tiistai 29. lokakuuta 2013

The True Sources of the Nile

Kirjoittaja: Sarah Stone
Julkaistu: 2002
Kustantaja: Doubleday
Sivumäärä: 286

Amerikkalainen Anne on muuttanut Burundiin, pieneen valtioon Afrikassa, työskennelläkseen siellä aluksi AIDS-työn parissa ja myöhemmin FreeAfrica! -projektissa. Burundissa Anne tapaa Jean-Pierren, hallitsevaan etniseen ryhmään, tutseihin, kuuluvan ministerin ja rakastuu tulisesti. Aluksi näyttää siltä, että pari on selvittänyt kulttuurieroista johtuvat ongelmat, mutta kun Burundin sisäiset olosuhteet muuttuvat radikaalisti ja Annen äidille todetaan syöpä, muuttuu suhde huomattavan monimutkaiseksi.

Sarah Stonen The True Sources of the Nile kertoo amerikkalaisen naisen ja burundilaisen miehen suhteesta 1990-luvun alkupuolella Burundissa. Kirja on paitsi rakkaustarina, myös kuvaus Burundista ja vuoden 1993 kansanmurhasta. Teoksen kaksi erilaista maailmaa, amerikkalainen yhteiskunta, jonka tragediat tuntuvat pieniltä verrattuna kehitysmaiden ongelmiin sekä Burundi, jossa ongelmilla tarkoitetaan kansanmurhaa ja sisällissotaa, ovat vastakkain. Samalla kirjassa The True Sources of the Nile yhdistyvät Annen elämässä kahdenlaiset vaikeudet: toisaalla ovat perheongelmat, toisaalla Burundin entistä epävakaampi tilanne.

Kirjassa mielenkiintoisinta minusta oli sekä Jean-Pierren ja Annen suhde että kuvaus Burundista. Jean-Pierren ja Annen suhde vaikutti kirjan alussa mielestäni epärealistiselta. Ongelmia ei juuri tuntunut olevan suhteessa, suhde eteni jotenkin kovin yllättäen ja vasta lopulta aidommilta vaikuttavat suhteen piirteet tulivat esille. Suhteen edetessä Anne joutuu vaikeiden kysymyksien äärelle: kuinka paljon voi antaa anteeksi menneitä, kauheita tapahtumia rakkauden ja uskollisuuden nimissä? Jean-Pierre ja Anne ymmärtävät lopulta, että samankaltaisuuksistaan huolimatta he ovat hyvin erilaisista taustoista ja kulttuureista. Jean-Pierre ei voi ymmärtää yhdysvaltalaista kulutusyhteiskuntaa ja ylenpalttista vapautta, kun taas Anne ei ymmärrä täysin afrikkalaista kulttuuria ja hutujen ja tutsien välisiä suuria ongelmia.

The True Sources of the Nile käsittelee myös Burundia ja erityisesti sen kansamurhaa lokakuussa 1993. Kirja oli pysäyttävää luettavaa, ja mielestäni nostaa esiin tärkeitä asioita. Burundin kansanmurhasta, jossa hutut tappoivat noin 25000 tutsia, ei tiedetä juurikaan: paremmin muistetaan naapurimaa Ruandan kansanmurha. Sarah Stonen teoksessa tulee myös ilmi hieman Burundin historiaa. Burundi ja Ruanda olivat 1900-luvun alussa Saksan siirtomaita, ja suosivat tutseja antaen heille enemmän poliittista valtaa. Kirja ei myöskään sortunut puolueellisuuksiin: vaikka vuoden 1993 kansanmurha Burundissa kohdistuikin tutseihin, olivat tutsit puolestaan tehneet yhtälailla kauheuksia hutuja kohtaan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. The True Sources of the Nile käsittelee unohdettua tragediaa kauheutena, syyttelemättä ketään.

Pidin siis Sarah Stonen kirjasta. Mielestäni kirjailija on onnistunut yhdistämään tapahtumat kahdessa maassa hyvin, ja tuomaan esille kahden kulttuurin eroavaisudet. Teoksessaan Stone myös toteaa Annen kautta, että vaikka Burundin kansanmurha on valtava tragedia, kärsimys on kärsimystä myös Amerikassa, eivätkä muualla tapahtuvat kauheudet tee äidin syöpää tai tyttären ongelmia yhtään sen helpommiksi. Kaiken kaikkiaan The True Sources of the Nile on mielenkiintoinen kirja, joka yhdistää hienosti yksityiset ja koko kansaa koskettavat ongelmat.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Red Midnight

Kirjoittaja: Ben Mikaelsen
Julkaistu: 2002
Kustantaja: HarperCollins
Sivumäärä: 209

Guatemalassa sotilaat hyökkäävät äkkiarvaamatta Dos Víaksen kylään, ja tappavat kaikki kylän asukkaat lukuunottamatta 12-vuotiasta Santiagoa ja tämän nelivuotiasta pikkusiskoa Angelinaa. Viimeisinä sanoinaan setä Ramos kehottaa Santiagoa pakenemaan Amerikkaan cayucolla, puunrungosta kaiverretulla, noin seitsemän metriä pitkällä veneellä. Siitä alkaa Santiagon ja Angelinan vaarallinen, yli kolme viikkoa kestävä matka Guatemalasta meren yli Yhdysvaltoihin.

Ben Mikaelsenin Red Midnight on erityisesti varhaisnuorille suunnattu teos. Kirja käsittelee nuoren pojan rohkeutta, uskallusta ja kasvamista pakon edessä: kun koko perhe murhataan raa'asti, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vastuu pikkusiskosta ja paeta. Teos kuvaa 1980-luvun militaristista ja poliittista väkivaltaa: vaikka kyseessä on erityisesti Guatemala, kuvaus sopii myös muihin maihin.

Itsessään Red Midnight oli minusta oikeastaan tylsähkö: suurin osa tapahtumista tapahtui merellä, ja tapahtumat tuntuivat erittäin epärealistisilta. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt sen suuremmin, sillä kirjan perimmäinen sanoma on kuitenkin kertoa toisenlaisesta todellisuudesta myös lapsille ja nuorille tarinan keinoin. Onnellinen loppu sopii siis Red Midnightiin paremmin, luomaan toivoa tulevasta.

maanantai 21. lokakuuta 2013

On the Island

Kirjoittaja: Tracey Garvis Graves
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Plume
Sivumäärä: 456

Kolmekymppinen Anna Emerson päättää ottaa aikalisän suhteesta ja lähteä kolmeksi kuukaudeksi Malediiveille opettamaan kuudentoista ikäistä T.J. Callahania, joka on vasta toipumassa syövästä. Malediivien yllä pienlentokoneen lentäjä saa kuitenkin sydänkohtauksen, kone syöksyy veteen ja Anna ja T.J. hädin tuskin pelastautuvat yhdelle Malediivien lukuisista autioista saarista. Päivien vaihtuessa viikoiksi ja viikkojen vaihtuessa kuukausiksi, Anna ja T.J. odottavat yhä vähemmän pelastusta, ja saarella selviämisen haaste muuttuu yhdessä asumisen haasteeksi.

Tracey Garvis Gravesin On the Island on moderni Robinson Crusoe -tarina. Samalla teos on kuvaus Annan ja T.J.:n suhteesta. Mielestäni molemmat aspektit on tuotu hyvin esiin kirjassa: vanhemman naisen ja nuoremman miehen suhdetta käsitellään hyvin, ja selviytymistarina saarella on mielenkiintoinen, joskin aavistuksen epärealistinen.

Annan ja T.J.:n suhteen kuvaus tulee mielestäni mielenkiintoisimmillaan esiin, kun vuoden 2004 tsunami pyyhkäisee myös heidän asuttamansa saaren yli ja heidät löydetään sen seurauksena. Kun Anna ja T.J. eivät enää asukaan omassa pienessä maailmassaan, yhtäkkiä koko yhteiskunta kyseenalaistaa heidän suhteensa. Anna on kolmetoista vuotta T.J.:tä vanhempi, ja he ovat asuneet saarella yli 3 vuotta. Asiat mutkistuvat huomattavasti. Toimittajat tekevät parhaansa saadakseen aiheesta aikaan skandaalin, Anna ei halua viedä T.J.:ltä tämän mahdollisuuksia elää nuoruuttaan, T.J.:llä on vaikeuksia sopeutua amerikkalaisen nuoren elämään elettyään eristettyä elämää niin kauan. Saarella asiat näyttivät niin helpoilta, mutta yhteiskunta ei hyväksykään varauksettomasti suhdetta, jossa ikäero on niinkin suuri. Mielestäni kirjan loppuosa on teoksen parasta antia, vaikkakin ikäero-ongelman ratkaisu oli ehkä liian helppo ja nopea.

Pidin kuitenkin Tracey Garvis Gravesin teoksesta On the Island paljon. Kirja on sopiva yhdistelmä hömppää ja suhdesotkuja sekä selviytymistä. Teoksen loppu on myös mielestäni onnistunut: Annan ja T.J.:n tarina saatettiin loppuun asti, eikä lukijalle jäänyt ärsyttäviä epäselvyyksiä.

torstai 17. lokakuuta 2013

Nummisuutarit

Kirjoittaja: Aleksis Kivi
Kirjoitettu: 1864
Sivumäärä: 120

Suutari Topiaksella ja tämän vaimolla Martalla on kova kiire saada Esko-poika naimisiin. Oikukkaan testamentin johdosta ensimmäisenä naimisiin mennyt saa koko perinnön, eivätkä suutari ja tämän vaimo sun surminkaan halua rahasumman joutuvan kasvattitytär Jaanalle, joka puolestaan on ihastunut seppä Kristoon. Esko lähtee puhemiehen Mikko Vilkastuksen kanssa kosimaan Kreetaa naapurikylään, mutta heidän saapuessaan paikalle vietetään jo Kreetan häitä. Asiat mutkistuvat huomattavasti, kun Jaanan kauan poissa ollut isä palaakin kotikonnuilleen.

Viimeinkin pääsin lukemaan Aleksis Kiven näytelmän Nummisuutarit. Tekstin julkaisukin ajoittuu sopivasti (vain reilun viikon myöhässä!) Aleksis Kiven päivästä. Nummisuutarit on pitkään ollut lukulistallani, ja 1800-luvun kirjoja -haasteen myötä päätin tarttua kyseiseen näytelmään. Kirjailijan Seitsemän veljestä ei oikein vakuuttanut minua, mutta tästä pidin huomattavasti enemmän!

Nummisuutareiden päähenkilöt ovat yksinkertaisia maalaisihmisiä, aivan kuten Seitsemässä veljeksessäkin. Näytelmässä juodaan, tapellaan ja hummataan kaikki vanhemmilta saadut rahat, lopuksi vielä valehdellaan ja juonitaan. Tästä huolimatta Nummisuutareissa on selkeä teema: ahneus ja sen palkka. Jännitin teosta lukiessani, saavatko Jaana ja Kristo toisensa ja perinnön, vai onnistuvatko suutari ja Martta juonimaan sen Eskolle. Loppu on kuitenkin onnellinen ja yllättäväkin: Jaana ja Kristo tosiaan saavat toisensa, ja Jaana on yllättävän jalomielinen.

Pidin mielenkiintoisena Nummisuutareita myös sen takia, että naiset ovat siinä paljon enemmän esillä kuin hyvin miesvoittoisessa Seitsemässä veljeksessä. Nummisuutareissa vastakkain ovat erityisesti kaksi keskeisintä naishahmoa, ahne ja äkäinen Martta sekä alistuva ja armopaloilla elävä Jaana. Martta kuvataan teoksessa vahvana, mutta ilkeänä ja epäoikeudenmukaisenakin hahmona, joka ahneuksissaan on valmis estämään Jaanan ja Kriston avioliiton. Mielestäni oli kuitenkin mielenkiintoista, että Martasta paljastuu kokonaan uusi ulottuvuus teoksen viimeisessä näytöksessä. Jaana puolestaan on hiljainen ja nöyrä hahmo, josta kuitenkin lopulta löytyy vahvuutta puolustaa itseään. Jaanan ja Martan hahmot ovat teoksen alkupuolella erittäin vastakkaisia, mutta lopulta hekin löytävät yhteisen sävelen.

Nummisuutarit oli mielestäni hauska näytelmä, ja mielelläni näkisin sen myös näytelmänä. Varmasti tartun vielä toistekin Aleksis Kiven teoksiin!

Kuvituksena Otavan vuonna 2011 julkaistu painos.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Requiem for a Gypsy

Kirjoittaja: Michael Genelin
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Soho Crime
Sivumäärä: 356

Kun Clara Bogan, tunnetun slovakialaisen politiikon Oto Boganin vaimo murhataan julkisesti, näyttää siltä, että Oto Boganin murhayritys meni pieleen ja Clara sattui vain olemaan tiellä. Selvittäessään murhaa Jana Matinova kuitenkin huomaa, että kaikki ei täsmää. Asiaa vaikeuttaa myös se, että Oto Bogan ja Boganien aikuinen poika ovat kadonneet jäljettömiin. Ja kuka on mystinen orpotyttö, joka ilmestyy kesken pahan lumimyrskyn Janan kotiovelle? Mitä tunnetulla rikollisella, Makinella, on tekemistä asian kanssa? Samalla Jana selvittää myös tapaturmalta vaikuttavaa romanipojan kuolemaa, ja huomaa, että kaikki ei ole ollenkaan miltä näyttää... kummassakaan tapauksessa.

Michael Genelinin Requiem for a Gypsy kuuluu kirjailijan Jana Matinova -sarjaan. Teos on oikeastaan aika lailla perusdekkari, jossa rikos ja sen moninainen tausta selviää vähä vähältä, vaarallisia tilanteita unohtamatta. Välillä teoksessa on myös takaumia Janan menneisyyteen. Samalla nähdään myös pieni osa Slovakian historiaa, jolloin kommunismi oli kunniassaan.

Erityisen hyvä kirja Requiem for a Gypsy ei ole. Pidin kyllä kirjan juonesta, mutta loppuratkaisu jäi jotenkin hämärän peittoon. Kirjan loppuosa on myös jotenkin hätäinen, eikä murhan motiivi oikein selvinnyt minulle. Samoin kaikki kytkökset hahmojen välillä eivät auenneet täysin.

Miinusta voisi myös laittaa siitä, että Janan menneisyyteen liittyvät takaumat jäivät aika irrallisiksi ja jollakin tapaa vajaiksi. Tosin Requiem for a Gypsy on sarjan neljäs osa, ja jos lukisin kaikki osat, palaset voisivat loksahtaa kuitenkin paremmin paikoilleen. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin yleensä enemmän siitä, että sarjan osat toimivat myös hyvin erikseen eivätkä vaadi koko sarjan lukemista.

Requiem for a Gypsy piti kuitenkin jännityksen yllä loppuun asti. Vaikka kirjan loppuratkaisu jäi ärsyttämään, ei kirja sentään huono ole: loppu tosiaan vain vähän latisti lukukokemusta.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Outlaw

Kirjoittaja: Stephen Davies
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Clarion Books
Sivumäärä: 286

Kun viisitoistavuotias Jake Knight erotetaan sisäoppilaitoksesta muutamaksi viikoksi ja lähetetään Burkina Fasoon, missä hänen isänsä työskentelee Iso-Britannian lähettiläänä, ei hän voi kuvitellakaan, mihin seikkailuun joutuu. Jake ja hänen pari vuotta nuorempi pikkusisarensa Kas kaapataan, ja kaappaja ilmoittaa olevansa Yakuuba Sor, tunnettu lainsuojaton. Mutta onko kaappaaja kuitenkaan todellinen Yakuuba Sor? Ja ovatko asiat niin mustavalkoisia kuin miltä ne näyttävät?

Outlaw on Stephen Daviesin Burkina Fasoon sijoittuva seikkailuromaani nuorille. Kirjan pääosassa seikkailee Jake, mutta hahmoihin lukeutuvat myös lukuisat lainsuojattomat, Britannian agentti sekä Jaken vanhemmat.

Parasta kirjassa Outlaw on mielestäni se, että asioita ei esitetty mustavalkoisesti. Varsinkin Jake oppii huomaamaan, että myös harmaan sävyille on tilaa: lain rikkominen ei välttämättä tarkoita, että kyseinen henkilö on automaattisesti paha. Samoin Britannian agenttivoimiin kuuluminen ja oikeuden puolella taisteleminen ei välttämättä ole oikeudenmukaisuuden tae. Tämä käy erityisen selkeästi ilmi Yakuuba Sorin ja Roy Dexterin vastakkainasettelussa. Yakuuba Sor on lainsuojaton, jota Burkina Fason korruptoituneet poliisivoimat jahtaavat. Roy Dexter puolestaan on Iso-Britannian palveluksessa oleva agentti. Kirjan tapahtumien myötä käy kuitenkin ilmi, että Yakuuba Sor toimii parantaakseen Burkina Fason köyhien ja syrjittyjen asemaa, kun taas Roy Dexter ei välitä sivullisista lainkaan, kunhan vain saa kohteensa eliminoitua.

Outlaw on mielestäni hyvä ja jännittävä nuortenkirja. Vaikka teos käsitteleekin väkivaltaa, ei sen kuvailu ollut kuitenkaan mielestäni liian rankkaa. Stephen Daviesin kirja ei kuitenkaan jäänyt erityisemmin mieleeni, eikä siis ole mitenkään erikoisen ajatuksia herättävä kirja.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Minuuttinovelleja

Kirjoittaja: István Örkény
Suomentaja: Juhani Huotari
Julkaistu: 1968 (suomennos 2002)
Alkuperäinen nimi: Egyperces novellák
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 210

István Örkényn Minuuttinovelleja on absurdi ja surrealistinen novellikokoelma. Lainaan tähän poikkeuksellisesti pitkän pätkän tekijän omaa tekstiä: Örkény esittelee oman teoksensa paremmin kuin minä voisin sen tehdä.

"Käyttöohje

Oheiset novellit ovat kaikessa lyhykäisyydessään täysipainoisia kirjoituksia. Niiden hyviin puoliin kuuluu, että säästyy aikaa, kun niihin ei tarvitse keskittyä viikkokausia tai kuukausia. Lukekaamme yksi Minuuttinovelli sillä aikaa kun keitämme löysiä munia tai odotamme vastuast puhelimeen (miäli numero tyyttää varattua). Huono vointi tai rasittuneet hermot eivät ole esteenä. Voimme lukea niitä istuen tai sesten, tuulessa ja sateessa tai täpötäydessä ruuhkabussisssa. Suurin osa näistä kestää lukemisen myös kiireen keskellä! On tärkeää seurata otsikoita. Tekijä on pyrkinyt lyhyyteen, joten hän ei ole voinut otsikoida niitä miten tahansa. Tarkistamme raitovaunun numeron ennen kuin astumme siihen. Novelleille on otsikko yhtä välttämätön. Tämä ei suinkaan tarkoita, että pelkkä otsikkojen lukeminen riittäisi. Ensin otsikko ja sitten teksti; tämä on ainoa oikea käyttöohje.

Huom!Jos et ymmärrä novellia, lue se uudelleen. Mikäli et vieläkään ymmärrä, on vika novellissa. Ei ole olemassa tyhmiä ihmisiä, on vain huonoja Minuuttinovelleja."

Pidän paljon novelleista, eikä Örkényn kokoelma ollut poikkeus. Tekijän määritelmän mukaan kokoelmaan mahtui kuitenkin sekä hyviä että huonoja minuuttinovelleja, ainakin jos hyväksytään ajatus siitä, että tyhmiä ihmisiä tai lukijoita ole olemassa. Osa novelleista osui ja upposi, toiset taas menivät iloisesti sivu suun toisellakin lukukerralla.

Hölmöä kyllä, minusta tuntuu, että en osannut oikeastaan lukea näitä. Olen lukutavoiltani hieman ahmatti: luin koko novellikokoelman yhdessä hujauksessa ja minun on yleensä vähän vaikea pysähtyä miettimään novellia ja hidastamaan tahtia. Onnistuin myös lukemaan István Örkényn Minuuttinovelleja väärin: unohdin lukea otsikon vaikka kuinka monta kertaa, ja vasta kesken novellin muistin käyttöohjeet.

Merenhuiske tekee blogissaan osuvan huomion siitä, kuinka otsikot ovat tärkeässä roolissa Örkényn novellikokoelmassa. Lukiessa tämän huomasi selkeästi: luin useamman novellin pariin kertaan, unohdettuani ensimmäisellä kerralla lukea otsikon ja muistettuani sen vasta toisella kierroksella, selveni novellin tarkoitus huomattavasti.

Onneksi teoksen nautittavuus ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa siihen millä tavoin se on tarkoitettu luettavaksi, vaan Minuuttinovelleja teki minuun vaikutuksen kaikesta huolimatta! Kuten jo kirjoitin heti kirjan luettuani Kide-novellihaasteen postaukseeni, pidin eniten novellista Ei mitään uutta. Novelli kuvaa sitä, kuinka oikeastaan elämä on hyvin samanlaista ja tylsää. Ei täällä oikeastaan mitään niin maata mullistavaa satu laajassa mittakaavassa.

Kaleidoscope-blogin Jami puolestaan kirjoittaa omassa postauksessaan, että novellikokoelma jäi hänelle pettymykseksi: mitä järkeä koko novellikokoelmassa oli loppujen lopuksi? Itse en kuitenkaan kokenut Örkényn Minuuttinovelleja tällä tapaa, vaan näin novelleissa nimenomaan hieman vinksahtaneen näkökulman elämään yleensä. Mitä järkeä koko elämässä on?

Pidin siis Minuuttinovelleista. Kuitenkin tuntuu siltä, että uudella lukukerralla - kenties vain novelli, pari kerrallaan - teos voisi aueta vielä enemmän. Erityisesti pidin István Örkényn absurdista huumorista: monet novellien lopuista olivat yllättäviä ja humoristisia. Minuuttinovelleja on hieno kirja, joka antaa uuden ja oudohkon näkökulman moneen arkiseen aiheeseen.

tiistai 1. lokakuuta 2013

My Father's Daughter

Kirjoittaja: Hannah Pool
Julkaistu: 2005
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 277

Eritreasta vauvana Iso-Britanniaan adoptoitu Hannah Pool saa noin kaksikymppisenä kirjeen synnyinmaastaan. Kirjeen kirjoittaja on veli, jota Hannah ei tiennyt olevan olemassakaan. Vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin Hannah uskaltautuu ottamaan yhteyttä biologiseen perheeseensä. Biologinen perhe osoittautuu odotettua suuremmaksi: isä, isän uusi vaimo, sekä lähemmäs kymmenen sisarusta. Biologinen perhe on myös hyvin eritrealainen, ja Hannah joutuukin kokemaan kulttuurishokin.

Hannah Poolin My Father's Daughter on mielenkiintoinen, koskettava ja ajatuksia herättävä muistelmateos. Pool kertoo siinä omista tunteistaan ja ajatuksistaan tutustuessaan biologiseen perheeseensä. Teoksessa Pool kirjoittaa muun muassa siitä, miten tuntee olevansa kahden maan väliltä, kuulumatta kuitenkaan kumpaankaan. Isossa-Britanniassa Pool ei sovi joukkoon kantaväestöstä poikkeavan ulkonäkönsä takia, Eritreassa hän tuntee olevansa "huijari" - eritrealainen, joka ei kuitenkaan ole eritrealainen vaan pikemminkin kulttuurisesti britti. Itse kaksoiskansalaisena tämä kahden maan välillä oleminen oli mielestäni hyvin mielenkiintoista ja tuttua: kuinka määritellä itsensä, kun ei lopultakaan todella kuulu kumpaankaan maahan?

Kirjassa My Father's Daughter Hannah Pool kirjoittaa rehellisesti ja avoimesti myös läpikäymistään negatiivisista ja vaikeista tunteista. Siitä, kuinka biologisen perheen etsiminen tuntuu adoptioisän hylkäämiseltä. Siitä, kuinka hän ei kaikista saavuttamistaan eduista huolimatta olisi halunnut tulla adoptoiduksi, vaan olisi mieluummin elänyt köyhän elämän keskellä Eritrean ja Etiopian rajakiistoja. Siitä, kuinka adoptioon antaminen on aina jollakin tasolla hylkäys, tehtiin se kuinka epäitsekkäin perustein tahansa. Pool kirjoittaa myös, kuinka tästä johtuen hänen on vaikea luottaa rakkauden pysyvyyteen - tai ylipäänsä minkään pysyvyyteen. Kaikki on vain väliaikaista.

Vaikka Hannah Poolin kertomus adoptiolapsena on täysin erilainen omaan elämäntilanteeseeni verrattuna, pystyin silti samastumaan hänen tarinaansa. My Father's Daughter oli paitsi aiheeltaan tärkeä ja koskettava, myös kirjallisesti hyvä teos. Pidin Poolin tavasta kirjoittaa ja kuljettaa lukijaa Eritrean halki, sekä siitä, miten lähelle tämä tuo omat kokemuksena. Kaiken kaikkiaan My Father's Daughter oli lukukokemus, joka ei unohdu äkkiä.