maanantai 30. joulukuuta 2013

Taivaslaulu

Kirjoittaja: Pauliina Rauhala
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 281

Vilja ja Aleksi menevät naimisiin, yhdeksän kuukauden päästä syntyy Kaisla. Ikäeroa lapsilla on maksimissaan reilu vuosi, ja saadessaan tietää odottavansa kaksosia neljän lapsen jälkeen, Vilja ei enää jaksa. Uupumus ja masennus vievät lopulta suljetulle osastolle, eikä tunnelin päässä näytä häämöttävän valoa.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on koskettava, aito ja taitavasti kirjoitettu kirja. Ennen kaikkea se on kuitenkin erittäin, erittäin ahdistava. Teoksessa Viljalla ei ole vaihtoehtoja: on vain synnytettävä, synnytettävä, synnytettävä. Synnyttäminen on tie taivaan valtakuntaan. Perhesuunnittelu on synti kaikissa muodoissaan: edes tarkoituksellinen selibaatti ja varmat päivät eivät ole hyväksyttyjä. Äidin pitää olla täydellinen superihminen, pitää jaksaa, kun muutkin ovat jaksaneet. Vilja tunteekin suurta syyllisyyttä juuri solidaarisuudesta. Muutkin sisaret ovat ristinsä kantaneet ja jaksaneet kestää, miksi hän on huonompi, miksi hän ei jaksa? Jos ahdistaa, masentaa, väsyttää, niin kaikesta muusta voi tinkiä vaan ei synnyttämisestä. Hedelmöittyminen menee jo olemassa olevien lasten hyvinvoinnin edelle.

Taivaslaulu on kertomus siitä, miten raadollinen vanhoillislestadiolainen yhteiskunta voi olla yksilölle, varsinkin naiselle. Kirjan tapahtumat eivät tosin säästä Aleksiakaan: liikettä kyseenalaistavat blogikirjoitukset muuttavat toisten vanhoillislestadiolaisten tervehdyksen Jumalan terveestä pikaisiin "iltaa"-lausahduksiin. Pidin kuitenkin teoksessa siitä, miten se ei kuitenkaan pidä Viljan ja Aleksin kohtaloa itsestäänselvyytenä. Viljaa tukemassa on Maria, toinen uskovainen vanhoillislestadiolaisäiti, jolla myös on välillä vaikeaa. Maria kuitenkin jaksaa ja tuntee olevansa omalla paikallaan, täyttävänsä omaa tehtäväänsä. Taivaslaulu ei vähättele sitä, että suurperheen äitikin voi jaksaa ja olla onnellinen. Enemminkin teos nostaa esiin tärkeän aiheen: ne äidit ja perheet, jotka eivät jaksakaan.

Kirjassa suurimmaksi ongelmaksi nostetaan esille vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä olevat edellytykset siitä, että seurakunta on aina oikeassa ja mikäli yksilö kyseenalaistaa näitä normeja tai toimii niiden vastaisesti, hän ei enää ole kunnolla 'uskomassa'. Uskon määrä ja pelastus on siis määritelty liikkeen johdossa.

Naisen osa on yksi Taivaslaulun keskeisimmissä teemoissa. Kirjassa nainen näyttäytyy osittain alistettuna olentona, jonka ainut tarkoitus on palvella Jumalaa. Vilja rinnastaakin vanhoillislestadiolaisnaisen osan aikuisviihdenäyttelijöihin - toinen miellyttää Jumalaa uhraamalla kehonsa, toinen miellyttää miestä uhraamalla kehonsa. Tämä ei toki tarkoita, etteikö kummastakaan ryhmästä voisi löytyä osastaan aidosti pitävää naista.

"Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaakynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa pynakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa... Moni nainen ei ole elämässä juuri mistään itse päättänyt ja ajatuksetkin on pitänyt usein salata. Punaiset kynnet todistaa, että ainakin yhden päätöksen on tehnyt itse."

Niinkin pieni asia kuin kynsien lakkaaminen on syntiä vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan. Miksi pitäisi koristaa ja muokata itseään, kun Jumala on luonut jokaisen täydelliseksi? Punaiset varpaankynnet ovat pieni asia, mutta Viljalle ne edustavat päätöstä, joka on tehty itse. Päätöstä, jota ei ole saneltu seuroissa tai jota ei tehdä solidaarisuudesta tai syyllisyydentunteesta.

Mielenkiintoista Taivaslaulussa on myös katkelma, jossa Vilja miettii, miksei puheissa ja seuroissa ikinä puhuta naisista. On tyttöjä, sisaria, äitejä, mummoja. Ei naisia. "Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana." Sisaret ja äidit määrittelevät itsensä jonkun toisen kautta: lapsien, muiden seurakuntaan kuuluvien kautta. Tytöttely viittaa lapseen. Nainen jo sanana on liian voimakas, se ei määrittele ihmistä kenenkään muun kautta, se antaa vapauden olla oma itsensä. Taivaslaulu piirtää kuvan vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa naiseus on tukahdutettu ja päätehtävänä on olla äiti ja sisar, synnyttää ja kestää.

Ahdistavinta teoksessa ei ollut itsessään monen lapsen pakko ja taakka. Ahdistavinta oli taustalla oleva valinnanvapauden puute, pakko tehdä yhteisön odottamalla tavalla. Taivaslaulussa seuroissa katsotaan ensin vatsaa, sitten silmiä, kauhistellaan, mietitään tekevätkö ne syntiä, käyttävätkö ehkäisyä. Vaikka ei suoranaisesti pakotetakaan, yhteisön sisäiset odotukset ovat niin suuret, että käytännössä vapaaehtoinen lapsettomuus tai pieni perhe ovat hankalia toteuttaa.

Kirjallisestikin Pauliina Rauhalan teos on antoisaa luettavaa: pidin kovasti kirjailijan käyttämästä kielestä ja runollisuudesta. Tämä on tosin ymmärrettävää, sillä Rauhala on ammatiltaan äidinkielenopettaja. Myös muiden teosten tuntemus välittyy Taivaslaulusta. Kirjoittaja yhdistää proosallisempaan kirjoitukseen runollisempaa, melkein kalevalaista runomittaa. Intertekstuaalisia viittauksia sekä Raamattuun että useampiin eri runoteoksiin. Välillä runollisuus tökki kuitenkin hieman: teos ei aina ollut ymmärrettävä tai avautunut täysin. Toisaalta, miksipä niin pitäisi ollakaan: Vilja on hahmona ahdistunut ja masentunut, sekoaa itsekin ajatuksissaan eikä löydä tietä pois. Ajoittainen hämmentävyys siis tukee päähenkilön omaa mielenmaisemaa ja hämmennystä.

Postauksen lopuksi voisinkin kruunata Pauliina Rauhalan Taivaslaulun vuoden parhaimmaksi kirjaksi. Uskomattoman kauniisti kirjoitettu kirja, joka onnistuu sekä pitämään ottessaan, välittämään tunteita ja nostamaan tärkeän aiheen pinnalle yhtä aikaa.

7 kommenttia:

  1. Mainiota kuulla, että sinäkin pidit! Tämä todellakin on yksi parhaimmista! <3

    VastaaPoista
  2. Minäkin pidin Taivaslaulusta ja sen kauniista kielestä. Ehkä väsymyksen ja murtumisen kuvaamisessa olisin kuitenkin toivonut suorempaa lähestymistapaa. Yhtäkkiä Vilja-äiti vain oli siististi hoidossa. Kyllähän elämä oikeasti on varmasti aika helvettiä jos väsyy niin että hoitoon asti mennään.

    VastaaPoista
  3. Paula: Niinpä! Tämä oli kyllä todella hyvä kirja.

    Pihi nainen: Tuo on kyllä totta. Itse ajattelin kuitenkin ne ajat jotenkin Viljan näkökulmasta, varmaan viimeiset viikot ovat voineet olla aika sumuisia ja vailla mielikuvia.

    VastaaPoista
  4. Kirjoititpa todella hyvän tekstin Taivaslaulusta. Tiivistit hyvin lähes kaikki ajatukseni. Mielestäni kirja oli todella ahdistava ja ehkä rankin lukukokemukseni tänä vuonna.

    VastaaPoista
  5. Reta: Kiitos paljon kehuista! Tuo ahdistavuus tosiaan jäi päällimmäiseksi tunteeksi, vaikka loppu olikin tavallaan onnellinen.

    VastaaPoista
  6. Minusta olet hienosti huomannut sen, että Viljan todellisuus ei ole kaikkien vl-äitien todellisuus.
    t. Suuren perheen, tasa-arvon ja oman arvonsakin tunteva vl-äiti :)

    VastaaPoista
  7. Anonyymi: Kiitos! Pidin kirjassa tosiaan siitä, että vl-äitejä ei esitetty ainoastaan nääntyneinä uhreina, vaan Viljan tarinalla oli kontrastina Marian elämänkulku.

    VastaaPoista