keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosikooste 2014

Vuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Vuosi ei ollut ihan yhtä lukuisa kuin aikaisemmat vuodet, mutta kirjoja tuli silti luettua etenkin Maailmanvalloitus-haasteeseen. Valloitettavia maita on jäljellä tasan sata!

Vuoden parhaita kirjoja olivat Kjell Westön teokset Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38, Peter Høegin hyytävä dekkari Lumen taju, Anilda Ibrahimin Albaniaan sijoittuva Punainen morsian, toiseen maailmansotaan ajoittuva Heidi Köngäksen Dora, Dora sekä Harper Leen ainoaksi jäänyt romaani To Kill a Mockingbird.

Tilastollisesti vuosi 2014 näytti tältä:

Kirjoja yhteensä: 82
Lasten- ja nuortenkirjoja: 24
Naiskirjailijoiden teoksia: 48
Mieskirjailijoiden teoksia: 33
Kotimaista kirjallisuutta: 34
Ulkomaista kirjallisuutta: 48
Novellikokoelmia: 1
Runokokoelmia: 3
Näytelmiä: 2
Tietokirjallisuutta: 1
Suomenkielisiä: 54
Englanninkielisiä: 28
E-kirjoja: 2
Sivuja: 21040

Tänä vuonna luettujen kirjojen lista löytyy täältä. Oikein hyvää ja lukuisaa vuotta 2015!

The Leopard Boy

Kirjoittaja: Julia Johnson
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Frances Lincoln
Sivumäärä: 87

Kun vuohia vahtiva Khalid kadottaa yhden vuohistaan Omanin vuorilla, hän tapaa vanhan miehen, joka kertoo hänelle leopardista. Khalidin sedällä on kuitenkin suuria suunnitelmia, jotka menisivät myttyyn mikäli vuorilla havaittaisiin jälleen leopardeja...

Julia Johnsonin lastenkirja The Leopard Boy on hauska ja opettavainen satu, jonka opetus on kerrankin jotain nykyaikaisempaa ja ajankohtaisempaa kuin monissa muissa saduissa mitä olen lukenut. Tottahan vanhat opetukset ovat saduissa yleensä hyviä ja edelleen myös relevantteja, mutta harvemmin törmää satuihin joiden opetus olisi luonnonsuojelu.

The Leopard Boy kertoo jännittävän tarinan kautta luonnonsuojelun tärkeydestä. Kirjan kantava ajatus on se, että vaikka yksittäinen laji tuntuisikin vain yhdeltä lajilta, on sillä silti tärkeä merkitys luonnon kannalta. Johnsonin sadussa leopardilla on tietenkin onnellinen loppu, vaikka valitettavasti samaa ei voi sanoa useistakaan tosielämän uhanalaisista lajeista ja alueista.

Vaikka en olekaan oikeastaan The Leopard Boyn kohderyhmää, pidin kyllä kirjasta. Hyvin ja ajatuksella kirjoitettu kirja.

Siintää Sargassomeri

Kirjoittaja: Jean Rhys
Suomentaja: Eva Siikarla
Julkaistu: 1966 (suomennos 1968)
Alkuperäinen nimi: Wide Sargasso Sea
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 203

Jean Rhysin Siintää Sargassomeri on teoksena prologi Charlotte Brontën kirjalle Kotiopettajattaren romaani. Kirja kertoo Kotiopettajattaren romaanin herra Rochesterin hullun vaimon tarinan. Siintää Sargassomeri on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo päähenkilön, Antoinetten, lapsuudesta Jamaikalla, toinen osa Rochesterin ja Antoinetten avioliiton alkuajoista Dominicalla ja kolmas osa Antoinetten elämästä Grace Poolen vahdittavana Englannissa.

Pidin paljon Rhysin teoksesta. Olenkin aina miettinyt, kuinka Rochester päätyi naimisiin hullun vaimonsa kanssa, ja vaikka Jean Rhysin versio olekaan välttämättä Brontën ajatusten mukainen, valottaa se silti uskottavasti ja tarinaan sopivasti Rochesterin vaiheita. Dominicalaisena Jean Rhysin tulkinta on myös autenttinen kuvaus Karibianmeren saaristosta.

Siintää Sargassomeri oli hieno kirja, joka täytti joitakin Kotiopettajattaren romaanin jättämiä aukkoja. Jean Rhysin romaani on oikeastaan fanifiktion edelläkävijä, mutta silti täysin itsenäinen teos, jonka voi lukea myös vaikkei olisi Charlotte Brontën romaania lukenutkaan.

The Humanitarian

Kirjoittaja: N. Caraway
Julkaistu: 2012
Kustantaja: E-Publications
Sivumäärä: 250

Richards on viimeisellä komennuksellaan Etelä-Sudanissa ja johtaa humanitaarista operaatiota sodan runtelemassa maassa. Viimeisellä komennuksellaan Richards joutuu miettimään omaa elämäänsä ja yhden elämänvaiheen päättymistä.

The Humanitarian on mielenkiintoinen kuvaus YK:n työntekijän näkökulmasta. Kirja on kiintoisa siksikin, että se ei juurikaan keskity YK:n toimintaan tai eteläsudanilaisiin, vaan teoksen kantava juoni ja ajatus on keskittyminen Richardsiin.

N. Carawayn The Humanitarian oli kyllä kuitenkin hyvin tylsä kirja, ja itse en saanut siitä juurikaan mitään irti.

In the Country of Men

Kirjoittaja: Hisham Matar
Julkaistu: 2006
Kustantaja: Viking Press
Sivumäärä: 245

Suleimanin isä on sanonut olevansa ulkomailla, mutta silti Suleiman näkee tämän Tripolin kadulla. Vähän myöhemmin katoaa naapurissa asuva Ustath Rashid. Myöhemmin tämä näkyy televiosiossa kuulusteltavana. Suleiman joutuu tahtomattaan keskelle sotkuista poliittista verkkoa josta ei ymmärrä puoliakaan.

Hisham Matarin In the Country of Men kertoo koskettavasti lapsen näkökulmasta Muammar Gaddafin Libyan diktatuurista 1970-luvun lopussa. Kirja käsittelee aikuisten monimutkaisen ja väkivaltaisen maailman ja lapsen viattoman maailman kohtaamista: sitä, kuinka lapsi ei voi eikä lapsen pitäisikään ymmärtää. Suleimanin fiktiivinen tarina on kertomus siitä, mitä monet lapset joutuvat diktatuureissa kokemaan ja miten sodan ja väkivallan jalkoihin jääneillä lapsilla ei ole todellista mahdollisuutta olla lapsia.

Hisham Matarin teos sopii luettavaksi myös nuorille. Kirja oli nopeatempoinen ja monet tapahtumista jäivät hämärän peittoon ja sekaviksi lapsinäkökulmasta johtuen. Loppujen lopuksi In the Country of Men oli ihan mielenkiintoinen kirja, joskaan ei erityisen mieleenpainuva.

Omeros

Kirjoittaja: Derek Walcott
Julkaistu: 1990
Kustantaja: Farrar, Straus & Giroux
Sivumäärä: 325

Oikeastaan Nobel-voittaja Derek Walcottin Omeros ei ole runokokoelma vaan yksi ainoa, pitkä runo. Teos on mielestäni todella monimutkainen: tämä on niitä kirjoja, joita luetaan kirjallisuudenkursseilla ja joita ei tajuta vaikka opettaja on tehnyt säe säkeeltä selventäviä huomautuksia.

Samalla Omeros on kuitenkin uskomattoman taitavasti punottu ja kirjoitettu. Päähenkilöitä ovat kalastajat Hector ja Achilles, majuri Plunkett ja tämän vaimo Maud, palvelustyttö Helen sekä kertoja. Teos peilaa löyhästi Homeroksen Iliasta: osalla hahmoista on samat nimet ja pieni osa tapahtumista voidaan jäljittää alkuperäisteokseen, mutta samalla Omeros eroaa kuitenkin selkeästi Iliaasta.

Omeros meni minulta vähän ohi: Walcott vaihtelee näkökulmaa, tapahtumapaikkaa ja aikaa niin sujuvasti ja sulavasti keskenään, että itse en oikeastaan pysynyt kunnolla mukana tarinassa. Kaikesta huolimatta pidin runollisesta teoksesta ja sen kielikuvista.

tiistai 30. joulukuuta 2014

The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo

Kirjoittaja: Germano Almeida
Kääntäjä: Sheila Faria Glaser
Julkaistu: 1991 (käännös 2004)
Alkuperäinen nimi: O Testamento do Sr. Napumoceno da Silva Araújo
Kustantaja: New Directions Books
Sivumäärä: 152

Señor Napumoceno da Silva Araújo on kuollut ja vainajan veljenpoika sekä avioliiton ulkopuolella syntynyt tytär ovat kuulemassa testamentin lukua. Testamenttia lukiessa käy ilmi, että ilmeisesti da Silva Araújo ei kirjoittanutkaan testamenttia vaan muistelmat ja että muistelmien Señor Napumoceno da Silva Araújo ei ollutkaan sellainen ihminen millaisena hänet tunnettiin...

Germano Almeidan The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo piirtää kuvan Kap Verdestä sekä kertoo yhden miehen tarinan.

Rehellisesti sanottuna en päässyt ollenkaan mukaan tarinaan ja oikeastaan se oli aika pitkästyttäväkin. Kirjan alkuasetelma oli kyllä mielenkiintoinen: päähenkilö on kuollut jo kirjan alussa ja tämän elämä ei selvästikään ole ollut sitä miltä se on päälle päin näyttänyt. Tästä huolimatta The Last Will and Testament of Senhor da Silva Araújo jäi jotenkin latteaksi. Lopulta Napumoceno da Silva Araújo oli ihan tavallinen ihminen ja eroavaisuudet tämän todellisessa ja havaitussa elämässä vain pieniä yksityiskohtia. Suuret rikokset ja draama jäivät puuttumaan.

Almeidan teos kuitenkin muistuttaa, että ketään ei voi tuntea täysin eikä kenenkään elämää voi tietää päältä päin katsottuna. Aina on olemassa jotain syvempää.

Kioto

Kirjoittaja: Yasunari Kawabata
Suomentaja: Eeva-Liisa Manner
Julkaistu: 1962 (suomennos 1968)
Alkuperäinen nimi: 古都 (Koto)
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho
Sivumäärä: 196

Chieko kasvaa kauppiaiden lapsena Kiotossa, mutta tietää samalla olevansa löytölapsi. Elämä kuitenkin muuttuu ja Chieko joutuu ratkaisujen äärelle törmätessään kävelyllä kadonneeseen kaksoissisareensa Naekoon.

Nobel-voittaja Yasunari Kawabatan Kioto on herkkä ja runollinen kirja. Kirja on hyvin visuaalinen ja painopiste olikin omasta mielestäni kielessä, mielikuvien luomisessa ja kuvailussa: juoni jää sivuseikaksi. Oikeastaan Kioton luettuani ei ollut sellainen olo että olin todella lukenut jotain, ennemminkin tuntui kuin olisin katsellut maalausta Japanista, maalausta, josta löytyy koko ajan jotain uutta.

Pidin Kiotossa eniten luontokuvauksesta. Kirjassa todella riitti kirsikankukkia, setripuita, vuoria ja puutarhoja. Yasunari Kawabata ei ainoastaan piirrä kuvaa Kiotosta kirsikankukkien aikaan, vaan luo sanoillaan ja kuvailullaan myös tunnelman, joka säilyy rikkoutumattomana koko kirjan lävitse.

Yasunari Kawabatan Kioto on kirja, jonka lukisin uudelleenkin.

Punainen morsian

Kirjoittaja: Anilda Ibrahimi
Suomentaja: Helinä Kangas
Julkaistu: 2008 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: Rosso come una sposa
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 306

Saba naitetaan viisitoistavuotiaana sisarensa leskelle: teoksen ensimmäinen osa kertoo elämästä pienessä vuoristokylässä. Vuosia myöhemmin Saban pojantytär Dora elää kommunistisessa Albaniassa: toinen osa keskittyy elämään kaupungissa diktatuurin alla.

Anilda Ibrahimin Punainen morsian tarjoaa kurkistusikkunan Albaniaan, kahteen aikaan. Kirja keskittyy erityisesti naisten elämään: päähenkilöitä ovat Saba ja Dora ja suurin osa sivuhenkilöistä on suvun naisia ja naapurin vaimoja. Vaikka kaupunkilaiselämä ja maalaiselämä ovatkin kirjassa vastakkainaseteltuina, näkyy Ibrahimin teoksessa kuitenkin perinteiden ja uskomuksien voima sukupolvien ja olosuhteiden yli.

Punaisen morsiamen ensimmäinen osa keskittyy Sabaan ja tämän yksinkertaiseen elämään suljetussa maalaiskylässä 1900-luvun alkupuoliskolla. Naiset muodostavat oman tiiviin yhteisönsä jokaisen talon sisällä: miniöitä, lapsia ja naimattomia tyttäriä hallitsee anoppi, joka myös pitää heistä huolen. Miehet ovat Ibrahimin teoksessa oikeastaan pelkkiä statisteja, välttämättömiä tarinan kannalta, mutta kuitenkin sivuosassa. Saban tarina kertoo nuoresta, pelokkaasta tytöstä josta lopulta kasvaa vahva matriarkka.

Toinen osa puolestaan keskittyy Doraan, joka yrittää yhdistää perinteet ja kommunismin tuoman tietynlaisen vapauden. Punaisen morsiamen toinen osa on ensimmäistä sekavampi ja jotenkin latteampi: siinä ei ole samaa mukaansa tempaavaa voimaa kuin ensimmäisessä osassa.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten albanialaiset kansanperinteet olivat läsnä. Vanhat uskomukset, perinteet ja tavat toivat kirjaan autenttisuutta ja tekivät siitä todellisen matkan Albaniaan. Mielenkiintoista on myös naisen aseman käsittely molemmissa osissa: siinä missä Saballa ei ole nuoruudessaan juurikaan valtaa (ennen anopiksi tuloaan), on Doralla paljon enemmän vapautta nuorena naisena. Toisaalta molempia kahlitsevat ikivanhat käsitykset naisen kunniasta. Kurva ei ole juuri minkään arvoinen.

Parasta teoksessa on kuitenkin Anilda Ibrahimin kekseliäs ja elävä kieli. Tuntuu todella kuin sukeltaisi Albaniaan, eläisi hahmojen mukana - erityisesti ensimmäisessä osassa. Lukiessani pystyin elävästi kuvittelemaan silmieni eteen hoikan, pelästyneen Saban, itkuvirsiä laulavan Melihan, kauniin ja mieheensä rakastuneen Esman. Anilda Ibrahimi piirtää lukijalle tarkkaa kuvaa ylisanoihin ja turhaan kuvailuun sortumatta. Toisessa osassa kieli ja tyyli muuttuu hieman: tämä selittynee sillä, että toinen osa pohjautuu Ibrahimin omaan elämään. Toisaalta hienoinen tyylinvaihdos sopii kirjaan ja luo eroa osien välille.

Punainen morsian on koskettava kirja, johon todella uppoaa. Upea, upea teos.

Vadelmavenepakolainen

Kirjoittaja: Miika Nousiainen
Julkaistu: 2007
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 270

Mikko Virtanen on suomalainen mies, jonka pahin pelko on olla tyypillinen rehellinen suomalainen mies. Mikko Virtanen haluaa olla ruotsalainen, oikein juuria myöten. Pyrkiessään ruotsalaisuuteen Mikko joutuu mitä kummallisimpiin tilanteisiin ja eksyy myös rikoksen teille.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on hillittömän hauska mustalla huumorilla höystetty kirja suomalaisesta, joka ei tahdo olla suomalainen. Mikko Virtanen kokee syntyneensä väärään kansalaisuuteen ja olevansa kansalaisuustransvestiitti. Mikolla on kotonaan ruotsalaisen kansankodin isälle, Per Albinille, omistettu alttari, hän huudattaa naapuriensa kauhuksi ABBAa ja pitää kotonaan yksinäisiä kalaaseja.

Kirja käsittelee mielestäni osuvasti, joskin rankasti kärjistäen, kansalaisuusidentiteettiä ja erityisesti ruotsalaisuutta ja suomalaisuutta. Toki sekä ruotsalaisuuden että suomalaisuuden piirteet ovat stereotyyppisiä ja äärimmilleen vedettyjä, mutta molemmissa maissa asuneena tunnistin kyllä lähes kaikki viittaukset ja yleistäen molemmille kansoille ominaiset piirteet.

Alussa Suomi ja Ruotsi ovat vahvasti vastakkainaseteltuina ja Nousiainen esittää maat Mikon näkökulman kautta hyvin mustavalkoisesti. Suomi on tylsä ja ankea, Ruotsi taas on kaikille avoin kansainkoti, jossa jokainen voi hyvin. Kirjan edetessä Mikko joutuu näkemään myös ruotsalaisuuden huonot puolet ja lopulta Ruotsin ihailu murtuu täysin ja Mikko tulee sinuiksi oman suomalaisuutensa kanssa.

Vadelmavenepakolainen kertoo siitä, että aina ei ole helppoa kokea olevansa samanlainen kuin muut tai kuuluvansa samaan kansaan. Joku toinen kansalaisuus voi tuntua enemmän omalta. Vaikka Nousiaisen teos saakin traagisen lopun, on päätös silti mielestäni onnellinen: Mikko onnistuu lopulta arvostamaan suomalaisuuttaan varastetun ruotsalaisuuskokemuksensa jälkeen. Tietysti Mikon tarina on äärimmilleen viety ja on vaikea kuvitella ketään joka olisi yhtä sekopäinen ja fanaattinen halussaan kuulua toiseen kansaan, mutta olen varma siitä, että lievemmin Mikon kokemuksen jakavia on paljon. Suurin osa suomalaisista kun tuntuu aina ajoittain inhoavan kotimaatansa, politiikkaa, säätä. ankeutta, Suomi-angstia. Muualla on kaikki paremmin! Nousiaisen kirja on hyvä muistutus siitä, että jokaisessa maassa ja kansassa on hyvät ja huonot puolensa.

Miika Nousiainen kuvaa myös mielenkiintoisesti politiikkaa. Vadelmavenepakolaisessa näkyy ruotsalaisen yhteiskunnan murros sosiaalidemokraattisesta maasta kohti toisenlaista yhteisöä. Mikko tekee kirjassa havainnon siitä, että todelliseen ruotsalaisuuteen vaaditaan muutakin kuin kansalaisen paperit: maahanmuuttajat ovat vain toisen luokan kansalaisia. Tuo jaottelu näkyi myös mielestäni ruotsalaisessa yhteiskunnassa ihan oikeastikin siellä asuessani. Ruotsalaisia olivat he, joilla oli monessa polvessa ruotsalaiset juuret, maahanmuuttajia jotka saivat kansalaisuuden kutsuttiin nimellä pappersvensk, paperiruotsalainen.

Nousiaisen kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan muutoksesta kansankodista kohti syrjivämpää ja yksilökeskeisempää maata on edelleen ajankohtainen. Viime vuosina tuntuu, että kansallismielisyys (johon eivät kuulu pappersvenskit) on nousussa ja maahanmuuttokriittinen ja jopa vihamielinen keskustelu on lisääntynyt. Eduskuntaan on päässyt entistä avoimemmin maahanmuuttoa ja maahanmuuttoon nihkeästi suhtautuvia puolueita ja vasta vajaa viikko sitten entisessä kotikaupungissani Eskilstunassa sytytettiin tuleen moskeija. Vadelmavenepakolainen ei käsittele näin synkkiä aiheita, mutta yhteiskuntamuutos näkyy kirjassa silti.

Vadelmavenepakolainen on hauska, mutta samalla ajatuksia herättävä teos. Kirja käsittelee vaikeita aiheita kevyesti, mutta taustalla on jatkuvasti vakavampia aiheita.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Endgame - Loppupeli ja arvonta

Saatu arvostelukappale. Arvonta kustantajan sponsoroima.

Kirjoittajat: James Frey ja Nils Johnson-Shelton
Suometaja: Tero Valkonen
Julkaistu: 2014 (suomennos 2014)
Alkuperäinen nimi: Endgame: The Calling
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 499

12 sukua. 12 pelaajaa. Kolme avainta. Maan avain, Taivaan avain, Auringon avain. Vain yksi voi voittaa. Pelaajia on valmisteltu koitokseen syntymästä asti, ja yhdessä he ovat kaikkea sitä mitä mekin: kauniita ja rumia, tyhmiä ja viisaita, nopeita ja vahvoja, hyviä ja pahoja.

James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin fantasiakirja aloittaa Endgame - Loppupeli -trilogian. Trilogia ei kuitenkaan rajoitu pelkkiin kirjoihin, vaan teoksiin liittyy jo suunnitteilla oleva elokuvasarja sekä tosielämään sijoittuva peli.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, mutta jokaiseen hahmoon keskitytään yksitellen. Yleensä kaikkitietävä kertoja jakaa hahmot "meihin" ja "niihin", mutta tällä kertaa ratkaisu kirjan "hyviksistä" ja "pahiksista" on lukijalla - vaikka toki kirjassa tuodaan selkeästi esille eri hahmojen  epämiellyttäviäkin luonteenpiirteitä ja toisiin hahmoihin keskitytään enemmän kuin toisiin. Endgame - Loppupeli on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että varsinainen vastakkainasettelu tuntuu olevan yliluonnollinen vastaan ihmiskunta. Hahmot eivät ole selkeästi hyvän tai pahan puolella, vaan pelaajissa näkyvät kaikki harmaan sävyt.

Itse kirja on hyvin koukuttava. Aluksi lyhyet, välillä jopa töksähtelevät lauseet vähän ärsyttivät, mutta kun tapahtumat tiivistyivät, hahmoja tuli lisää ja juoni eteni, tuntui kirjoitustapa sopivan kirjaan todella hyvin. Nopeatempoisiin tapahtumiin ja juonivetoiseen kirjaan pitkät ja kuvailevat matolauseet tuskin sopisivatkaan. Vaikka kirja on lähes 500 sivua pitkä, on se silti omalla tapaansa lyhyt ja ytimekäs. Tempauduin mukaan jo alkumetreillä, koska oli vain pakko saada tietää kuka selvittää Maan avaimen arvoituksen: Taivaan avaimen ja Auringon avaimen arvoitukset selviävät (toivottavasti) Endgame - Loppupeli -trilogian kahdessa seuraavassa osassa.

Endgame - Loppupeli on kirjana hyvin mielenkiintoinen siksi, että se ei ole pelkkä kirja. Kirjaan liittyy olennaisena osana peli, johon lukijat voivat osallistua: jonnekin päin maapalloa on piilotettuna avain, jonka löytäjä voittaa selvää rahaa. Tosielämän peli ei (toivottavasti) ole läheskään yhtä raaka ja väkivaltainen kuin kirjassa, vaan avaimen ratkaisu selviää kirjassa olevia vihjeitä ratkomalla.

Teossarja ja siihen liittyvä peli ja elokuvasarja ovat kiintoisa ilmiö. Endgame - Loppupeli -sarja on suunniteltu jo alusta lähtien olemaan suurempi kokonaisuus, jotain suurempaa kuin "pelkkä" kirja tai kirjallinen kokemus. Itse olen törmännyt enemmän näihin nuortenkirjasarjoihin, joista on kirjasarjan tultua suosituksi tehty elokuvasovitukset. Endgame - Loppupeli -sarjasta on poikkeuksellisesti suunnitteilla elokuva jo nyt, vaikka ensimmäinen osa on ilmestynyt vasta vajaat kolme kuukautta sitten. Itse uskoisin kyllä, että tällaiset kirjojen, elokuvien ja muiden oheistuotteiden "paketit" alkavat yleistymään. Kohderyhmänä ovat nuoret, joille on entistä vaikeampi kohdistaa kirjallisuutta, kun älypuhelimet ja muu tekniikka ovat vieneet huomiota entistä enemmän (näin kärjistäen ja yleistäen). Itse kun kuulun lukemisen puolestapuhujiin niin jään mielenkiinnolla seuraamaan saavatko nämä tällaiset paketit erityisesti nuoria lukemaan enemmän.

Kaiken kaikkiaan Endgame - Loppupeli on jännittävä, mukaansatempaava ja toimiva kokonaisuus. Ei mitään korkeakulttuurista hengenruokaa, vaan hyvin toteutettua ja mietittyä toimintafantasiaa nuorille. Koukuttaa ja vie mennessään: luin koko kirjan yhdeltä istumalta.

Endgame - Loppupeli -arvonta

Arvon yhden kappaleen Endgame - Loppupeli -teoksia. Arvonta on kustantajan eli WSOY:n sponsoroima ja kustantaja lähettää voittajalle kirjan suoraan, joten kirja on tuliterä.

Arvonnan säännöt:

1. Kommentoi tähän postaukseen osallistuaksesi arvontaan.
2. Lisää kommenttiisi toimiva sähköpostiosoite, jotta voin pyytää mahdollisen voiton osuessa kohdalle yhteystietoja kirjan postitusta varten.
3. Arvontaan voi myös osallistua vaikka ei olisi blogini lukija. Valitettavasti anonyymina ei voi osallistua, koska jouduin estämään anonyymikommentoinnin roskapostin takia.

Osallistumisaikaa on muutama päivä, 27.12.2014 kello 12.00 asti.

Arpaonnea!

Arvonta on päättynyt, voittajalle on ilmoitettu sähköpostitse. Kiitos kaikille osallistumisesta!

maanantai 22. joulukuuta 2014

The Jaguar Smile

Kirjoittaja: Salman Rushdie
Julkaistu: 1987
Kustantaja: Random House
Sivumäärä: 137

Salman Rushdien muistelmateos The Jaguar Smile kertoo kirjailijan kokemuksista ja havainnoista tämän kolmen viikon matkan ajalta.

The Jaguar Smile oli oikeastaan mielestäni aika tylsä kirja. Kiinnitin tosin huomiota siihen, että Salman Rushdie on erittäin taitava kirjoittamaan, huomioimaan yhteyksiä ja maalaamaan mielikuvia sanoilla. Lukulistalle siis ehdottomasti muita Rushdien teoksia!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kerjäläistyttö

Kirjoittaja: Alice Munro
Suomentaja: Kristiina Rikman
Julkaistu: 1977 (suomennos 1985)
Alkuperäinen nimi: The Beggar Maid
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 259

Kerjäläistyttö on kokoelma humoristisesti ja elävästi kirjoitettuja otteita Rosen elämästä. Rose varttuu Hanrattyssa, ja vasta yliopistoon päästessään tajuaa toden teolla kasvuympäristönsä köyhyyden. Yliopistossa Rose tapaa varakkaan Patrickin, jonka kanssa solmii avioliiton. Avioliitto hajoaa palasiksi muutaman vuoden päästä ja Rosesta tulee maata kiertävä näyttelijä.

Nobelisti Alice Munron Kerjäläistyttö on hauskasti ja osuvasti kirjoitettu kirja. Munro välittää sanojen kautta eläviä mielikuvia paikoista, henkilöistä ja tunteista, mutta silti jotain jäi kirjasta puuttumaan mielestäni. Kerjäläistyttö kyllä hauskuuttaa, viihdyttää ja huvittaa, mutta silti tuntui, että siitä ei jäänyt oikein mitään mieleen. Alice Munron vahvuus on ehkäpä juuri siinä, että kirjan hahmot tuntuvat eläviltä ja aidoilta, vaikka loppupelissä hahmot ovat juuri niin merkityksellisiä ja mitättömiä kuin ketkä tahansa oikeat ihmisetkin.

Salka Valka

Kirjoittaja: Halldór Laxness
Suomentaja: Jyrki Mäntylä
Julkaistu: 1932 (suomennos 1966)
Alkuperäinen nimi: Salka Valka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 391

Salka Valka ja tämän äiti muuttavat pieneen kalastajakylään. Kirjan ensimmäinen osa kuvaa Salka Valkan lapsuutta, toinen osa puolestaan nuoruutta.

Halldór Laxnessin teos on sekoitus rumuutta ja kauneutta. Salka Valka kuvaa realistisesti, kaunistelematta tai liioittelematta köyhän pienen kylän elämää, ihmissuhteita, uskontoa, elinkeinoja. Vastakkain ovat ihmisluonnon epätäydellisyys, epäonnistumiset ja surut sekä luonnon voima ja kauneus.

Salka Valkaa lukiessani mieleeni tuli suomalaisen Timo K. Mukan teos Maa on syntinen laulu. Samoin kuin kirjassa Maa on syntinen laulu, myös Salka Valkassa uskonnollisuus on osittain hurmoksellista ja vailla todellista tarkoitusta: ihmiset jatkavat elämäänsä samanlaisena kuin aikaisemminkin, sisäistämättä todella uskontonsa sanomaa arkielämässään. Tästä hyvä esimerkki on Salkan äiti, joka tulee - jälleen - raskaaksi avioliiton ulkopuolella huolimatta näennäisestä hurskaudestaan ylistystilaisuuksissa.

Halldór Laxnessin romaanissa pidin erityisesti luonnon läsnäolosta ja vaikutuksesta. Vaikka luonnon kauneus ei olekaan tuotu ilmi teoksessa yhtä lyyrillisesti ja voimakkaasti kuin Mukan kirjassa, on se silti erottamaton osa Salka Valkaa. Laxnessin teoksessa luonto on olennainen osa kylän elämää eikä sitä voi erottaa ihmisestä.

Itse päähenkilö, Salka Valka, on hahmona melkein kuin osa luontoa. Salka Valkassa on jotain villiä ja kesyttämätöntä, samaan tapaan kuin luonnonvoimissa. Hän kulkee minne tahtoo ja tekee mitä haluaa, ja vaikka Salka Valka kiinnittääkin jonkin verran huomioita kylän tapoihin, ei tämä loppujen lopuksi mukaudu niihin sen enempää kuin itse tahtoo. Tavallaan Salka Valka toi hahmona mieleeni Heathcliffin Emily Brontën teoksesta Humiseva harju. Sekä Salka Valka että Heathcliff ovat omituisia, eriskummallisia hahmoja joissa on jotain tuntematonta ja melkeinpä tavallaan jotain epäinhimillistä.

Kaiken kaikkiaan Salka Valka oli mielenkiintoinen teos, jota lukiessaan tunsi todella olevansa pienessä islantilaisessa kalastajakylässä. Harvoin myös mikään kirja onnistuu herättämään niin paljon mielleyhtymiä toisiin teoksiin siinä määrin kuin Halldór Laxnessin Salka Valka. Laxnessin romaani on elävä ja hyvin kirjoitettu teos.

Mister Pip

Kirjoittaja: Lloyd Jones
Julkaistu: 2006
Kustantaja: Text Publishing Company
Sivumäärä: 219

Matilda asuu Papua-Uusi-Guineassa, Bougainvillen saarella, pienessä kylässä uskonnollisen äitinsä kanssa. Matildan isä on jättänyt perheensä ja muuttanut Australiaan, Townsvilleen. Bougainvillessä riehuu sisällissota ja tämän seurauksena kylä jää ilman opettajaa. Opettajaksi ryhtyy kuitenkin kylän ainoa valkoihoinen, herra Watts, jota kaikki kutsuvat nimellä Pop-Eye. Herra Watts ryhtyy lukemaan oppilaille kirjaa nimeltä Great Expectations, jonka on kirjoittanut herra Dickens. Matilda ja tämän ystävät elävät Pipin mukana, ja lopulta salaperäinen mister Pip koituu myös kylän kohtaloksi.

Lloyd Jonesin Mister Pip kertoo nuoren tytön kasvutarinan papuauusiguinealaisen kylän piirissä ja sodan varjossa. Kirja peilaa löyhästi Charles Dickensin teoksen Suuria odotuksia juonta: samoin kuin Philip Pirrip, "Pip", myös Matilda joutuu kokemaan kovia, valitsemaan ja saa mahdollisuuden uuteen elämään.

Aluksi sota ei ole kirjassa kovin lähellä, mutta tapahtumien edetessä ja juonen tiivistyessä menetykset ja julmuudet tulevat hyvin lähelle. Mister Pip käsittelee kirjassa myös ulkovaltojen vaikutusta: australialaisilla ja länsimaalaisilla on suuri vaikutus papuauusiguinealaisiin perinteisiin ja elämäntapoihin. Kirja käsittelee Matildan elämässä tapahtuvaa murrosaikaa sekä sodan suhteen että perinteiden ja länsimaalaisen edistyksen valitsemisen suhteen. Lopulta Matildalle ei kuitenkaan jää vaihtoehtoja, vaan tämä pakenee Bougainvillesta ja muuttaa isänsä luo Townsvilleen asumaan. Lapsuuden Papua-Uusi-Guinea ja herra Watts jättävät kuitenkin tähän lähtemättömän jälkensä.

Lloyd Jonesin Mister Pip on ajatuksia herättävä, surullinen ja lämmöllä kirjoitettu kirja. Pidin teoksessa erityisesti siitä, miten kirjallisuuden suuri voima liikuttaa ja muuttaa elämän suunta oli läsnä Mister Pipissä. Samalla Lloyd Jones kuitenkin punoo mukaan myös elämän todellisuuden ja surullisuuden. Mister Pip on hieno, nuorillekin sopiva kirja joka piirtää samalla kuvaa Papua-Uudesta-Guineasta.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Ylämaa-sarja


Ylämaan sudet (Julkaistu 1993, sivumäärä: 125)
Margaret, Ylämaan tyttö (Julkaistu 1994, sivumäärä: 215)
Ylämaan kapinalliset (Julkaistu 1995, sivumäärä: 240)

Kaisa Ikolan kirjoittama ja Kirjapajan julkaisema Ylämaa-sarja sijoittuu 1600-1700-lukujen Skotlantiin. Ensimmäisen kirjan päähenkilö on Mary Fraser, ylämaalaisen lairdin tytär, joka on saanut pojan ja sotilaan kasvatuksen. Mary Fraser komentaa sissiryhmää, Ylämaan susia, joka pyrkii kaatamaan Cromwellin hallituksen ja puolustaa skottien Stuart-kuningasta. Toinen kirja, Margaret, Ylämaan tyttö, kertoo Mary Fraserin ja tämän aviomiehen Keith Macdonaldin nuorimmasta tyttärestä, Megistä. Kolmas ja viimeinen osa, keskittyy Megin poikaan Malcolmiin sekä tämän tyttäreen Kittyyn sekä 1700-luvun jakobiittikapinoihin.

Ensimmäisen kerran luin tätä sarjaa joskus kymmenen kieppeillä, kun sain sarjan keskimmäisen osan joululahjaksi. Margaret, Ylämaan tyttö, onkin kirjoista eniten romantiikkaan keskittynein, vaikka siinäkin on pari taistelukohtausta. Myöhemmin luin sekä Ylämaan sudet että Ylämaan kapinalliset.

Pidän näissä kirjoissa kovasti siitä, että Ikola tekee historiasta hauskaa lapsillekin. Historia on läsnä erityisesti viimeisessä osassa, jossa jakobiittikapinoilla ja todellisilla historian tapahtumilla ja henkilöillä on suuri rooli. Pidin myös siitä, että kirjailija on sekoittanut joukkoon sekä gaelia että englannin skottimurretta.

Kaisa Ikolan Ylämaa-sarja oli kuitenkin ensisijaisesti nostalgiamatka lapsuuden lempikirjoihin. Itse suosittelisin tätä sarjaa noin kymmenvuotiaille.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Palsamoitu

Saatu arvostelukappale.

Kirjoittaja: Maija Haavisto
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Radium-kirjat
Sivumäärä: 201

Reilu kolmekymppinen opettaja Marjaana on jäänyt sairauslomalle tämän ystävän, Paulan, kuoltua. Paula sairasti syöpää, vaikka se ei ollutkaan kuolinsyy. Sairauslomallaan Marjaana löytää omasta rinnastaan epäilyttävän möykyn, ja sairauden pelko täyttää myös tämän elämän.

Sain tämän kirjan arvostelukappaleena Maija Haavistolta. Aikaisemmin olen lukenut kyseiseltä kirjailijalta teoksen Makuuhaavoja, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Vaikka pidin myös Makuuhaavoista, on tämä uusi teos Palsamoitu enemmän mieleeni. Kirjailijan kehittymisen näkee - Palsamoitu tuntuu jotenkin harkitummalta ja pysyy hyvin kasassa.

Pohdiskelin myös, että vaikka tämä(kin) teos käsittelee sairautta, niin tällä kertaa näkökulma oli erilainen kuin Makuuhaavoja-kirjassa. Makuuhaavoja käsitteli sairautta pitkäaikaissairaan perspektiivistä, ja vaikka oli mielenkiintoista ja silmiä avaavaa asettua päähenkilön saappaisiin, oli samastuminen vaikeaa. Palsamoidussa päähenkilö on perusterve, ja sairauden pelko on hallitseva teema. Tähän oli paljon helpompi samastua, sillä vaikka kovin moni ei ole pitkäaikaissairas ja sairaseläkkeellä, pystyy varmasti lähes jokainen samastumaan siihen, miltä tuntuu kun pelkää sairautta tai terveyden menetystä.

Palsamoitu käsittelee Haaviston muiden teoston tapaan sairautta ja sen kanssa elämistä. Kuten aikaisemmassa kappaleessa totesin, tässä kirjassa näkökulma on kuitenkin eri kuin aikaisemmissa teoksissa. Pidin paljon kirjassa sairauteen liittyvistä pohdinnoista ja siitä, miten kuolema liittyy ei vain sairauksiin, vaan kaikkeen.

"Yleislääkäri on vain portti, jonka kohdalta lähdetään joko kohti terveyttä, takaisin kotiin, tai kohti sairautta, erikoislääkäreitä."

"Nyt tiedän vastauksen: kaikkeen voi kuolla."

Maija Haaviston uusin teos käsittelee koskettavasti myös ystävyyttä. Pidin paljon tästä teoksesta, joka nappasi mukaansa heti ensimmäisillä sivuilla.

lauantai 6. joulukuuta 2014

An Ordinary Man

Kirjoittaja: Paul Rusesabagina
Julkaistu: 2006
Kustantaja: Zach Bell
Sivumäärä: 144

Paul Rusesabaginan omaelämäkerrallinen teos kertoo kirjoittajan elämästä aina lapsuudesta asti, mutta keskittyy luonnollisesti Ruandan kansanmurhan aikaisiin tapahtumiin. Rusesabagina toimi silloin hotellin managerina ja onnistui toiminnallaan säästämään yli 1200 tutsia.

Rusesabagina kuvaa kirjassaan koskettavasti vuoden 1994 raakoja tapahtumia ja järjetöntä tappamista:

"Each one of those lives was like a little world in itself. Some person who laughed and cried and ate and thought and felt and hurt just like any other person, just like you and me... Every one irreplaceable."

Kirja oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen tuntui kuin lukisi historian oppikirjaa. Paul Rusesabaginan tarina on kuitenkin yksi tunnetuimmista sankariteoista Ruandan kansanmurhan aikana, ja avasi näitä tapahtumia yhden ihmisen näkökulmasta.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Roope Ankan elämä ja teot

Kirjoittaja: Don Rosa
Piirtäjä: Don Rosa
Julkaistu: 2007
Kustantaja: Sanoma Magazines Finland
Sivumäärä: 224

Don Rosan sarjakuvateos Roope Ankan elämä ja teot kertoo nimensä mukaisesti Roope Ankan elämästä ja teoista. Tarinat kertovat Roopen menestystarinan alusta aina siihen saakka, kunnes tämä tapaa etääntynet sukulaispoikansa, Akun, Tupun, Hupun ja Lupun eräänä jouluna.

Lapsena pidin kovasti Ankka-tarinoista, ja vaikka nyt viimeisten kuuden vuoden aikana lehtien selailu on jäänyt lähes kokonaan, niin Don Rosan tarkkaan mietityt ja yksityiskohtia vilisevät tarinat uppoavat edelleen paremmin kuin hyvin. Näistä sarjakuvakirjoista pidän erityisen paljon siksi, että jokaista tarinaa edeltää Rosan esipuhe. Esipuheessa Don Rosa valottaa sarjakuvan taustatyötä ja myös poisjätettyjä kohtauksia, ja nämä ovat poikkeuksetta hyvin mielenkiintoisia!

Roope on myös lempihahmoni kaikista Ankkalinnan asukkaita. Carl Barks loi hahmon, jonka Don Rosa sitten puhalsi henkiin. Rosan ansiosta Roope ei ole ainoastaan yksiulotteinen sarjakuvahahmo, vaan todellinen henkilöhahmo jolla on menneisyys. Näissä sarjakuvissa näkyy myös Roopen "pehmeämpi puoli". Pidän siitä, kuinka Rosa on muokannut vanhasta visukintusta hahmon, joka on paljon moniulotteisempi kuin pelkästään rahanahne ja muista piittamaton maailman rikkain ankka.

Kaiken kaikkiaan hieno sarjakuvakokoelma, joka toimii, vaikka ei Ankkoja olisi juuri lukenutkaan.

Roope Ankan elämä ja teot sisältää seuraavat sarjakuvatarinat:

1. Klaaninsa viimeinen (The Last of the Clan McDuck), suomentaja Jukka Lindfors
2. Mississippin mestari (The Master of Mississippi), suomentaja Jukka Lindfors
3. Julman maan jehu (The Buckaroo of the Badlands), suomentaja Jukka Lindfors
4. Kuparikukkulan kuningas (Raider of the Copper Hill), suomentaja Jukka Lindfors
5. Ankkapurhan uusi valtias (The New Laird of Castle McDuck), suomentaja Jukka Lindfors
6. Transvaalin tuittupää (The Terror of the Transvaal), suomentaja Jukka Lindfors
7. Uniajan urho (Dreamtime Duck of the Never-Never), suomentaja Markku Saarinen
8. Klondiken keisari (King of the Klondike), suomentaja Jukka Lindfors
9. Ankantaan miljardööri (The Billionaire of Dismal Downs), suomentaja Jukka Lindfors
10. Ankkalinnakkeen valloittaja (The Invader of Fort Duckburg), suomentaja Jukka Lindfors
11. Maailman rikkain ankka (The Empire-Builder from Calisota), suomentaja Jukka Lindfors
12. Ankkapalatsin erakko (The Richest Duck in the World), suomentaja Jukka Lindfors

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa -haasteen koostetta

Reilu vuosi on vierähtänyt siitä, kun päätin ottaa osaa Ihminen sodassa -haasteeseen. Asetin tavoitteekseni kunnianhimoisesti kenraalin arvon, eli siis vähintään 15 luettua kirjaa - tai no, teknisesti yli 14, joten kai kenraalin olisi saanut vaikka viidestoista kirja olisi jäänyt kesken.

Hieman yllättäen yli puolet, tarkalleen sanottuna kahdeksan, lukemistani teoksista on naisten kirjoittamia. Olen jotenkin mieltänyt sodan aiheena olevan enemmän mieskirjailijoiden alaa, mutta näköjään myös naisen kirjoittamia ja naisen näkökulmasta kertovia kirjoja löytyy paljon! Tosin kaikkein perinteisintä sotakirjallisuutta edustavat teokset - kuten vaikkapa aikaisemmin lukemani Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja tämän haasteen myötä lukemani Länsirintamalta ei mitään uutta - ovat miesten kirjoittamia. Teinkin haastetta toteuttaessani yleistävän huomion, että naisten kirjoittamissa teoksissa sota ei ollut kirjan kiintopiste, vaikkakin se oli toki tärkeässä asemassa.

Pidin tästä haasteesta kovasti, sotakirjallisuuteen kun tulee harvoin luettua. Vaikka osa teoksista oli kyllä sellaisia joihin olisin tarttunut ilmankin tätä haastetta, tuli tämän haasteen innoittamana mietittyä teoksia erityisesti juuri sotateeman kannalta. Sotia tuli kahlattua läpi useampi: Suomen vuoden 1918 sisällissota, jatkosota, molemmat maailmansodat, Espanjan sisällissota, Jugoslavian hajoamissodat, Israelin ja Palestiinan välinen konflikti sekä yksi maailmojen välinen, fiktiivinen sota.

Haasteeseen luettujen kirjojen parhaimmistoa olivat mielestäni Kähkösen Kuopio-sarjan toinen ja kolmas osa (neljäs osa, Lakanasiivet, odottaa hyllyssä!), Köngäksen Dora, Dora, molemmat Westön teokset sekä tietysti tyttökirjaklassikko Kotikunnaan Rilla.

Tässä vielä haasteen aikana luetut kirjat:

1. Heidi Köngäs: Dora, Dora
2. Sirpa Kähkönen: Rautayöt
3. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
4. Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945
5. Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
6. Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
7. Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
8. Ian McEwan: Atonement
9. H.G. Wells: The War of the Worlds
10. Ernest Hemingway: For Whom the Bell Tolls
11. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
12. Téa Obreht: The Tiger's Wife
13. Kjell Westö: Kangastus 38
14. Jo Glanville (toim.): Qissat: Short Stories by Palestinian Women
15. L.M. Montgomery: Kotikunnaan Rilla

Kiitos kovasti Suketukselle haasteesta!

torstai 27. marraskuuta 2014

Valtapeli

Saatu arvostelukappale.

Kirjoittaja: Henrik Fexeus
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 295

Henrik Fexeuksen teos Valtapeli on tietokirjallisuuden ja self help -kirjallisuuden risteytys. Kirja tarjoaa lukijalle tietoa siitä, kuinka pienten kikkojen avulla voi lisätä omaa vaikutusvaltaansa ja saada tahtonsa läpi. Kirjan perusajatuksena on se, että vuorovaikutus muiden kanssa on aina valtapeliä, johon osallistuu, halusi tai ei. Joko voi ottaa aktiivisen osan tässä valtapelissä - jolloin on mahdollisuus saada oma tahtonsa läpi - tai olla passiivisempi, jolloin muut saavat todennäköisesti oman tahtonsa läpi.

Valtapelin avattuaan ensimäiseksi tulee mieleen, että eikö tämä ole nyt jotenkin vähän väärin tai moraalitonta. Miksi kukaan normaali, empaattinen ihminen haluaisi manipuloida muita ihmisiä saadakseen tahtonsa läpi? Fexeus käsittelee kuitenkin tätäkin kirjassaan ja huomioi, että Valtapeli antaa eväät saada tahtonsa läpi sillä tavoin, että jokainen on tyytyväinen ja kokee voittaneensa. Oikeastaan voisi sanoa kärjistetysti, että Valtapeli keskittyy tapoihin, joilla valtaa voi saada pehmeillä keinoilla (soft power) kovien otteiden (hard power) sijaan.

Henrik Fexeus on jakanut keinot vallan saamiseksi neljään kategoriaan: kuinka saada ihmiset luottamaan ja uskomaan sinua, kuinka käyttää kielellisiä keinoja, kuinka saada ihmiset pitämään sinusta sekä kuinka siirtää sivuun ihmiset, jotka ovat tiellä. Monet keinoista ovat hyvinkin itsestäänselviä ja normaaliin kanssakäymiseen kuuluvia, asioita, joita lähes kaikki käyttävät intuitiivisesti. Itse huomasin, että käytän monia vallankäytön keinoja ihan jatkuvasti päivittäisessä elämässä - en vain ole ajatellut niitä tapoina saada enempää valtaa.

Yksikään kirjan keinoista ei ole kuitenkaan sellainen, että kukaan kokisi tulleensa pakotetuksi tai manipuloiduksi. Yksinkertaisesti itse näin kirjan perusajatuksena olevan ystävällisyyden ja vastavuoroisuuden: jos olet ystävällinen muille, he todennäköisesti haluavat auttaa sinua ja näin kaikki voittavat. Toki kirja sisältää myös kielellä kikkailuja ja muita samantyyppisiä keinoja, mutta itse koin nämä ehkä hieman liian hifistelyksi - itse en ainakaan jaksa pitää päivittäisessä kanssakäymisessä mielessä sitä, että mihin väliin ne mutat ja jossit kuuluvat.

Mitä hyötyä Valtapelistä sitten on? Minusta Fexeus liioittelee hieman sanoessaan, että teos on sellainen, jota kukaan ei haluaisi muiden lukevan. Pikemminkin teos on sellainen, että siitä olisi eniten hyötyä jos jokainen lukisi sen ja käyttäisi Fexeuksen menetelmiä saadakseen valtaa väkivaltaisempien keinojen sijaan.

Valtapeli oli kuitenkin erittäin mielenkiintoinen teos, vaikka Henrik Fexeuksen keinot tuskin päivittäiseen käyttöön päätyvätkään. Suosittelen lukemaan, mikäli ihmisten välinen vuorovaikutus kiinnostaa!

maanantai 24. marraskuuta 2014

Selja-sarja


Rauha S. Virtasen kirjoittamaan ja WSOY:n kustantamaan sarjaan kuuluvat teokset Seljan tytöt (1955, 242 sivua), Tapaamme Seljalla (1957, 222 sivua), Virva Seljan yksityisasia (1960, 239 sivua) sekä Tuntematon Selja (1964, 235 sivua). Kirjasarjaan kuuluvat tavallaan vielä 2000-luvulla kirjoitetut Seljalta maailman ääreen sekä Seljan Tuli ja Lumi. Nämä kaksi myöhempää kirjaa ovat kuitenkin aihepiireiltään ja osittain myös päähenkilöiltäänkin niin eroavia tästä alkuperäisestä nelikosta, että itse en niitä varsinaiseen sarjaan laske. Huomasin muuten vasta nyt, että näissä kaikissa on jostain syystä sama kuvitus! Mikäköhän on ollut syynä tällaiseen ratkaisuun?

Krisin, ottotytär Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa kahden vuoden jälkeen keuhkotautiparantolasta, mutta tullessaan isä pudottaa pommin. Tytöt saavat nimittäin äitipuolen, sillä isä on mennyt kihloihin sairaanhoitaja Rea Meren kanssa. Seljan tytöt tekevät juhlallisen lupauksen muistaa aina omaa, edesmennyttä äitiään ja ryhtyvät ponnekkaasti vastustamaan isän ja Rean avioliittoa. Vähitellen eripura kuitenkin vähenee, mutta Leppäkertunkujalla sattuu ja tapahtuu silti: Rea saa kaksoset Akin ja Kain, Margaritan tuntematon meksikolainen isoisä ottaa yhteyttä ja salaperäinen amerikansuomalainen Jerry ilmestyy kuvioihin...

Luin Selja-sarjan kirjat ensimmäistä kertaa muistaakseni seitsemännellä luokalla, ja pidin silloin kirjoista kovasti. Pidin edelleen kirjoista, näistä tulee aina mieleen Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä (joka muuten pitäisi lukea pitkästä aikaa uudestaan!). Molemmissa sisarukset perustavat ystäviensä kanssa kerhon, ja samoin tunnelma on näissä kahdessa kirjassa mielestäni aika samantapainen.

Selja-sarja oli siis mukava paluu suomalaisten tyttökirjojen maailman, täytyy laittaa sarjan kaksi jatko-osaa lukulistalle!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kotikunnaan Rilla

Kirjoittaja: L.M. Montgomery
Suomentaja: Kerttu Piskonen
Julkaistu: 1921 (suomennos 1962)
Alkuperäinen nimi: Rilla of Ingleside
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 243

Viisitoistavuotiaan Bertha Marilla Blythen ensimmäiset tanssiaiset saavat traagisen lopun: ensinnäkin Britannia on julistanut sodan Saksalle ja toisekseen uudet kengät hiertävät pahat rakot jalkoihin. Rillan odottamat ihanat, nuoruuden vuodet muuttuvat neljäksi vuodeksi, joiden aikana hän joutuu kestämään monia, raskaita murheita ja huolia. Sodan aikana Rilla myös kuitenkin kasvaa ajattelemattomasta, huvittelunhaluisesta hupakosta vastuuntuntoiseksi ja taitavaksi nuoreksi naiseksi.

L.M. Montgomeryn iki-ihana Kotikunnaan Rilla on yksi kaikkien aikojen suosikkityttökirjoistani. Samoin kirjasta tuli ensimmäinen teos, jonka olen uudelleenlukenut näinä liki kolmena vuotena, joina olen blogia pitänyt: vuoden 2012 postaus tästä kirjasta löytyy täältä. Viime kerralla, kaksi ja puoli vuotta sitten, kirjoitin teoksesta näin: "Kotikunnaan Rilla on mielestäni paras kaikista Anna-kirjoista: kirja on sotateemansa takia tummasävyisempi kuin muut, mutta juuri tämä on kirjan vahvuus."

Olen edelleen tismalleen samaa mieltä. Vaikka Anna-kirjat viehättävät kokonaisuutena, on Kotikunnaan Rillassa kuitenkin tuo syvyys ja pohdiskelevuus, josta pidän erikoisesti. Anna-kirjat ovat kuin paluu lapsuuteen, jokainen juonenkäänne on tuttu, eivätkä kirjat näin myöhemmin luettuina tarjoa juurikaan uutta. Ne ovat "vain" nostalgiamatkoja. Tästä huolimatta - tai juuri tämän takia - Anna-sarjojen viehätys ei ole kadonnut.

Siinä missä Anna-sarja toimii mielestäni parhaiten kokonaisuutena, sopii Kotikunnaan Rilla luettavaksi hyvin myös itsenäisenäkin. Kuten jo kolmisen vuotta sitten bloggauksessani mainitsin, teos on erittäin mielenkiintoinen siksikin, että se on ainut kanadalainen sotaa käsittelevä romaani, joka on sekä naisen että aikalaisen näkökulmasta kirjoitettu.

Rillassa sekä tämän lähipiirin naisissa herääkin teoksessa henkiin ensimmäisen maailmansodan aikainen kotirintama. Naisten pitää kantaa vastuuta eri tavalla kuin ennen, hoitaen samalla sekä omat arkiset askarensa että avustustyötehtävät. Samalla, kuten Anna Blythe kirjassa toteaa, heidän pitää pysyä toiveikkaina - sillä "jos naistemme rohkeus katoaa, kuinka miehet voivat kestää?" L.M. Montgomery kuvaa teoksessaan äitien, sisarten, morsiamien, vaimojen ja tytärten tuskaa ja epätietoisuutta sodan aikana.

Koskettavinta ja traagisinta kirjassa on tietysti Walterin kaatuminen jossain Ranskassa. Vaikka Anna-sarjassa (sekä Sateenkaarinotkossa ja Kotikunnaan Rillassa) yliluonnollinen ei olekaan samalla tapaa läsnä kuin Montgomeryn Runotyttö-sarjassa, tuo kirjailija Walterin hahmon kautta "aavistuksia tulevasta" tarinaan. Runollinen Walter lausuu sodan ensimetreillä:

"Huilunsoittaja on tullut, ja hän soittaa kunnes maailman jokaisessa kolkassa on kuultu hänen kammottava kutskunsa, jota kukaan ei voi vastustaa. Kestää vuosia ennen kuin kuolemantanssi on ohi."

Walterin huilunsoittaja toimii teoksessa sodan symbolina, ulkopuolisena voimana, jonka soiton kuulee jokainen. Huilunsoittaja toistuu myös Walterin runossa, josta tulee romaanin todellisuudessa ensimmäisen maailmansodan kenties kuuluisin runo.

Vasta nyt lukiessani Kotikunnaan Rillaa ties kuinka monetta kertaa huomasin, että Kerttu Piskonen on suomentanut teoksen lyhentäen. Ensi kerralla lukulistalle siis englanninkielisenä! Tämän lukemisen myötä lisäsin myös lopullisesti lukulistalle Annan jäähyväiset, jota olen - kenties sen oletetun erilaisuuden takia - hieman vierastanut aikaisemmin.

L.M. Montgomeryn Kotikunnaan Rilla on ihastuttava, viehättävä ja ajatuksia herättävä kasvukertomus sodan keskellä. Tämä on yksi niistä tyttökirjoista, joihin palaan aina uudelleen.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Season of Migration to the North

Kirjoittaja: Tayeb Salih
Kääntäjä: Denys Johnson-Davies
Julkaistu: 1966 (käännös 1969)
Alkuperäinen nimi: موسم الهجرة إلى الشمال (Mawsim al-Hiǧra ilā ash-Shamāl)
Kustantaja: Heinemann
Sivumäärä: 169

Nimetön kertoja saapuu seitsemän vuoden ulkomailla opiskelun jälkeen kotikyläänsä Sudaniin. Saavuttuaan hän huomaa, että kylään on muuttanut muukalainen: salaperäinen Mustafa Sa'eed, jonka menneisyydestä kukaan ei tunnu tietävän mitään.

Tayeb Salihin Season of Migration to the North on samantapainen kuin monet muut Afrikkaan sijoittuvat teokset, joita olen lukenut. Ajankohtana on maan itsenäistymisen jälkeiset vuodet ja keskeisenä teemana on paikallisen ja länsimaisen kulttuurin vastakkainasettelu. Season of Migration to the North eroaa kuitenkin muista saman aihepiirin teoksista siinä, että Tayeb Salih käyttää jonkin verran surrealistisia elementtejä ja tapahtumia kirjassaan.

Season of Migration to the North onkin näistä syistä hieman hämmentävä kirja. Nimetön kertoja sekoittuu välillä salaperäiseen Mustafa Sa'eediin ja tämän elämäntarinaan. Nämä kaksi ovatkin kirjan keskeisimmät henkilöt. Mustafa Sa'eedin yhtälailla kummallinen kuolema ja nimettömän kertojan kohtalo nivoutuvat lopussa yhteen.

Lukijalle jää hieman epäselväksi, keitä Mustafa Sa'eed ja nimetön kertoja todellisuudessa ovat. Oma tulkintani oli se, että Mustafa Sa'eed ja nimetön kertoja ovat tavallaan yksi ja sama henkilö. Molemmat edustavat köyhissä oloissa kasvanutta sudanilaista miestä, joka pääsee kolonialismin vaikutusten johdosta Iso-Britanniaan opiskelemaan. Mielenkiintoista kyllä, tämä peilaa myös kirjoittajan omia kokemuksia. Mustafa Sa'eed ja nimetön kertoja ovat siis tällaisen hahmon henkilöitymiä. Heidän eroavaisuutensa on kuitenkin siinä, että siinä missä Mustafa Sa'eed suhtautuu liki vihamielisesti brittiläiseen kulttuuriin ja on valinnut koulutuksestaan huolimatta yksinkertaisen, perinteisen maanviljelyselämäntavan pienessä kylässä, on nimetön kertoja ylpeä ja toivoa täynnä koulutuksensa johdosta. Tavallaan romaanissa Season of Migration to the North on läsnä perinteinen "enkeli-paholainen" -asetelma: tässä tapauksessa vastakkain ovat erilaiset suhtautumiset eurooppalaisen kulttuuriin ja sen vaikutukseen Sudanissa.

Mielenkiintoista on myös se, että Season of Migration to the North oli jonkin aikaa sensuroituna Sudanissa. Yksi syy tähän voi olla kirjassa esiintyvät kohtalaisen suorat seksuaaliset kuvaukset, mutta itse pohdin myös sitä, että kirjassa esiintyy voimakkaita naishahmoja, jotka eivät ole miehille alamaisia. Ehkä tämä voisi olla yksi syy, miksi konservatiivinen hallitus kielsi aikanaan Tayeb Salihin teoksen?

Season of Migration to the North oli siis kiinnostava, joskin paikoittain hankalasti seurattava ja ymmärrettävä kirja. Näiden Afrikkaan sijoittuvien kirjojen myötä on ollut kiinnostavaa huomata, kuinka samankaltaisia kokemukset kolonialismista ovat maassa kuin maassa, kulttuurista riippumatta. On myös ollut hienoa lukea teoksia eri Afrikan maista. Vaikka mielestäni monessa kirjassa käy ilmi selkeitä yhtäläisyyksiä eri afrikkalaisten kulttuurien ja maiden välillä, tuovat teokset kuitenkin esille myös eroavaisuuksia. Afrikka ei enää ole pelkkä "Afrikka", jonka massaan kaikki valtiot ja kulttuurit hukkuvat, vaan selkeämmin hahmotettava maanosa, jossa eri kulttuurit, kielet, uskonnot ja kokemukset kohtaavat. Samankaltaisesta historiasta huolimatta Afrikan eri mailla on myös paljon eroavaisuuksia.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Qissat: Short Stories by Palestinian Women

Toimittanut: Jo Glanville
Julkaistu: 2006
Kustantaja: Telegram
Sivumäärä: 181

Qissat: Short Stories by Palestinian Women on novellikokoelma, johon Jo Glanville on koonnut palestiinalaisten naisten kirjoittamia tekstejä. Osa kirjoittajista asuu Palestiinassa, osa ulkomailla. Osa on syntynyt Palestiinassa, osa ulkomailla. Ainoastaan kahdelta edesmenneeltä kirjoittajalta, Nuha Samaralta ja Samira Azzamilta, on otettu teokseen novelleja.

Jo Glanvillen kokoamat novellit kertomat palestiinalaisten arkisesta elämästä, niin Palestiinassa kuin muuallakin, niin sodan keskellä kuin rauhallisempinakin aikoina. Osallistun tällä teoksella myös Ihminen sodassa -haasteeseen, ja lukiessani keskityinkin pohtimaan sodan  ja kansallisten konfliktien vaikutusta kirjallisuuten. Qissat: Short Stories by Palestinian Women on erinomainen esimerkki siitä, kuinka sodalla on valtava merkitys kirjallisuudelle. Jokaisessa teoksen novellissa, käsittelivät ne sitten sotaa tai sitten eivät, näkyy Israelin ja Palestiinan alueiden konfliktin jälki. Esimerkiksi novelli Me (the Bitch) and Bustanji kertoo Kuwaitissa asuvan palestiinalaismiehen ja unkarilaisäidin tyttärestä ja Irakin hyökkäyksestä Kuwaitiin, mutta taustalla on kuitenkin Palestiinan ja Israelin konflikti. Ilman sitä päähenkilö ei olisi välttämättä päätynyt Kuwaitiin asumaan. Osa novelleista puolestaan käsittelee Israel-Palestiina -konfliktia suoraan: monessa teoksen novellissa sota on arkipäivää. Yksi kirjan voimakkaimmista novelleista oli mielestäni Raeda Tahan A Single Metre, jossa tarkastuspisteen ohitus ilman räjähtävä itsemurhapommia on keskiössä.

Pidin teoksessa erityisesti siitä, miten naisten näkökulma tuli esille teoksessa. Varsinkin, kun kyse on sotaan keskittyvässä teoksessa. Tämä on toki vain omaa mututuntumaani, mutta harvemmin olen törmännyt sotaa käsitteleviin teoksiin, joissa naisen näkökulma tulisi niin selkeästi ilmi.

Jo Glanvillen toimittama Qissat: Short Stories by Palestinian Women oli hieno teos. Pidin tässä - kuten yleensäkin monen kirjailijan novelleista koostuvissa kokoelmissa - vaihtelevuudesta ja erilaisista näkökulmista.

Qissat: Short Stories by Palestinian Women sisältää seuraavat novellit:

1. Randa Jarrar: Barefoot Bridge
2. Huzama Habayeb: A Thread Snaps, kääntäjä Catherine Cobham
3. Liana Badr: Other Cities, kääntäjä S.V. Atalla
4. Selma Dabbagh: Me (the Bitch) and Bustanji
5. Basima Takrouri: Tales from the Azzinar Quarter, 1984-1987, kääntäjä Nancy Hawker
6. Nuha Samara: The Tables Outlived Amin, kääntäjä Christina Phillips
7. Jean Said Makdisi: Pietà
8. Donia ElAmal Ismaeel: Dates and Bitter Coffee, kääntäjä Catherine Cobham
9. Naomi Shihab Nye: Local Hospitality
10. Raeda Taha: A Single Metre, kääntäjä Randa Jarrar
11. Laila al-Atrash: The Letter, kääntäjä Randa Jarrar
12. Samah al-Shaykh: At the Hospital, kääntäjä Catherine Cobham
13. Adania Shibli: May God Keep Love in a Cool and Dry Place, kääntäjät Jack ja Sara Fageer
14. Nathalie Handal: Umm Kulthoum at Midnight
15. Samira Azzam: Her Tale, kääntäjä Rima Hassouneh
16. Nibal Thawabteh: My Shoe Size and Other People's Views on the Matter!, kääntäjä Christine Phillips

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

If I Stay

Kirjoittaja: Gayle Forman
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Dutton Penguin
Sivumäärä: 210

17-vuotiaan Mian vanhemmat ja pikkuveli kuolevat traagisessa auto-onnettomuudessa, Mia itse vaipuu koomaan. Koomassa ollessaan Mia huomaa irtautuvansa ruumistaan ja voivansa itse päättää, palaako takaisin ja herää koomasta, vai kuoleeko ja jatkaa eteenpäin.

Alun perin tartuin tähän kirjaan nähtyäni kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin, joka näytti ihan mukiinmenevältä. Minullahan on "sääntö" siitä, että elokuvaa tai TV-sarjaa ei katsota, ennen kuin alkuperäinen kirja on luettu.

Gayle Formanin If I Stay oli kuitenkin mielestäni todella tylsä, joskin helppolukuinen kirja. Mitään todellisen mielenkiintoista pohdintaa kirjassa ei ole. Vaikka minusta tuntuu, että olen jo ehkä vähän kasvanut nuortenkirjojen ohitse, niin tuntui siltä, että tämä ei oikein yltänyt muiden lukemieni nuortenkirjojen tasolle.

Jäi vähän mitäänsanomaton fiilis koko kirjasta, enkä juurikaan pitänyt tästä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Lumen taju

Kirjoittaja: Peter Høeg
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Julkaistu: 1992 (suomennos 1993)
Alkuperäinen nimi: Frøken Smillas fornemmelse for sne
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 540

Pienet pojan jäljet johtavat katolta alas: lumessa makaa pieni Esajas kuolleena. Naapurilla, Smilla Jaspersenilla, on kuitenkin lumen taju, ja hän ymmärtää, että Esajaksen kuolema ei ollut onnettomuus. Viranomaisten suhtautuessa vastahakoisesti Smillan vaatimuksiin tutkia tapausta tappona tai murhana, ottaa Smilla ohjakset omiin käsiinsä ja ryhtyy selvittämään Esajaksen kuolemaa.

Lumen taju on ensimmäinen teos, jonka olen lukenut Peter Høegilta - mutta ei varmasti jäänyt viimeiseksi. Teos koukutti heti ensi metreiltä, ja minun oli vain pakko saada tietää miksi Esajas oli murhattu! Smillan tutkimukset kuljettivat minut Tanskasta aina Grönlantiin asti.

Vaikka Peter Høegin Lumen taju onkin rikosromaani, tutkii se myös yhteiskuntarakenteita ja syrjittyjä ja syrjäytyneitä ihmisryhmiä. Teos nostaa esille selkeästi Tanskan ongelmat Grönlannin suhteen: grönlantilaiset ovat edelleen huonommin toimeentulevia ja helpommin syrjäytyviä kuin kantatanskalaiset. Myös Grönlannissa asuvien grönlantilaiset olot ovat huonontuneet viime aikoina: innostuin kirjaa lukiessani ottamaan hieman selvää Grönlannista. Väkivaltarikokset ja itsemurhat ovat yleistyneet, toimeentulo on aikaisempaa vaikeampaa. Lumen tajussa käy selvästi ilmi se, että nykyajan hyvinvointivaltioiden kolonialismin harjoittamisella on vielä suuria vaikutuksia - eikä pelkästään jossain kaukana entisissä siirtomaissa. Vaikka Grönlannille on annettu paljon poliittisia vapauksia, eivät ne silti kompensoi sitä, että asenteet inuiittikansoja ja näiden jälkeläisiä kohtaan ovat usein välinpitämättömiä, eivätkä sitä, että grönlantilaisten on edelleen vaikeampaa kouluttautua ja saavuttaa sama elintaso kuin kantaväestön.

Lumen taju on siis tavallaan myös yhteiskunnallinen kannanotto. Pidin paljon siitä, että erinomaiseen rikosromaaniin oli yhdistetty tällainen vakavampi aspekti: se teki teoksesta paljon syvemmän ja antoi aihetta ajatteluun. Tämä Peter Høegin teos on myös oiva esimerkki siitä, kuinka lukeminen kasvattaa tietoa ja laajentaa ajatusmaailmaa myös välillisesti eikä vain suoraan. Ilman tämän kirjan lukemista olisin tuskin ottanut selvää Grönlannin elintasosta ja olosuhteista. Kaiken kaikkiaan hieno rikosromaani ja hieno kirja, suosittelen vahvasti.

torstai 6. marraskuuta 2014

Kangastus 38

Kirjoittaja: Kjell Westö
Suomentaja: Liisa Ryömä
Julkaistu: 2013 (suomennos 2013)
Alkuperäinen nimi: Hägring 38
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 330

Asianajaja Claes Thunen ystävien Keskiviikkokerho kokoontuu säännöllisesti. Vuonna 1938 kerhossa puhutaan politiikkaa: Saksan uhka leijuu Euroopan yllä. Keskustelu käy kiivaana: ovatko Saksa ja Hitler sittenkään uhkia, vai mahdollisuus? Samalla Thunen vastikään palkattu sihteerin rouva Wiikin elämään astelee henkilö, joka herättää henkiin kipeitä muistoja.

Kjell Westön uusin romaani Kangastus 38 on hieman erityylinen kuin aikaisemmin lukemani Älä käy yöhön yksin ja Missä kuljimme kerran. Sivumääristäkin voi jo päätellä jotain: siinä missä Älä käy yöhön yksin ja Missä kuljimme kerran ovat polveilevia, usean vuosikymmenen kattavia tiiliskiviä, on Kangastus 38 kompaktimpi ja keskittyneempi teos. Kirja voitti myös viime kuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, täysin ansaitusti omasta mielestäni. Onhan Kjell Westö lempikirjailijani, ja Missä kuljimme kerran suosikkikirjani. (Tässä välissä voisi ihmetellä, miksi en ole lukenut Westöltä kuin kolme kirjaa. Hyvää täytyy säästellä!)

Kansiliepeen luonnehdinta Kangastus 38:sta - "film noir -henkinen draama" - pitää täysin paikkansa. Teos on kuin mustavalkoelokuva. Täynnä tunteita, tapahtumia, todentuntuisia hahmoja - mutta samalla kaikesta on kuin imetty värit pois, samalla kaikki on kuin kangastusta. Kirjan tunnelma on läpi teoksen hyvin tiivis. Kangastus 38:ssa ei juuri ole ollenkaan muiden Westöltä lukemieni teosten polveilevuutta tai kuvailevaa, jokainen lause on ladattu täyteen tunnetta ja tapahtumia, jokainen sana on painava. Vaikka kirja on tavallaan hyvin tiivistetty ja siten helppolukuinen, on se silti jotenkin raskas.

Pidin paljon Kjell Westön ratkaisusta toisen päähenkilön, rouva Wiikin, suhteen. Yksilön monet roolit ja monet luonteenpiirteet on tuotu esiin hyvin konkreettisesti: hän on välillä asiallinen ja pätevä rouva Wiik, välillä kujeileva ja uskalias Milja-neiti, välillä taas Matilda, "oma itsensä".

Teoksensa avulla Kjell Westö piirtää lukijalle kangastuksen vuodesta 1938. Vaikka vuosi on lukijalle kangastusta, se on sitä lopulta myös Claes Thunelle:

"Hän seisoi keskellä marraskuun aamupäivää, joka oli kolea ja läpikuultava kuin lasi, ja tajusi että maailma jonka hän oli tuntenut ja johon hän oli kohdistanut suuria toiveita, oli haihtunut olemattomiin: ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan?"

Eikä vain vuosi 1938, vaan koko Claes Thunen maailma muuttuu kangastukseksi eräänä marraskuisena aamupäivänä.

Kangastus 38 oli suurenmoisen hyvä kirja: ehdottomasti yksi parhaista tämän vuoden luetuista! Tästä huolimatta pidän ehkä aavistuksen verran enemmän teoksesta Missä kuljimme kerran - pitkään nautittavat tiiliskivet vetoavat minuun jotenkin eri tavalla.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Hamlet

Kirjoittaja: William Shakespeare
Suomentaja: Eeva-Liisa Manner
Kirjoitettu: 1600 (suomennos 1998)
Alkuperäinen nimi: Hamlet
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 144

Hamlet, Tanskan prinssi, palaa kotimaahansa isänsä kuoltua ja huomaa, että hänen äitinsä on mennyt naimisiin uuden kuninkaan, Hamletin sedän Claudiuksen kanssa. Myöhemmin Hamletin isän haamu ilmestyy tälle ja kertoo Claudiuksen tappaneen tämän saadakseen kuninkuuden, ja pyytää Hamletia kostamaan puolestaan. Hamlet lupaa isälleen kostaa tämän kuoleman.

William Shakespearen pisin näytelmä, tragedia Hamlet, keskittyy hyvin vahvasti nimihenkilöönsä ja muista Shakespearen näytelmistä tututtuun tapaan sisältää monologeja ja suurien kysymysten pohdiskelua. 

Mielenkiintoista Hamletissa on se, että samaan tapaan kuin Macbethissa, Claudius tietää tehneensä väärin ja tietää, ettei saa rauhaa, mutta jatkaa silti valitsemallaan väärällä tiellä. Shakespearen tragedioissa jännitystä ei juuri haetakaan yllätysmomentista, vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmisluontoa ja taipumusta ajaa omaa etua, vaikka se olisikin väärin. Tragedialle uskollisesti myös tämän näytelmän nimihenkilö, Hamlet, kuolee lopussa Macbethin tavoin.

En oikeastaan juuri pitänyt Hamletista. Näytelmä ei vain jostain syystä uponnut, pidin vajaat pari vuotta sitten lukemastani Macbethista paljon enemmän. Ehkäpä syy on siinä, että Macbeth kuvasi paljon tarkemmin syyllisen tuntoja, kun taas Hamlet keskittyi "hyvikseen". Joka tapauksessa, vaikka en näytelmästä juurikaan pitänyt, oli se mielenkiintoista ja sivistävää luettavaa klassikkonäytelmän statuksensa ansiosta. Oli myös kiintoisaa peilata teosta Macbethiin, ja löytää näistä kahdesta näytelmästä sekä yhtenäisyyksiä että eroavaisuuksia.

perjantai 31. lokakuuta 2014

The Tiger's Wife

Kirjoittaja: Téa Obreht
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Weidenfeld & Nicolson
Sivumäärä: 336

Serbialainen nuori lääkäri, Natalia, on työmatkalla toisessa Balkanin maassa, kun hän saa kuulla isoisänsä kuolleen mystisissä olosuhteissa. Natalia ryhtyy selvittämään isoisänsä kuolemaa.

Slovenialais-bosnialais-yhdysvaltalaisen Téa Obrehtin esikoisromaani The Tiger's Wife sijoittuu hajonneen Jugoslavian alueelle. Teoksessa ei mainita tapahtumapaikkojen todellisia nimiä, mutta pientä salapoliisityötä tehden saa selville, että Natalia on serbialainen ja kirjassa mainittu Natalian kotikaupunki on Belgrad. Tämä käy ilmi muun muassa siinä, kuinka Obreht kuvailee kaupungin pommituksia vuonna 1941 ja 1990-luvulla: molemmat kuvaukset täsmäävät historian tuntemiin Belgradin pommituksiin.

The Tiger's Wife on sekoitus nykyhetkeä, menneisyyttä ja myyttisiä tarinoita. Natalian todellisuus, nykyhetki, jossa hän on työmatkalla ystävänsä Zóran kanssa, Natalian muistot, joissa tämä muistelee isoisäänsä, lääkäriä, joka aina säilytti kulunutta Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaa. (Näin sivumennen sanoen, minusta on aina valtavan hauska lukea kirjaa, jossa mainitaan kirja jonka olen jo lukenut.) Isoisän tarinat, kertomukset kuolemattomasta Gavran Gailésta, Karhumiehestä ja Tiikerin vaimosta. Sekä tietenkin tiikeristä.

Pidin kirjassa eniten juuri Natalian isoisän tarinoista. Kertomukset nivoutuivat yhteen, mysteerit liittyivät toisiinsa ja siltikään kaikkea ei selitetty suoraan, vaan myyttisyys säilyi läpi teoksen. Toisaalta taas nykyhetken, menneisyyden ja myyttien sekoittamien luo kirjasta hyvin sekavan ja säröilevän: Morren maailma -blogin Hanna totesi osuvasti omassa bloggauksessaan, että teoksen sirpaleisen rakenteen takia kirjan maailmaan on vaikea päästä sisälle. Oma lukukokemukseni oli pitkälle samanlainen: en päässyt mukaan Natalian nykyhetkeen, enkä liioin Natalian ja isoisän yhteiseen menneisyyteen tai isoisän kertomuksiin. The Tiger's Wife tuntui kirjalta, joka olisi parempi pidempänä ja ehkä hieman huolitellumpana - Téa Obrehtin hyviä ideoita olisi voinut paisuttaa ja luoda yhtenäisemmän tarinan.

The Tiger's Wife oli siis hieman irrallinen lukukokemus, vaikka pidinkin kirjasta.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Nervous Conditions

Kirjoittaja: Tsitsi Dangarembga
Julkaistu: 1988
Kustantaja: Women's Press
Sivumäärä: 209

Tambudzai on afrikkalaisen köyhän perheen toiseksi vanhin lapsi. Isoveli Nhamo on etuoikeutettu, sillä tämä pääsee kouluun Babamukuru-sedän ansiosta. Kun Nhamo kuolee, avautuu Tambudzaille kuitenkin mahdollisuus: tämä lähetetään opiskelemaan kuolleen veljensä sijasta.

Tsitsi Dangarembgan Nervous Conditions on kertomus köyhän afrikkalaisperheen tyttärestä ja tämän kasvusta ja mahdollisuudesta parempaan elämään. Teos kertoo nimensa mukaan niistä jännittyneistä olosuhteista, joissa Tambudzai varttuu 1960-luvun Zimbabwessa.

Erityisen mielenkiintoista teoksessa oli mielestäni se tapa, millä Dangarembga käsittelee afrikkalaisten kouluttautumista ja naisen asemaa. Babamukuru on harvinaisen hyvin koulutettuna zimbabwelaisena kunnioitettu sekä eurooppalaisten siirtolaisten että maanmiehiensä joukossa. Babamukurun vaimo, Maiguru, on vielä suurempi harvinaisuus: nainen, ja yhtä hyvin koulutettu kuin miehensä. Miehen ja naisen aseman eroavaisuudet tulevat kuitenkin selkeästi esiin teoksessa. Maigurulla ei ole läheskään samanlaisia mahdollisuuksia jatkaa uraansa kuin Babamukurulla, eikä Tambudzai pääse kouluun ennen kuin hänet laitetaan korvamaaan veljensä.

Kiintoisaa romaanissa on myös se, kuinka Tsitsi Dangarembga asettaa vastakkain eurooppalaiset ja zimbabwelaiset käsitykset. Tambudzai on tästä hyvä esimerkki: hän kauhistelee serkkunsa Nyashan epäkunnioittavaa käytöstä vanhempiaan kohtaan, mutta samalla hylkää vanhat sukupuoliroolit ja pyrkii saamaan koulutusta siinä missä veljensäkin. Kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka Dangarembga kuvaa eurooppalaisten vaikutusta myös Nyashan syömishäiriön kautta. Zimbabwelaiset hahmot eivät voi tätä ymmärtää, mutta useita vuosia Briteissä perheensä kanssa viettänyt Nyasha on kuitenkin altistunut länsimaalaiselle kulttuurille ja kauneuskäsityksille.

Nervous Conditions oli siis kirjana hyvin mielenkiintoinen, ja pidin erityisesti siitä, miten Tsitsi Dangarembga nostaa esille naisten oikeudet osana Zimbabwen jännittyneitä olosuhteita jälkikolonialismin aikana.