perjantai 30. elokuuta 2013

Ja vuoret kaikuivat

Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Suomentaja: Katariina Kaila
Julkaistu: 2013 (suomennos 2013)
Alkuperäinen nimi: And the Mountains Echoed
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 408

Abdullah ja Pari ovat hyvin läheisiä sisaruksia: itseasiassa Abdullah on Parille paljon enemmän kuin veli. Äitipuoli Parwana ei hyvästä tahdostaan huolimatta kykene rakastamaan Abdullahia ja Paria kuin omaa poikaansa Omaria, ja niinpä rahavaikeuksien iskiessä Abdullah ja Pari joutuvat eroon toisistaan. Tästä alkaa tarina, johon kietoutuvat niin kabulilaiset serkukset Timur ja Idris kuin kreikkalainen Markos Varvariskin.

Odotin Khaled Hosseinin kolmatta romaani Ja vuoret kaikuivat innolla: edelliset romaanit Leijapoika ja varsinkin Tuhat loistavaa aurinkoa tekivät minuun suuren vaikutuksen ja jäivät mieleen pitkäksi aikaa. Tartuin siis mielenkiinnolla teokseen Ja vuoret kaikuivat. Kauniista kannesta huolimatta koko kirja oli valtaisa pettymys.

Ja vuoret kaikuivat on kirjoitettu hieman novellimaiseen tyyliin: teoksen eri osat kertovat useasta eri hahmosta ja ajallisesti tarinat jatkuvat 1950-luvulta 2010-luvulle. Hahmot liittyvät toisiinsa välillä hyvinkin löyhästi: Idris ja Timur ovat Parin enopuolen Nabin naapureita samalta kadulta, Tahlia taas Nabin Kabulin-talon vuokraajan ystävä. Vaikka joskus pidänkin yhteenkietoutuneista novellimaisista osista, joilla kerrotaan laajempaa kokonaisuutta, tässä Hosseinin kirjassa se ei mielestäni toiminut ollenkaan. Hahmot jäivät hyvin pinnallisiksi ja monet tarinoista - erityisesti Idriksen ja Timurin osat jäivät jotenkin irrallisiksi.

Khaled Hosseinin romaanissa Ja vuoret kaikuivat ei mielestäni ole selkeää teemaa tai juonta: se on vain tarina sisaruksista, jotka joutuvat lapsuudessaan eroon. Abdullahin ja Parin tarinaa ei ollut valotettu mielestäni tarpeeksi, ja loppuratkaisu tuli aivan liikaa puskista, ilman laajempaa pohjustusta. Yksi teoksen puutteista verrattuna aikaisempiin kirjoihin oli myös se, että Hosseini oli aikaisemmissa teoksissaan käsitellyt tärkeää ja vaiettua aihetta: Afganistania. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa antoivat Afganistanille ja sen kärsimyksille kasvot.

Ja vuoret kaikuivat ei tätä tee. Teos ei ollut mielestäni mitenkään erityisen huono: se vaan jäi aikaisempien lukukokemusten varjoon niin radikaalisti, että pettymys moninkertaistui. Tästä kirjasta jäi todellakin laimea maku suuhun: tässäkö tämä nyt oli.

tiistai 27. elokuuta 2013

Sputnik-rakastettuni

Kirjoittaja: Haruki Murakami
Suomentaja: Ilkka Malinen
Julkaistu: 1999 (suomennos 2003)
Alkuperäinen nimi: スプートニクの恋人 (Supūtoniku no koibito)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 252

Sumire rakastuu päättömästi: 17 vuotta vanhempaan Miuhun. Miu ottaa Sumiren töihin, ja tämän seurauksena Sumire muuttuu. Hän vaihtaa pukeutumistyyliä, matkustelee Miun kanssa ja mikä pahinta lopettaa kirjoittamisen. Teoksen kertojaääni, Sumiren ystävä K, joka on opettajana ja itse rakastunut Sumireen, ei erityisemmin pidä Sumiren muutoksesta. Mutta kun Miu soittaa Kreikasta ja ilmoittaa, että Sumire on kadonnut, ei K epäröi ollenkaan ostaessaan liput Japanista Rodoksen lähellä sijaitsevalle saarelle.

Lainasin Sputnik-rakastettuni eräältä tuttavaltani, ja odotin teokselta paljon: pidinhän paljon Suuresta lammasseikkailusta, joka oli mielestäni kekseliäs, valloittava ja arvoituksellinen. Sputnik-rakastettuni alkoi mielestäni hieman laimeasti ja arkipäiväisesti, mutta Sumiren kadottua Murakamille tyypillinen todellisuudella leikittely alkoi. Kertoja päättelee ystävänsä kadonneen, menneen toiselle puolelle ja kokee itsekin omituisen tapahtuman öisellä Kreikan saarella. Koko juttu on erittäin hämmentävä.

En oikein osaa sanoa mikä, mutta joku tässä tökki. Oliko se kenties sitä, että Sputnik-rakastettuni oli liiaksi rakkaustarina (vaikkakaan se ei ollut sitä erityisen paljon) vai sitä, että Suuri lammasseikkailu oli ensimmäisenä Murakami-lukukokemuksena niin vaikuttava, että muut teokset jäävät sen varjoon? Tai ehkä minua häiritsi Sputnik-rakastettuni -kirjassa se, että arkipäiväisenä alkanut teos muuttuu yhtäkkiä ja aivan liian nopeasti surrealistiseksi, ja sen jälkeen tapahtuukin liian vauhdilla ja lukija ei ennätä mukaan. Ehkäpä tässä Murakamin romaanissa pohjustusta oli liikaa, ja varsinaiselle arvoitukselle jäi liian vähän tilaa.

Haruki Murakamin teosten maailmassa on mielestäni jotain surullista ja jotain uhkaavaakin. Kuten tässäkin, K etsii epätoivoisesti Sumirea, Sumire taas Miuta ja Miu itseään. Ratkaisuja ei tahdo löytyä ja kun ne löytyvät, ovat nekin pahaaenteileviä: Sumiren on lähdettävä pois tästä maailmasta kohdatakseen todellisen, terveesti seksuaalisen Miun. Hahmot eivät koskaan kohtaa toisiaan, eivät todella, ja tällaisen kohtaamisen mahdollisuuskin tuntuu kaukaiselta. Murakamin romaanissa tavoitellaan jatkuvasti jotain, mitä ei edes oikein voi saada. Koko teos on jollakin tavalla erittäin hämmentävä kuten jo totesin: sanoisinko myös epäilyttävä. Sputnik-rakastettuni oli mielestäni läpeensä outo teos - kuten Murakamille sopiikin, mutta samaa viehättävyyttä kuin Suuressa lammasseikkalussa siinä ei ollut.

lauantai 24. elokuuta 2013

Älä käy yöhön yksin

Kirjoittaja: Kjell Westö
Suomentaja: Katriina Huttunen
Julkaistu: 2009 (suomennos 2009)
Alkuperäinen nimi: Gå inte ensam ut i natten
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 602

"Älä käy yöhön yksin
et tiedä mihin siellä törmäät
et tiedä kenen saaliiksi jäät
Pysy täällä luonani
ole janoni, ole juomani
Älä koskaan käy yöhön yksin"

Joni, Ariel & Adriana. Älä käy yöhön yksin/Hiljaisuuden äänet. 60-luku. Sittemmin elämä kuljettaa Jounia, Arielia ja Adrianaa eri suuntiin - laulutrion hajoamisen jälkeen yhteydenpito jää vähälle. Adrianan pikkusisareen Evaan rakastunut Frank Loman päättää selvittää kolmikon historiaa, ja vähä vähältä Jounin, Arielin ja Adrianan elämäntarinat alkavat aueta.

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin on paitsi kiehtova kuvaus kolmen ystävyksen elämästä myös aito ja yksityiskohtainen kuvaus Helsingistä 60-luvulta aina 2000-luvun puoliväliin. Jouni Manner, Ariel Wahl ja Adriana Mansnerus ovat nuoria 60-luvulla, kun Jimi Hendrix heittää keikkansa Helsingissä. Arielilla on isän vanha Levin, varastettu Impala ja sanoituksia. Adriana ja Jouni laulavat, Stenka Waenerberg toimii managerina ja Sonovax tuottaa. Ystävyys hajoaa musiikkiyhtyeen myötä, Jouni pärjää, Ariel ja Adriana eivät. Adriana haukkaa liian ison palan liian nuorena, Ariel lähtee Ruotsiin Hullu-Hurmeen hasisjengiin ja Jouni ryhtyy journalistiksi ja politiikoksi.

Älä käy yöhön yksin on kolmen erilaisen ihmisen tarina, kertomus heidän ystävyydestään ja elämänkohtaloistaan. Joukkoon sekoittuvat myös reilua kymmentä vuotta nuorempien Evan ja Frankin tarinat. Westön teoksessa on jotain niin aitoa, että tuntee elävänsä hahmojen mukana, ei lukevansa tarinaa. Luettuani romaanin Älä käy yöhön yksin teki mieleeni näpytellä Youtuben hakukenttään "älä käy yöhön yksin single" ja googlata 2000-luvun alkupuolen uutisotsakkeita europarlamentaarikko Mannerin ympärillä velloneesta skandaalista. Westön hahmot todella elivät mielessäni, ja vaikka osa hahmoista ei ollut helposti samastuttavia, he olivat silti todellisia.

Mietin paljon, mikä on niin todellisten ja elävien henkilöhahmojen salaisuus. Kjell Westön teoksessa kyseessä oli varmasti aidosti kuvattu miljöö, jota varten oli tehty runsaasti taustatyötä. Oikeat, todelliset hahmot fiktion lomassa ja todentuntuisesti luotu menneiden vuosikymmenten poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttavat nekin osaltaan.

Westön kirjan kantava teema oli mielestäni se, kuinka ihminen tarvitsee aina toista ihmistä tuekseen. Kjell Westön päähenkilöt eivät pärjää yössä yksin, ei edes Jouni.

"Jotkut ihmiset taivaltavat läpi koko elämänsä oma riittämättömyys kasvoihin ja ruumiin liikkeisiin kirjoitettuna. Heistä huokuu hätäännys, heille suodaan vähemmän mahdollisuuksia kuin he ansaitsisivat, ja jossakin vaiheessa epäonnistumiset alkavat jäytää heitä sisältäpäin... Sitten on niitä joilta kaikki tuntuu sujuvan helposti, niin helposti että heidän etevyydestään ja pelottomuudestaan tulee vuosien saatossa läpitunkematon naamio."

Ariel kuuluu ensimmäisiin, Jouni jälkimmäisiin. Adriana pärjää ulkonaisesti, mutta henkisesti ei. Vaikka Adriana ja Ariel ovatkin ulkonaisilta puitteiltaan epäonnistujia, tarviten toista ihmistä ja ystävää vierelleen, ei Jouni Manner lopulta ole yhtään sen suurempi onnistuja. Avioliitot - kaikki kolme - päätyvät eroon, tyttärille ei riitä aikaa, todelliset ystävät ovat harvassa. Älä käy yöhön yksin on nimensä mukaisesti romaani siitä, kuinka yöhön ei pidä käydä yksin - ei koskaan tiedä, mikä siellä odottaa. Nuoruudessa solmitut aidot ystävyyssuhteet olisivat auttaneet jaksamaan elämässä, mutta unelmien rikkouduttua rikkoutuu paljon muutakin. Arielilla, Adrianalla ja Jounilla ei tosiaan mene aina putkeen: ystävyys ei ole niin vahva kuin pitäisi, ja sen hajottua jokaisen elämä alkaa murentua pikkuhiljaa. Kuten takakannessa lukee, jos he olisivat pysyneet yhdessä, he olisivat ehkä voineet suojella toisiaan.

Ystävyyden teeman lisäksi Westön romaanissa Älä käy yöhön yksin on jonkin verran yhteiskunnan luokkaerojen tarkastelemista. Teoksessa päähenkilöt ovat niin suomenruotsalaisia kuin suomalaisiakin, ja stereotypioita rikotaan: kaikki suomenruotsalaiset eivät ole hienostelevia ja yläluokkaisia, vaan joukkoon mahtuu Arielin ja Frank Lomanin kaltaisia tavallisia kaduntallaajia. Luokkajaottelun olemassaolo ja yhteiskuntaluokkaan kuuluminen ja sen kautta muodostuva identiteetti näkyvät taas: europarlamentaarikkonakin, Kokoomuksen riveihin liittyneenä Jouni Manner muistaa köyhän, työnväenluokkaisen syntyperänsä. Arielin, Adrianan, Jounin, Evan ja Frankin tapauksissa ystävyys syntyy kuitenkin yli luokkaerojen.

Älä käy yöhön yksin on tunnelmaltaan hyvin surullinen teos. Itse olen hyvin pitkälti tunnelmalukija, ja lukiessani tätä romaania uppouduin teokseen siinä määrin, että melankolinen mieliala valtasi minut silloinkin kun en lukenut teosta: elin kirjan vaikutuspiirissä ja tunnelmissa vielä pitkään lukemisen päätyttyä. Älä käy yöhön yksin on mielestäni upea ja vaikuttava teos. Erityinen maininta vielä siitä, kuinka paljon pidin Helsinki-kuvauksesta kirjassa: Helsinki on yksi lempikaupunkejani, ja elävä ja hienosti toteutettu kuvaus siitä oli ihanaa luettavaa.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Brazzaville Beach

Kirjoittaja: William Boyd
Julkaistu: 1990
Lukija: Harriet Walter
Kustantaja: Penguin Books
Kesto: 12 h 45 min

Hope Clearwater asuu Brazzaville Beachilla, Kongon tasavallassa. Pääosin hän kuitenkin muistelee mennyttä elämäänsä: lyhyttä avioliittoaan John Clearwaterin, matemaatikon, kanssa sekä tutkimustaan Grosso Arvoren simpanssikeskuksessa.

Aluksi en juuri innostunut Brazzaville Beachista, vaan päätin lukea sen vain ja ainoastaan saadakseni luetun kirjan Kongon tasavaltaan Maailmanvalloitus-haasteeseen. Äänikirjojen suhteen alkuun pääseminen on myös jotenkin vaikeampaa: hahmotan paremmin tarinan kun voin lukea sitä omaan tahtiini. Levyn tai parin jälkeen tarina alkoi kuitenkin viedä mukanaan, ja seurasin mielenkiinnolla Hopen kertomusta ja muistoja, jotka avautuivat vähä vähältä.

William Boydin Brazzaville Beachin yksi parhaista puolista on kerrontatyyli: Hopen muistot kuljettavat lukijaa vuoroin nykyhetkestä menneisyyteen Grosso Arvoreen sekä vielä kauemmas Iso-Britanniaan, jossa Hopen avioliitto murentuu hetki hetkeltä. Aikahyppely oli toteutettu hyvin, ja kuunnellessa pysyin hyvin mukana missä milloinkin liikuttiin. Mielestäni Boydin teoksessa eri aikajaksot olivat onnistuneet myös siinä mielessä, että tarinan jännitys säilyi pitkään kun kahden eri tarinan huippukohdat ja salaisuudet avautuivat vain vähän kerrallaan.

Pidin eniten osista, joissa kerrottiin Hopen simpanssitutkimuksesta Grosso Arvoressa. Hope on paennut Afrikkaan avioliittonsa päätyttyä, mutta huomaa joutuneensa uusien haasteiden eteen. Grosso Arvoren tutkimusjohtaja Eugene Mallabar on tutkinut simpansseja yli 20 vuotta, ja tuntee tietävänsä niistä enemmän kuin kukaan ihminen. Hope kuitenkin huomaa, että simpanssit eivät olekaan niin rauhallisia eläimiä kuin kuvitellaan: itseasiassa Grosso Arvoren pohjoinen simpanssiryhmä käy järjestelmällisesti ja julmasti eteläisten simpanssien kimppuun saadakseen omaan joukkoonsa etelästä erään tietyn naarassimpanssin. Hope huomaa kuitenkin, että hänen löydöksiään ei oteta vakavasti. Seurauksena tästä ilmapiiri Grosso Arvoressa muuttuu vihamieliseksi ja Hopen työtä sabotoidaan: lopulta välit Eugene Mallabarin kanssa kiristyvät niin paljon, että Hope joutuu lähtemään Grosso Arvoresta, kohtalokkain seurauksin. Grosso Arvoren tarinanpätkä oli mielestäni kaikista jännittävin ja pysyi parhaiten koossa. Hopen avioliitto Johnin kanssa jäi taka-alalle, eikä ollut läheskään yhtä mukaansatempaavaa kerrontaa kuin simpanssisota ja tutkimuskeskus.

Pidin siis Brazzaville Beachista, vaikka äänikirjan kuuntelemisen huono puoli olikin siinä, että levyn jumittaessa jäi aina pari minuuttia väliin. Vaikka en yleensä pidäkään tarinoista, joissa eläin tai eläimet ovat keskiössä, olivat Grosso Arvoren simpanssitutkimus ja simpanssien käytöksen yhtäläisyys ihmisten kanssa niin mielenkiintoisia, että Brazzaville Beach muodosti poikkeuksen tähän sääntöön.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kirjoittaja: Ingmar Bergman
Suomentaja: Risto Hannula
Julkaistu: 1973 (suomennos 1974)
Alkuperäinen nimi: Scener ur ett äktenskap
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 200

Marianne ja Johan ovat olleet kymmenen vuotta naimisissa, ja kaikki menee hyvin. Malliavioliitto kuitenkin romahtaa, kun Johan ilmoittaa Mariannelle lähtevänsä rakastajattarensa Paulan kanssa seuraavana iltapäivänä Pariisiin. Tästä alkaa omituinen kohtausten sarja avioliitossa, joka päättyy eroon, mutta jonka osapuolet vielä eronkin jälkeen ovat kiintyneitä toisiinsa ja pettävät lopulta uusiakin puolisoitaan.

Ingmar Bergmanin käsikirjoitus Kohtauksia eräästä avioliitosta käsittää nimensä mukaisesti kuusi kohtausta Mariannen ja Johanin liitosta, joka jatkuu vielä eronkin jälkeen. Marianne ja Johan eivät kykene päästämään toisistaan irti, vaikka kuluu lähes vuosikymmen kun Johanin suhde särkee avioliiton. Kohtauksia eräästä avioliitosta on oikeastaan kamala, melkeinpä raadollinen ja samalla sekä lohduton että lohdullinen kuvaus avioliitosta, joka päättyi, mutta ei päättynytkään.

Bergmanin näytelmästä puuttuu lähes kaikki melodramaattinen riitely hahmojen välillä. Marianne suhtautuu melkeinpä banaalin tyynesti Johanin ilmoitukseen rakastajattaren olemassaolosta ja perheensä jättämisestä. Hän tarjoutuu pakkamaan Johanin laukun, pyytää viileästi saada lisää tietoa Paulasta ja kysyy kylmästi Johanilta, mitä kertoisi lapsille.

"Marianne: Mitä haluaisit minun sanovan lapsille?
Johan: Sano mitä haluat.
Marianne: Sanonko, että sinä olet rakastunut toiseen naiseen ja livistänyt meidän luotamme?
Johan: Minusta tuo muotoilu on erinomainen. Sillä on sekin etu että se on totta."

Mariannen suhtautuminen oli omasta mielestäni omituisen sarkastista, samoin Johanin. Aivan kuin kumpikaan ei olisi ottanut minkäänlaista syrjähyppyä tosissaan, vaan pitävät sitä vain hetken hullutuksena, tietäen kuitenkin kuuluvansa toisilleen. Lohdutonta teoksessa on se, että vaikka Marianne toteaa, että hänellä on täysin hyvä olla - työ, tyttäret, uusi mies - hän kaipaa edelleen jollain tasolla häntä pettänyttä Johania eikä kykene päästämään irti suhteesta, joka satuttaa häntä. Onko ihminen siis sidottu toiseen ikuisiksi ajoiksi hetken rakkauden tähden? Toisaalta tämä on myös hyvin lohdullista: aina on mahdollisuus korjata tehdyt virheet, rakkaus kantaa kyllä vaikeidenkin aikojen ja ongelmien läpi.

Lukiessani mietin, onko tällainen kuvaus avioliitosta realistinen, onko Mariannen ja Johanin yhteiselämä mahdollinen todellisuudessa? Mahdollisesti kyllä ja ei. Marianne ja Johan eivät oikeastaan pyri tietoisesti toisistaan irti, he vain ovat ja kaipaavat kuitenkin toistensa luo. He tuntuvat näytelmässä avioparilta, joka eroaa aivan vääristä syistä. Kuten Ingmar Bergmankin esittää Kohtauksia eräästä avioliitosta -näytelmässään Mariannen ja Johanin hahmojen kautta: heidän ongelmansa on kommunikaation puute ja kuuntelemisen taidon olemattomuus. Marianne ja Johan ottavat kaiken itsestäänselvyytenä, haluavat lakaista ongelmansa maton alle keskustelematta kuitenkaan niistä suoraan.

Pidin kuitenkin näytelmästä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Näytelmänä teos painottui tietysti vahvasti dialogiin ja hahmoja oli verrattain vähän, mutta tämä oli oikeastaan myös teoksen vahvuus. Lukija pääsee tutustumaan Johaniin ja Marianneen ulkopuolisena tarkkailijana samoin kuin oikeassa elämässä, voi miettiä valehtelevatko he vai eivät, mitä he jättävät kertomatta. Näytelmässä ei ole kaikkitietävää kertojaa, joka paljastaisi lukijalle kaiken. Mariannen ja Johanin tarina oli loppujen lopuksi ajatuksia herättävä, ja Kohtauksia eräästä avioliitosta voisi olla mielenkiintoinen nähdä niin televisiosarjana kuin elokuvaversionakin.

torstai 15. elokuuta 2013

Järki ja tunteet

Kirjoittaja: Jane Austen
Suomentaja: Aune Brotherus
Julkaistu: 1811 (suomennos 1952)
Alkuperäinen nimi: Sense and Sensibility
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 339

Dashwoodin perhe - äiti sekä sisarukset Elinor, Marianne sekä Margaret - joutuvat muuttamaan pois kodistaan kun perheen pää Henry kuolee ja John Dashwood, Henryn ensimmäisestä avioliitosta, perii Norland Parkin kartanon. Dashwoodit muuttavat Barton Cottageen, lähelle rouva Dashwoodin sukulaista sir Johnia. Barton Cottagessa Dashwoodit tutustuvat erilaisiin ihmisiin: sir Johnin ystävälliseen anoppiin rouva Jenningsiin, Steelen neiteihin sekä eversti Brandoniin. He myös tapaavat uudestaan John Dashwoodin langon, Edward Ferrarsin, joka osoittaa kiinnostusta Elinoriin, ja tunteellinen Marianne rakastuu puolestaan tulisesti herra Willoughbyyn.

Olen viimeksi lukenut Jane Austen klassikon Järki ja tunteet joskus yläasteella, ja olinkin unohtanut oikeastaan kaiken aina päähenkilöiden nimistä lähtien. Teos oli kuitenkin tästä huolimatta juuri niin ihana kuin muistin! Vanhanaikaisuus, Englannin maaseutu ja yksityiskohtainen ja dialogiin sekä hahmokerrontaan painottuva teksti osuivat ja upposivat. Tämä ei kuitenkaan ollut sinänsä mitenkään yllättävää, sillä olen pitänyt Jane Austenin teoksista paljon aikaisemmillakin lukukerroilla. Tällä kertaa kirjasta tuntui kuitenkin karisevan kaikki pitkäveteisyys ja vaikeaselkoisuus pois, ja uppouduin täysin Elinorin ja Mariannen rakkaustarinoihin.

Teoksessa Järki ja tunteet pidin ehdottomasti enemmän Elinorista. Elinorin järkiperäisyys, joka kuitenkaan ei sulje pois rikasta tunnepuolta, vetosi minuun paljon paremmin kuin Mariannen jopa liioiteltu tunteikkuus, joka tuntui suurimmaksi osaksi hyvin typerältä, melodramaattiselta ja harkitsemattomalta. Elinor tuntui paljon realistisemmalta ja mietitymmältä hahmolta kuin Marianne. Siinä missä Elinorin järkevyys oli aidonoloista, oli Mariannen voimakas tunne-elämä melkeinpä ylilyöty. Marianne suoraan sanoen ärsytti minua paikka paikoin hahmona: ystävällisyydestään ja lahjakkuudestaan huolimatta hän sortui usein ajattelemattomuuteen ja itsekkyyteen.

Jane Austenin kirjassa mielestäni keskiössä oli juurikin "järjen" (Elinor) sekä "tunteiden" (Marianne) vastakkainasettelu ja toisaalta yhteensopivuus. Kontrasti sisarusten ja heidän edustamiensa periaatteiden ja ajatusmallien välillä on suuri, mutta toisaalta molemmat oppivat toisiltaan paljon. Kirjassa Järki ja tunteet Elinor - järki - on kuitenkin hallitsevampi, ja positiivisemmin esitetty. Rationaalisuutta ja pidättyväisyyttä ihannoidaan mielestäni tekstissä enemmän kuin vuolasta tunteiden ilmaisua. Mielenkiintoista on myös se, kuinka Austenin kirjoitustapa heijastelee päähenkilöiden hallitsevia luonteenpiirteitä: lukijalle valkenevat paljon selkeämmin Mariannen väkevät tunteet Willoughbya kohtaan kuin Elinorin vakaa, mutta hillitty rakkaus Edward Ferrarsia kohtaan.

Kaiken kaikkiaan Järki ja tunteet oli viehättävä lukukokemus, ja sen luettuani tekee mieli tarttua muihinkin Jane Austenin teoksiin! Erityisesti haluaisin lukea teoksen Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka olen tosin jo lukenut aikaisemminkin, mutta josta en muista oikeastaan sen enempää kuin tästäkään muistin.

maanantai 12. elokuuta 2013

Maija Poppanen

Kirjoittaja: P.L. Travers
Suomentaja: Tyyni Tuulio
Julkaistu: 1934 (suomennos 1936)
Alkuperäinen nimi: Mary Poppins
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 146

Salaperäinen lastenhoitaja Maija Poppanen ilmestyy Kirsikkatielle Banksin perheeseen kuin tuulen tuomana. Nopeasti itsevarma, turhamainen ja tiukka Maija valloittaa perheen lasten, Janen ja Michaelin sekä kaksoisvauvojen Johnin ja Barbaran sydämet. Vaikka Maija Poppasella onkin hallitseva ja ankara asenne, korvaa tämän eräs tietty erityispiirre: Maijan seurassa ei koskaan ole tylsää. Maija Poppanen vie lapset muun muassa kutsuille katonrajaan, ja vapaapäivänään hän hyppää tielle maalattuun kuvaan ja käy siellä teellä...

Maija Poppanen oli minulle aikaisemmin tuttu ainoastaan klassikkoelokuvasta, jota tähdittää Julie Andrews. Kyseisen elokuvan myötä ihastuinkin Maijaan, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua australialaisen P.L. Traversin alkuperäisiin lastenkirjoihin. Koska elokuvien Maija oli mielessäni niin vahvasti, en voinut olla vertaamatta elokuvan ja kirjan hahmoja. Kirjaa lukiessani olin sekä positiivisesti yllättynyt että hieman pettynyt. Positiivisesti yllättynyt siksi, että Maija oli teoksessa paljon inhimillisempi hahmo kuin elokuvassa: hän ei ole mikään mallikasvattaja tai "käytännössä täydellinen" kuten elokuvassa. Maija on välillä kiukkuinen ja eritoten turhamainen, hän on itsepäinen ja itsekäskin. Toisaalta olin myös pettynyt: kirjan Maija Poppanen oli täten paljon arkisempi ja ankeampi hahmo kuin elokuvan taianomainen Maija, joka on oikeastaan kuin hyvä haltijatar, joka tulee parsimaan kokoon rikkoutumassa ja etääntymässä olevan perheen.

Maija Poppanen oli silti mielestäni ihastuttava kirja, ja virheistään huolimatta päähenkilö oli valloittava. Muistan jo pienenä ihastuneeni Maijan papukaijanpäiseen sateenvarjoon sekä omituiseen kykyyn lentää tuulen mukana. Kirja ei kuitenkaan vieneet sydäntäni samalla tavoin kuin elokuva, joka on pysynyt yhtenä lempielokuvistani siitä lähtien, kun sen näin. Pidin kuitenkin P.L. Traversin teoksesta, ja ehkäpä palaan joskus Maija Poppasen pariin teoksessa Maija Poppanen tulee takaisin.

perjantai 9. elokuuta 2013

Uuni

Kirjoittaja: Antti Hyry
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 400

Pietari päättää rakentaa pirttiin uuniin, ja uunin valmistumista seurataan tarkasti ja kiireettömästi Antti Hyryn teoksessa Uuni. Finlandia-palkittua Uunia kuvaillaan teoksen takakannessa näin: "Uuni on aihettaan avarampi kirja." Tästä huolimatta täytyy tunnustaa, että en saanut lukiessani Uuniin minkäänlaista otetta! Kirja ei iskenyt tai ollut mielenkiintoista luettavaa millään tasolla. Hyryn teoksesta jäi oikeastaan ensi kertaa täysin tyhjä fiilis: minulla ei oikein ole mielipidettäkään kirjasta. Pikemminkin tuntuu, kuin olisin lukenut vain yksinkertaisen faktakuvauksen uuninrakentamisesta, joka ei jäänyt lainkaan mieleen. En pitänyt enkä ollut pitämättä Uunista: minulla ei vain ole siitä sanottavaa.

tiistai 6. elokuuta 2013

Jalna-sarja

Mazo de la Rochen kuusitoistaosainen kartanosarja seuraa reilun sadan vuoden ajan Whiteoakin suvun elämää. 1850-luvulla muutaman vuoden naimisissa olleet Adeline ja Philip Whiteoak saapuvat Kanadaan siirtolaisina, ja rakentavat Ontarioon itselleen talon. Tila nimitetään Jalnaksi Adelinen ja Philipin Intian kotikaupungin mukaan. Vuosien saatossa Adeline ja Philip saavat neljä lasta - Augustan, Nicholaksen, Ernestin sekä Philipin. Nuorin, Philip, jatkaa Jalnassa maanviljelystä ja hevosten kasvatusta, kun taas kolme vanhinta lähtevät takaisin vanhaan maailmaan. Philip puolestaan saa kuusi lasta, joista vanhin, Renny, puolestaan ottaa haltuunsa Jalnan isänsä kuoltua. Rennyn tytär ja tämän serkut ovat viimeinen sukupolvi, josta de la Rochen Jalna-sarja kertoo.

Ensimmäisen kerran luin kahdeksan ensimmäistä Jalna-sarjan osaa joskus yläasteen puolivälissä - ja koukutuin heti. Toisen kerran kahlasin Jalna-sarjaa läpi nelisen vuotta sitten, jolloin sarjasta jäi lukematta noin neljä kirjaa. Nyt otin vahingon takaisin ja luin koko sarjan! Vaikka Jalna-kirjat eivät mielestäni ole mitenkään erityisen hyvin kirjoitettua, tapahtumat toistavat paikoitellen toisiaan ja sarjan päätös on melkein liiankin kliseinen, niin sarja on siitä huolimatta aina yhtä ihana. Jalnan viehätys piilee mielestäni siinä, että luettavaa riittää tosiaan 6564 sivun verran - niiden aikana ehtii tutustua neljän sukupolven Whiteoakeihin. Jalnaa lukiessani parasta oli nimenomaan uppotua kokonaan toiseen maailmaan, elää Whiteoakin mukana heidän elämäänsä.

Jalna-kirjoissa keskeisintä onkin se, että vaikka Whiteoakin perheessä tapahtuu paljon muutoksia, on onnea ja vastoinkäymisiä, niin kiinnekohtana on aina Jalnan tila - sekä vahva perheyhteys. Vaikka Whiteoakien jäsenet menevät naimisiin ja muuttavat kauaskin, Jalna toimii päätepisteenä, jossa koko perhe lopulta kokoontuu. Jalnan ja muun perheen tähden Whiteoakin suvun jäsenet ovat valmiita mihin tahansa: edes aviopuolisoon solmitut siteet eivät ole yhtä vahvoja.

Mazo de la Rochen teoksissa vahvat ja omalaatuiset hahmot ovat myös läsnä. Nicholas- ja Ernest-sedät, jotka teoksen ensimmäisissä kirjoissa ovat pikkupoikia vanhenevat ja palaavat myöhemmin Jalnaan vanhoina setinä, vaikuttaen silti edelleen Jalnan elämään. Renny, joka tahtoo säilyttää Jalnan ennallaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeenkin, melkeinpä jäänteenä 1850-luvulta. Augusta-täti, hienostunut ja englantilaistunut, mutta silti Jalnaan kuuluvat. Philipin pojat: taiteelliset Eden, Finch ja Wakefield, sekä maanviljelijä-Piers. Rennyn ja tämän amerikkalaisen vaimon Alaynen lapset Adeline ja Archer. Kaikista hallitsevin ja voimakkain hahmo on kuitenkin yli sadan vuoden ikään elänyt tuittupäinen mummo - Adeline Whiteoak, omaa sukuaan Court, Irlannista. Adelinen olemus vaikuttaa Jalnan elämään vielä neljännesvuosisadan ajan hänen kuolemansa jälkeenkin.

Vaikka Jalna-sarjaa oli hyvin mukava lukea, välillä kirjojen tapahtumien toistoon turtui. Jokainen sarjan kirja tuntuu noudattavan samaa kaavaa: ongelma, joka eskaloituu ja viimein ratkaistaan kirjan lopussa. Toistoa lisäsi se, että ongelmat olivat hyvin usein samankaltaisia, kuten rahahuolia. Useassa Jalna-kirjassa Jalnaan tai sen lähiympäristöön saapuu epämiellyttäviä vieraita, joista pitää päästä eroon: Jalnan synnyssä Philipiä vikittelevä Daisy Vaughan, Jalnan aamussa pitkään viipyvät carolinalaiset plantaasinomistajat, Jalnan keväässä rouva Stroud, Jalnassa lipevä Malahide-serkku sekä teoksessa Jalnan miehet palaavat epämiellyttävä herra Clapperton, joka uhkaa rakentaa naapuritontille lomakylän. Huomasin Jalna-kirjoille olevan yhteistä myös sen, että sukuun avioliiton kautta liitettävät jäsenet - Mary Wakefield, Pheasant Vaughan, Alayne Archer - ovat kaikki yksinäisiä ja löytävät lopulta Jalnasta kodin ja perheyhteisön.

Myöhempiä Jalna-kirjoja lukiessani kiinnitin huomiota siihen, että Rennyn velipuoli Finch palkkaa rikastuttuaan suomalaisen taloudenhoitajan. Minusta oli mielenkiintoista huomata, kuinka pohjoismainen siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan eri aikakausina näkyy myös kirjallisuudessa. Muita esimerkkejä tästä Jalnan lisäksi ovat Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat, jossa Pieni talo suuressa metsässä -kirjassa on ruotsalaisia uudisasukkaita sekä F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby, jossa Nick Carrawaylla niin ikään on suomalainen taloudenhoitaja.

Pidin siis Jalna-sarjasta paljon, vaikkakaan yksittäisinä sen teokset eivät olleet mielestäni erityisen vaikuttavia tai hyviä kirjoja.

Mazo de la Rochen kirjoittamaan ja WSOY:n kustantamaan Jalna-sarjaan kuuluvat seuraavat teokset:

1. Jalnan synty (Building of Jalna), suomentaja Eila Pennanen, julkaistu 1944 (suomennos 1960), sivumäärä 401
2. Jalnan aamu (Morning at Jalna), suomentaja Eila Pennanen, julkaistu 1960 (suomennos 1962), sivumäärä 328
3. Jalnan kotiopettajatar (Mary Wakefield), suomentaja Laine Järventaus-Aav, julkaistu 1949 (suomennos 1950), sivumäärä 377
4. Jalnan nuori Renny (Young Renny), suomentaja Helka Varho, julkaistu 1935 (suomennos 1945), sivumäärä 338
5. Jalnan kevät (Whiteoak Heritage), suomentaja Helka Varho, julkaistu 1940 (suomennos 1947), sivumäärä 358
6. Jalnan veljekset (Whiteoak Brothers), suomentaja Irmeli Niemi, julkaistu 1953 (suomennos 1954), sivumäärä 339
7. Jalna (Jalna), suomentaja Väinö Jaakkola, julkaistu 1927 (suomennos 1937), sivumäärä 381
8. Jalnan perhe (Whiteoaks of Jalna), suomentaja Väinö Jaakkola, julkaistu 1929 (suomennos 1938), sivumäärä 484
9. Jalnan perintö (Finch's Fortune), suomentaja Väinö Jaakkola, julkaistu 1932 (suomennos 1939), sivumäärä 512
10. Jalnan isäntä (The Master of Jalna), suomentaja Väinö Jaakkola, julkaistu 1933 (suomennos 1939), sivumäärä 422
11. Jalnan kukoistus (Whiteoak Harvest), suomentaja Väinö Jaakkola, julkaistu 1936 (suomennos 1941), sivumäärä 429
12. Näkemiin Jalna (Wakefield's Course), suomentaja Kai Kaila, julkaistu 1941 (suomennos 1949), sivumäärä 463
13. Jalnan miehet palaavat (Return to Jalna), suomentaja Kai Kaila, julkaistu 1946 (suomennos 1959), sivumäärä 505
14. Rennyn tytär (Renny's Daughter), suomentaja Helka Varho, julkaistu 1951 (suomennos 1952), sivumäärä 451
15. Kosijoita Jalnassa (Variable Winds at Jalna), suomentaja Eila Pennanen, julkaistu 1954 (suomennos 1955), sivumäärä 399
16. Juhlat Jalnassa (Centenary at Jalna), suomentaja Eila Pennanen, julkaistu 1958 (suomennos 1958), sivumäärä 377

lauantai 3. elokuuta 2013

Ilias

Kirjoittaja: Homeros
Suomentaja: Otto Manninen
Kirjoitettu: 750 eKr. (suomennos 1919)
Alkuperäinen nimi: Ιλιάς (Ilias)
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 484

Ilias on muinaiskreikkalainen runoelma, jonka uskotaan olleen Homeroksen kirjoittama. Teos kertoo Troijan sodasta, ja sen keskeisimpiä hahmoja ovat vastakkain olevien akhaijien (muinaiskreikkalaisten) sekä Troian johtajat sekä suurimmat sotaurhot. Pääosassa ovat niin Troian Hektor kuin akhaijien Akhilleus ja Agamemnonkin. Kuolevaisten lisäksi myös kreikkalaisen mytologian jumalat seikkailevat teoksessa.

Rehellisesti sanottuna Ilias oli mielestäni vaikeasti ymmärrettävä ja tylsä. Tämä johtui osittain siitä, että teos on kirjoitettu runomittaan, osittain taas syynä oli Otto Mannisen vanhahtava suomennos, joka oli paikoittain hieman epäselvä ja omituinen ilmaisultaan. Osittain taas teoksen tapahtumat etenivät mielestäni hyvin hitaasti ja hahmojen välistä dialogia oli paljon. Ilias myös kertoo sodasta, eivätkä Troijan sodan tapahtumat olleet mielestäni erityisen kiinnostavasti kuvattuina kirjassa. Sotaa ja varsinkin yksittäisten hahmojen välisiä taisteluita kuvaillaan kuitenkin yllättävän väkivaltaisesti:

"Kaatoi Idomeneus Erymaan, tuon survasi suuhun vasken surmaisen, terä niskast', aivojen alta ulkoni taas sekä luut lumivalkeat murskasi tieltään; hampaat vierivät maalle, ja kuin verikuoppana kuohui kumpikin silmä, ja verta hän sieraimista ja suusta purskui maassa, ja kuoleman yö hänet varjosi musta."

Homeroksen Iliaksessa tällaista väkivaltaista kuvailua oli enemmänkin, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Ilias ei lukukokemuksena ollut kovin mukava.

Mielenkiintoista teoksessa oli kuitenkin mielestäni se, miten kreikkalaisen jumaltaruston jumalat liittyvät tarinaan. Jumalat ovat Iliaksessa hyvin inhimillisiä: suuttuvat, heidän voimansa on rajallinen ja jumalienkin välillä vallitsee kiistoja. Jumalilla on kuitenkin valta vaikuttaa ihmisten kohtaloihin, ja tätä kohtaloa jumalat ohjailevat varsin oikukkaasti:

"Vastasi närkästyin jumalainen näin Afrodite: "Julkea, mielt' älä ärsytä mun, sinut että mä hylkään, niin alan vainota, kuin ylen suurt' olen lempeä suonut, yllytän kummatkin, urot Ilionin ja akhaijit, vimmaan turmahiseen, ja sa kuolet surkean surman.""

Afroditen lisäksi jumalien valta näkyy myös Pallas Athenen käytöksessä: tämä vie Hektorilta älyn pois.

Yllätyksekseni huomasin, että Ilias ei tunnekaan tarua Akilleen kantapäästä. Akhaijien sankari Akhilleus on aivan yhtä kuolevainen kuin kaikki muutkin:

"Ruumis on hälläkin näät terän vaskisen vammata, yks on vain elo, kuolollista on hänkin juurt', olen kuullut, voiton kunnian hälle jos suokin Zeus Kronossynty."

Kokonaisuutena Ilias oli kerronnaltaan minusta pitkästyttävä, mutta teoksena mielenkiintoinen lukukokemus.