen ja velkaantumiseen Malolle, kylän rikkaimmalle miehelle. Kunnianhimonsa siivittämänä hän alkaa kasvattaa varallisuuttaan ja raivaa metsän keskelle viljelysaluetta, jolle antaa nimeksi Banian-puun lehdet. Keskittäessään kaikki ajatuksensa vallan ja rahan tavoitteluun, Tauilopepe kuitenkin etääntyy perheestään, ja lopulta tuhoaa lähimpänsä: vaimonsa Lupen, tyttärensä Niun ja Vaon sekä ainoan perijänsä ja poikansa Pepen.

Albert Wendtin Leaves of the Banyan Tree koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä kerrotaan Tauilopepen valtataistelusta kylän rikkaimman miehen, Malon, kanssa, toinen koostuu Tauilopepen kuolevan pojan Pepen muistelmista, kolmas puolestaan Tauilopepen viimeisistä vaiheista sekä Pepen pojasta Lalolagista. Ajallisesti Leaves of the Banyan Tree sijoittuu toista maailmansotaa edeltävästä vuosikymmenistä aina Samoan itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Teos käsittelee vallan ja rahan halua ja sen seurauksia, uskontoa sekä perhesuhteita. Keskeisessä asemassa on myös kolonialismi, itsenäistyminen sekä länsimaisen kulttuurin ja papalagien, eurooppalaisten, vaikutus.

Tauilopepe on sekä teoksen protagonisti että antagonisti ja romaanin keskeisin hahmo. Hän päättää kartuttaa varallisuuttaan ja valtaansa nostaakseen omaa ja perheensä elintasoa, mutta etääntyy samalla aigastaan, joka käsittää Tauilopepen koko suvun. Tauilopepe ihannoi länsimaista elintapaa, ja haluaa rakentaa eurooppalaistyylisen talon, vesi-WC:n sekä lähettää poikansa Pepen kouluun. Tavoitellessaan parempaa hän unohtaa perheensä, keskittyen työntekoon ja jopa sivuuttamalla täysin vastasyntyneen poikansa kuoleman. Suurimmaksi ongelmaksi nousee kuitenkin Malon, kylän ainoan kauppiaan, ja Tauilopepen välinen valtataistelu, joka tuo paljon riitoja ja tappeluita Sapepeen. Tämän seurauksena Tauilopepe menettää myös isähahmonsa, Toasan, kannatuksen. Tauilopepe saa kuitenkin lopulta mitä haluaa: hänestä tulee hyvin vaikutusvaltainen, rikas sekä arvostettu, mutta hän maksaa siitä korkean hinnan. Leaves of the Banyan Tree on oikeastaan surullinen tarina siitä, kuinka valtaa ja rahaa haluava voi unohtaa lähimpänsä, ja kärsiä yksinäisyydessä lopun ikäänsä: näin käy Tauilopepelle.

Länsimaisen kulttuurin vaikutusta käsitellään kirjassa laajalti: suuressa osassa on faa-Samoa, samoalaisen elämäntavan katoaminen. Kirjan ensimmäisessä osassa kuvataan faa-Samoaa. Yksi keskeinen osa samoalaisten välistä kanssakäymistä on suullinen kanssakäyminen ja taitava puhetaito. Wendt kuvaa tätä kyläkokouksissa, joissa matait, aigojen päämiehet, kokoontumat keskustelemaan kylän tulevaisuudesta ja kiistakysymyksistä. Tärkeää on karismaattinen retoriikka ja hyvät puheenlahjat. Samoalaisten puhetapaa on kuvattu myös perinteiden säätelemien tervehdysten muodossa. Tämä kohtelias ja nöyrä puhetapa sekä erilaiset perinteiset puheet edustavatkin ehkä selkeimmin faa-Samoan katoamista Sapepesta: teoksen edetessä ja Tauilopepen vallan kasvaessa hän on hylännyt vanhat tavat ja suosii eurooppalaisia tapoja.

"The papalagi world is not for you, not for us," she [Masina] said.

"I want our aiga to have new things," he [Tauilopepe] said. "The papalagi world has come to stay."

Vanhempi sukupolvi vastustaa muutosta, kun taas nuoremmat pitävät sitä tervetulleena, väistämättömänä edistyksenä.

Tauilopepen äiti, Masina, hyväksyy kuitenkin lopulta Tauilopepen kunnianhimoiset suunnitelmat, suurimmaksi osaksi omasta vallanhalustaan. Masina on kuitenkin myös kristitty, joka pitää tärkeänä Tauilopepen osallistumista kirkon toimintaan. Kirjan edetessä Tauilopepe ottaa vastaan diakonin viran kirkossa, sekä rakennuttaa uuden kirkon. Uskonto on teoksessa keskeisessä osassa, mutta uskonnollisuus on Tauilopepelle vain yksi väylä hallita Sapepen asukkaita. Hän muun muassa käyttää vaikutusvaltaansa pastoriin ja perustelee valintansa uskonnollisella retoriikalla: hänen tunnuslauseensa on "God, money and success" - "Jumala, raha ja menestys".

Kolonialismia ja itsenäistymistä käsitellään myös teoksessa The Leaves of the Banyan Tree. Uusi-Seelanti hallitsi Samoaa vuoteen 1962 asti. Uusiseelantilaisten väheksyvä asenne faa-Samoaan sekä eurosentrinen ajatusmaailma näkyy teoksessa:

”We are here to help you Samoans find your feet in the modern world. We want to help you. Show you the better ways.”

“[Y]ou people are not ready for leadership yet.”

Yllättävää kyllä, osa samoalaisista, kuten Tauilopepe, pitää kolonialismia ja uusiseelantilaista hallintoa erinomaisena asiana ja halveksuu omaa kulttuuriperintöään:

“Independence... would ruin... [the] country: Samoans were incapable of running the country properly, justly...”

“Sapepe was the new Samoa, the Progress and Promise which the papalagi had envisaged for Samoa. Ignorance, paganism, superstition, all defeated.”

Toisaalta myös faa-Samoan katoaminen on myös huolenaihe samoalaisten keskuudessa:

”It’s a tragedy so many of our [Samoa’s] wise old people are dying... [W]hen they’re all gone so much of our unrecorded history and traditions will go with them. Nowadays all our [Samoan] children are getting a completely papalagi education and nothing about our [Samoa’s] own culture.”

Teos siis antaa kaksi täysin vastakkaista näkökulmaa samoalaisen kulttuurin ja elintavan katomiselle. Aihetta on kuitenkin käsitelty kohtalaisen neutraalisti: Wendt ei ota selkeästi kantaa, olisiko ollut parempi, mikäli Samoa olisi pitäytynyt perinteissään eikä omaksunut modernia, länsimaalaista elämäntyyliä.

Wendtin romaani käyttää hyväkseen myös symboliikkaa: selkein esimerkki tästä on valtava banian-puu, joka kasvaa Tauilopepen plantaasilla. Banian-puu on valtava, ja ajan kuluessa Tauilopepe kiintyy puuhun ja alkaa pitää sitä tavallaan itsensä ja oman vaikutusvaltansa ja varallisuutensa symbolina, suurena puuna muiden, pienenpien joukossa. Myöhemmin hurrikaani kuitenkin iskee Samoaan, tuhoten banian-puuta:

”Not many leaves left. Hands and limbs broken, twisted, shaved off. That will teach it not to be so arrogant.”

Banian-puun vahingoittuminen kuvastaa myös Tauilopepen omaa kärsimystä ja lopulta vaikutusvallan hupenemista. Elämänsä viimeisinä vuosina Tauilopepe vihdoin käsittää menneisyytensä virheet, mutta on liian ylpeä myöntääkseen niitä edes itselleen: samoin banian-puu seisoo itsepäisesti paikoillaan, vahingoittumisestaan huolimatta.

Leaves of the Banyan Tree oli oikeastaan aika hitaasti käynnistyvä kirja: kesti aikansa ennen kuin kirjan maailmaan ja päähenkilön ajatuksiin pääsi sisälle. Tämän jälkeen teos alkoi kuitenkin edetä nopeammin. Wendt nostaa esiin monia siirtomaiden yhteisiä ongelmia ja aiheita, kuten toisen kulttuurin vaikutuksen, oman elintavan häviämisen sekä itsenäistymisen kasvukipuilut. Pidin siitä, kuinka Wendt käsittelee yhden perheen tarinan kautta koko Samoaa ja sen kansaa koskettavia teemoja. Kaiken kaikkiaan Leaves of the Banyan Tree oli mielestäni erinomainen kirja: se tarjosi tietoa ja ymmärtämystä minulle vieraasta kulttuurista ja kansallisuudesta fiktiivisen tarinan lomassa.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Freeing Ali

Kirjoittaja: Michael Gordon
Julkaistu: 2005
Kustantaja: University of New South Wales Press
Sivumäärä: 111

Michael Gordonin dokumenttiromaani Freeing Ali antaa kasvot turvapaikanhakijoille, jotka pyrkivät Australiaan laittomin keinoin, pääsääntöisesti meriteitse. "Veneihmiset" (Boat people) ovat olleet yksi Australian haasteista jo yli kymmenen vuotta. John Howardin hallitus ratkaisi ongelman vuonna 2001 siirtämällä ilman oleskelulupaa saapuneet turvapaikanhakijat vastaanottokeskuksiin. Kirjassaan Gordon keskittyy Naurun vastaanottokeskukseen sijoitettuihin turvapaikanhakijoihin. Turvapaikanhakijoiden siirtäminen toisiin valtioihin on mahdollista Australian hallitukselle, sillä muun muassa Naurun talous on täysin riippuvainen ulkomaisesta avustuksesta, ja vastaanottokeskus lisää työllistymistä ja tuloja Yhdistyneiden kansakunnan pienimmässä valtiossa. Päätöstä perusteltiin sillä, että hallitus pelkäsi turvapaikanhakijoiden joukkoihin soluttautuneita terroristeja, ja piti ratkaisua tärkeänä rajaturvallisuuden kannalta. Suurin osa turvapaikanhakijoista saapuu Lähi-Idän maista, kuten Afganistanista. Monet heistä joutuvat viettämään jopa vuosia vastaanottokeskuksissa, joissa mahdollisuuksia normaaliin elämään ei ole. Tästä johtuen monen turvapaikanhakijan fyysinen ja henkinen terveys kärsii.

Freeing Ali oli hyvin mielenkiintoinen lukukokemus. Minua jäi kuitenkin hieman häiritsemään tapa, jolla Gordon kuvaa turvapaikanhakijoita: heistä annetaan kuva ensisijaisesti ihmisinä, joista olisi hyötyä Australian valtiolle. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä Gordonin teoksella on varmasti ollut poliittisia päämääriä, kuten oleskelulupien saamisen helpottuminen sekä vastaanottokeskuksissa vietetyn ajan huomattava lyhentäminen. Turvapaikanhakijoille olisi kuitenkin voinut antaa kasvot myös aidosti persoonina: ihmisinä, joiden ihmisarvo ei ole kiinni siitä, kykenevätkö he hyödyttämään yhteiskuntaa vai eivät.

Pidin mielenkiintoisena myös sitä, kuinka teos kuvasi Naurua. Naurun talous oli täysin riippuvainen fosfaattivaroista, ja niiden loputtua maa on ajautunut käytännössä konkurssiin. Australian hallituksen perustama vastaanottokeskus lisää siis Naurun tuloja ja työllistymistä. Osa turvapaikanhakijat myös toimii vapaaehtoisena: muun muassa Ali Mullae oli Nauru Collegessa kouluavustajana, neuvoen alakoululaisia esimerkiksi tietotekniikassa ja tietokoneiden käytössä. Naurun poliittinen ilmapiiri on taloudellisista vaikeuksista johtuen hyvin epävakaa. Naurun tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta, mutta tästä huolimatta Michael Gordonin haastattelema ulko-, sisä- ja talousministeri David Adeang uskoo maan vielä nousevan.

Michael Gordonin teos Freeing Ali yhdisteli faktaa ja turvapaikanhakijoiden elämäntarinoita. Kirja oli myös kertomus siitä, kuinka Michael Gordon viimein saa ensimmäisenä journalistina rajattoman pääsyn Naurun vastaanottokeskukseen. Freeing Ali oli lyhyestä pituudestaan huolimatta ajatuksia herättävä ja koskettava teos.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Kadonnut Pariisi

Kirjoittaja: Markus Nummi
Julkaistu: 1994
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 207

Suomalainen yläasteen opettaja näkee Pariisin lentävän taivaalta. Uskomaton tapaus on kuitenkin totisinta totta: Pariisi on kadonnut. Mutta miten? Onko se romahtanut, haihtunut, siirretty vai piilotettu? Onko Pariisia olemassa ensinkään? Mikä on totuus Pariisin katoamisen takana, jonka Ranskan hallitus toteaa olevan valitettava työtapaturma?

Markus Nummen esikoisteos Kadonnut Pariisi on realistista fantasiaa, joka leikittelee historialla ja käsityksellä siitä, mitä todellisuudessa tiedetään ja mitä ei. Yksi Kadonneen Pariisin teemoista onkin se, kuinka paljon historian kirjoituksiin voi luottaa. Mistä tiedämme, mikä on todellista ja mikä ei? Mikä on vääristeltyä, siloiteltua, muuteltua? Vaikka löytyisikin useampia lähteitä, mistä voi tietää, etteivät ne ole osa yhtä ja samaa salaliittoa?

Kadonnut Pariisi alkaa hyvin mielenkiintoisesti: yläasteen opettaja Laila näkee kesken oppitunnin taivaalla lentävän talorykelmän, jonka tunnistaa Pariisiksi. Kirja vaikutti heti ensimetreillä jännittävältä, mutta jotenkin tuntui, että en saanut koko aikana otetta kirjaan. Tapahtumat nivoutuvat kyllä ovelasti toisiinsa ja pidin siitä, kuinka sinällään irralliset kolme tarinaa liittyvät lopussa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kuitenkin jokin jäi puuttumaan. Kadonnut Pariisi on yksi niistä kirjoista, jonka luettuaan ei vain tiedä mitä ajattelee niitä kirjoja, joista ei vain yksinkertaisesti osaa sanoa mitään.

Pidin kyllä tavallaan teoksesta, mutta välillä minua jäi häiritsemään Nummen kirjoitustyylin tietty monimutkaisuus: paikoittain teksti on hyvinkin polveilevaa ja täynnä mielikuvituksellista spekulaatioita Pariisin kohtalosta. Kirja myös jäi tavallaan vajaaksi, ja vaikka Pariisin mysteeri selvisi, tavallaan, tuntui minusta siltä, että kirjaa olisi voinut vielä jatkaa. Kadonneessa Pariisissa pidin myös siitä, kuinka Elinan ja Johanneksen rakkaustarina liittyi Pariisin katoamiseen ja heijasteli omalta osaltaan tapausta. Markus Nummen esikoisteos oli mielestäni aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen ja kekseliäs, mutta oli ehkäpä samalla sekä hieman liian pelkistetty että monimutkainen.