sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

The Scarlet Letter

Kirjoittaja: Nathaniel Hawthorne
Julkaistu: 1850
Kustantaja: Penguin Classics
Sivumäärä: 178

The Scarlet Letter sijoittuu 1600-luvun puoliväliin, Massachusettsiin. Hester Prynne saa avioliiton ulkopuolisen lapsen, eikä suostu kertomaan kuka on lapsen isä: rangaistukseksi hänet tuomitaan kantamaan tulipunaista A-kirjainta rinnassaan koko loppuelämänsä ajan sekä seisomaan kolme tuntia julkisesti torilla. Hester ja hänen isätön tyttärensä Pearl elävät yhteiskunnan halveksumina. Samalla kaupungin hyveellinen pastori Arthur Dimmesdale ystävystyy Hesterin kuolleeksi luullun aviomiehen kanssa, joka omaksuu uuden identiteetin välttääkseen kytköksiä Hesteriin ja tämän lankeemukseen sekä kostaakseen Hesterin rikoskumppanille.

Nathaniel Hawthornen teoksen pääteemana on synti, syyllisyyden taakka sekä yhteisön silmissä että piilotettuna. Samoin The Scarlet Letter tarkastelee myös synnin sovittamista sekä pääsemistä häpeästä ja halveksunnasta.

Hester Prynnen tapauksessa synti on aviorikos: todisteena tästä on vastasyntynyt lapsi. Hester saapui Massachusettsiin ennen aviomiestään, joka ilmestyy paikalle juuri kun Hester kärsii häpeärangaistustaan, ja saa tietää vaimonsa teon. Hester Prynnen tulee kantaa ikuisesti kirjainta A (adultery - aviorikos) rinnassaan. Aviorikos on puritaanisessa Massachusettsissa vakava synti, josta langetetaan yleensä kuolemantuomio: Hesterin tapauksessa lieventävät asianhaarat vaikuttavat rangaistukseen. Mielenkiintoista kirjassa on myös se, että Hawthorne tutkii Hesterin syntiä useammasta näkökulmasta. Hesteriä useampaa vuotta vanhempi aviomies on pettänyt Hesteriä houkutellakseen tämän naimisiin kanssaan, ja Hesterin ja Arthur Dimmesdalen suhteen perustana oli rakkaus. Onko siis Hesterin niin kutsuttu rikos syntiä lainkaan, vai hyväksyttävää? The Scarlet Letterin kasvottomaksi jäänyt kaupungin väestö pitää kuitenkin tapahtunutta moraalittomana ja tuomitsee sen ankarasti. Kirjassa esitetään Hester Prynnestä ja tämän rikoksesta kahtalainen näkökulma: osittain Hester nähdään viettelijän uhrina, toisaalta taas lankeemuksesta syytetään naisen heikkoutta ja syntistä luontoa. Joka tapauksessa The Scarlet Letterin naiskuva ei ole järin imarteleva: nainen on heikko houkutuksen edessä.

Julkisen häpeän lisäksi Hester kantaa myös omaa syyllisyyden taakkaansa itse, kärsien yhteisön halveksunnasta ja ollen siis kaupunkinsa pohjasakkaa. Hesterin lapsen isä, pastori Arthur Dimmensdale, sen sijaan jatkaa elämäänsä arvostettuna, hurskaana miehenä, mutta joutuu silti kokemaan teeskentelemisestä ja salailusta aiheutuvat tunnontuskat. Julkisen ja muilta kätketyn syyllisyyden kokeminen ja niiden eroavaisuus on yksi aiheista teoksessa The Scarlet Letter. Kuten pastori Arthur Dimmensdale toteaa:

"But still, methinks, it must needs be better for the sufferer to be free to show his pain... than to cover it all up in his heart."

Kirjassa Hester Prynne sovittaa lopulta syntinsä ja on sinut menneisyytensä kanssa, kun taas omatuntonsa kanssa kahden kärsinyt Arthur Dimmesdale ajautuu syyllisyytensä tuskien kanssa hulluuden rajamaille asti. Syntinsä piilotettuaan Arthur Dimmesdale ei myöskään pysty sovittamaan syntiään itselleen eikä liion yhteiskunnan silmissä. Hester Prynne sen sijaan aloittaa yksinkertaisen elämän, lahjoittaen kaiken liikenevän epäitsekkäästi hyväntekeväisyyteen ja elää aviorikokseen hairahduttuaan siveää elämää. Jo seitsemän vuoden kuluttua tapahtuneista tulipunaisesta kirjaimesta on tullut Hesterin sekä ystävällisyyden ja epäitsekkyyden tunnus, eikä niinkään häpeän merkki. The Scarlet Letterissä hyvyys ja itsekkyydestä luopunen nähdään keinona sovittaa moraalinen rikos.

Pidin The Scarlet Letteristä. Kirja oli juonikuvioltaan selkeä ja toimiva, ja teemat tulivat teoksessa monipuolisesti ja selkeästi esille. Minua tosin häiritsi hieman lievä yliluonnollisen yhdistäminen teokseen noidaksi väitetyn naisen sekä Hesterin tyttären "epänormaaliuden" muodossa, mutta se oli kuitenkin sivuseikka Nathaniel Hawthornen kirjassa. Vaikka The Scarlet Letter ei olekaan klassikoiden tunnetuimpia, oli se silti ehdottomasti mielestäni lukemisen arvoinen.

4 kommenttia:

  1. Luin The Scarlet Letterin ja modernin nuorten version (When She Woke) ja pidin kummastakin. The Scarlet Letter oli mielestäni ehkä hieman puiseva, mutta toisaalta allegorisuus ja symbolit innostivat. Tyylillisesti kovin eheä teos.

    Kiva, että bloggaat klassikoista! :)

    VastaaPoista
  2. noora: Olen itseasiassa huomannut pitäväni klassikoista - sekä niiden itsensä takia, että siksi, että ymmärrän sitten paremmin intertekstuaalisia viittauksia sekä muussa kirjallisuudessa että elokuvissa, teatterissa jne. :)

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että olet lukenut tämän! :)

    Luin itse tämän toissa kesänä ja se on ehkä yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Pidin tarinan mystisyydestä ja symbolisuudesta. Myöhemmin olen ostanut tämän omaan hyllyyni englanniksi ja se on vielä lukematta. Olisi hienoa joku kerta uudistaa lukukokemus alkuperäiskielellä ja saada siitä blogijuttukin.

    VastaaPoista
  4. Anna: Minäkin luin enkuksi, mutta useimmiten alkukielellä lukeminen on parasta!

    VastaaPoista