maanantai 22. heinäkuuta 2013

Pohjan akka

Kirjoittaja: Seija Vilén
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Avain
Sivumäärä: 233

Ikääntynyt Louhi Pohja asuu vanhainkodissa, jossa häntä käy katsomassa ainoastaan vävy Ilkka. Muistisairaudesta kärsiva Louhi käy myös samalla ajatuksissaan läpi nuoruutensa tapahtumia. Ilkka puolestaan pakkaa kalaa tehtaalla.

Seija Vilénin Pohjan akka on osittain surrealistinen, Kalevalaan pohjautuva teos. Romaani tapahtuu kahdella tasolla - Louhen muistoissa sekä nyky-yhteiskunnassa, jossa Louhi on vain ikääntynyt ja heikko kuolemaa odottava nainen. Vilén liittää yhteen Kalevalan tapahtumat ja taruston sekä kuvaukseen elämästä ja ikääntymisestä 2010-luvun suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Pohjan akka tarkastelee ensisijaisesti ikääntymistä vanhainkodissa, muistisairauden aiheuttamia ongelmia sekä identiteetin että kommunikaation suhteen ja kuoleman läheisyyttä. Vilén lähestyy näitä aiheita vaihtelemalla romaaninsa näkökulmaa. Välillä lukijalle avautuu Louhen näkökulma, välillä vanhainkodin hoitajien, välillä taas maailma nähdään Ilkan silmien läpi.

Seija Vilén kuvaa mielestäni realistisesti vanhenemista ja asumista vanhainkodissa. Kirjoittaja piirtää teoksessaan kuvan useasta eri hoitajasta - on Valkojakku, Miesjakku, Manilan Maria ja Ruipelo. Vilénin kuvaus vanhainkodin hoitajista ei ole ruusunpunainen: välillä he ovat kyllästyneitä ja kohtelevat asukkaita vain yhtenä hoidettavana vanhuksena sen sijaan että pitäisivät tätä yksilönä. Tästä huolimatta Pohjan akassa näkyy mielestäni myös hoitajien aito välittäminen ja myötätunto muistisairaita asukkaita kohtaan. Kirja on siis myös tässä suhteessa realistinen: jatkuvassa hoitotyössä kuoleman keskellä positiivinen suhtautuminen ja asukkaan muistaminen yksilönä ei aina onnistu parhaaltakaan vanhusalan työntekijältä.

Vilénin teoksessa surullisinta on Louhen oma sisäinen vankila: muistisairautensa takia hän ei enää kykene erottamaan nykyisyyttä menneisyydestä eikä pysty käsittämään tyttärensä muutama vuosi sitten tapahtunutta kuolemaa. Vilénin osittain surrealistisessa romaanissa lukijan tulkittavaksi jää se, onko ikääntynyt rouva Pohja tosiaan Louhi, Pohjan akka harvahammas synkästä Sariolasta vai sekoittaako määrittelemättömäksi jäänyt muistisairaus rouva Pohjan käsityksen omasta henkilöllisyydestään. Pohjan akka kuvaa myös tapaa jolla muistisairaus luo muuria sairastavan ja läheisten välillä: kommunikaatio vaikeutuu huomattavasti ja ymmärtämys on molemminpuolisesti heikkoa.

Kuoleman läheisyys ei ole kirjassa uhkaava. Louhi itse ajattelee vanhainkodissa ollessaan lähestyvää kuolemaa:

"Luuletko sinä, että kuolema on syvin loukku? Se hakkaa ja irrottaa sielun ruumiista kuin hienomman kuidun pellavasta tai hampusta. Minä sanon, totisesti minä sanon, että kuolema on vapaus. Suurin loukku on olla elossa, kun on jo valmis menemään."

Kuolema ei näyttäydy pahana tai edes kovin pelottavana vaan pikemminkin vapauttajana. Muistisairaus sen sijaan on teoksessa "loukku", joka vangitsee Louhen sisäänsä. Louhen ajatukseen kuolemasta sisältyy myös toive päästä pois, kun ei ole enää mitään, jonka vuoksi elää - ei taloa, ei tytärtä, ei enää edes selkeää käsitystä omasta identiteetistä tai tapaa kommunikoida muiden kanssa. Pohjan akassa kuoleman läheisyyttä, vanhainkodin arkea ja muistisairauden aiheuttamia ongelmia käsitellään mielestäni aidosti ja koskettavasti.

Pohjan akassa pidin myös erityisesti siitä, miten Seija Vilén on nostanut esiin Kalevalasta Louhen, vihollisen, näkökulmaa. Romaani antaa myös laajemminkin äänen Kalevalan naisille: niin Tytti kuin Kyllikki kylänkävijäkin ovat teoksessa keskeisessä roolissa ja heidän luonteensa ja hahmonsa tulevat hyvin esiin. Tässä suhteessa Kalevalaa oli käytetty Pohjan akassa hyvin: kirjoittaja täydentää alkuperäisen teoksen jättämiä aukkoja. Teos esittää naishahmot vahvoina ja voimakkaina: niin Louhi kuin tämän tytär Tyttikin ovat itsenäisiä naisia, jotka eivät muita kumarra tai tottele ja jotka kykenevät pitämään sekä itsestään että taloudestaan huolen. Samalla minusta oli mielenkiintoista lukea kuvausta Louhesta, joka kalevalaisessa tarustossa esitetään Väinämöisen ja Kalevalan vihollisena Pohjolasta. Vilénin teoksessa Louhi on inhmillinen olento, joka ei halunnut pahaa pahan vuoksi, vaan toimi kuten hänestä oli oikeudenmukaista ja hänen perheelleen parhaaksi.

Pidin Pohjan akasta hyvin paljon. Seija Vilén oli onnistunut mielestäni toteuttamaan romaanissa hyvin Kalevalan taruston ja nykyisyyden yhdistämisen. Suomalaisen kansantaruston muinainen ja mahdottomalta tuntuva maailma oli yhdistetty taitavasti ja harkiten uskottavaan kuvaukseen nyky-yhteiskunnasta ja ikääntymisestä vanhainkodissa. Kalevalan aineksien käyttö ei tuntunut teennäiseltä, vaan sopi Pohjan akkaan erinomaisesti. Kirjassa minua jäi oikeastaan häiritsemään vain se, että Vilén kuvasi mielestäni hieman liikaa Louhen vävyn Ilkan elämää, jolloin tämä osio kirjasta jäi pinnalliseksi ja vei tilaa Louhen oman elämäntarinan kertomiselta. Tästä huolimatta Pohjan akka oli mielestäni erittäin hyvä kirja, jossa toista teosta - tässä tapauksessa Kalevalaa - oli käytetty sopivasti luomaan mielenkiintoinen romaani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti