sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Mayojen testamentti

Kirjoittaja: Steve Alten
Suomentaja: Laura Beck
Julkaistu: 2001 (suomennos 2010)
Alkuperäinen nimi: Domain
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 427

8. syyskuuta 2012, Miami, Florida. Lapsuudessaan kovia kokenut Dominique Vazquez määrätään Michael "Mick" Gabrielin henkilökohtaiseksi hoitavaksi lääkäriksi. Mick on 11 vuotta eristyssellissä viettänyt mies, jonka isä Julius teki elämäntyönsä tutkiessaan mayoja ja muita muinaisia sivilisaatioita. Julius Gabriel uskoi vilpittömästi ihmiskunnan tuhon koittavan talvipäivänseisauksena 21.12.2012 - mayojen kalenterin viimeisenä päivänä. Talvipäivänseisauksen lähestyessä Mick muuttuu yhä levottomammaksi, halutessaan jatkaa isänsä tutkimusta ja löytää keino pelastaa ihmiskunta.

Steve Altenin Mayojen testamentista tietää heti mikä on kirjan todellisuus. Vaikka Mick esitetäänkin alussa harhaisena skitsofreenikkona, lukija ymmärtää heti, että mayojen kalenterin viimeisenä päivänä ihmiskuntaa todellakin uhkaa tuho, ellei joku onnistu estämään sitä. Kirjan pääjuoni onkin ihmiskunnan pelastamisella, mutta Alten punoo mukaan poliittista juonittelua, likaista peliä sekä tietysti rakkaustarinan.

Alussa teos vei mennessään - taitavasti rakennettu fantasian ja tieteistarinan risteytys, joka käyttää hyväkseen (käsittääkseni) oikeita faktoja maailman suurista muistomerkeistä ja vanhoista sivilisaatioista. Tosielämän tieteellisiä todisteita ja löytöjä on käytetty harkiten ja huolella rakentamaan uskottava teoria muukalaisista, jotka tulivat maan päälle opastamaan muinaisia kansoja ja jättämään ohjeet siitä, kuinka ihmiskunnan tuho voidaan välttää. Kirjan ensimetreillä Alten pitää jännitystä hyvin yllä ja lukija haluaa tietää lisää kirjassa esitetyistä mysteereistä, mutta lupaavasti alkanut tarina lässähtää loppua kohti.

Pidin kyllä kirjasta, mutta kolme seikkaa jäivät häiritsemään. Yksi, erityisesti kansainvälistä politiikkaa kuvaavat osuudet olivat hyvin epärealistisia ja melodramaattisia. Kaksi, Dominiquen ja Mickin rakkaustarina oli ennalta-arvattava, tylsä, huonosti rakennettu ja aivan toivottoman kliseinen. Kolme, kuten Nenä kirjassa -blogin Norkku totesi bloggauksessaan, Alten on yrittänyt tunkea teokseensa aivan liikaa. Avaruusolioita, muinaisia ennustuksia, poliittista draamaa.

Politiikan kuvaus ärsytti kansainvälisten suhteiden opiskelijana ehkä eniten. Käänteet olivat epärealistisia, varsinkin lopussa. Kirjasta näkyi myös selvästi teoksen olevan yhdysvaltalaisen kirjoittama: maailman ollessa kirjassa ydinsodan partaalla, sankarillisesti Yhdysvallat ottaa ensimmäisen, riskialttiin askelen kohti rauhaa, kun taas Venäjästä leivotaan tarinan konna. Viktor Groznyi ei suostu tuhoamaan ohjuksiaan millään keinolla. Kirjassa näkyy myös mielenkiintoisella tavalla 2000-luvun alun poliittinen ilmapiiri ja miten Alten kuvittelee politiikan muuttuvan vuosikymmenessä. Kuvitteellisena vuonna 2012 Yhdysvallat miettii edelleen onko maa valmis afroamerikkalaiselle presidentille ja Saddam Hussein on edelleen Irakin johtaja.

Dominiquen ja Mickin rakkaustarina puolestaan oli niin huonosti johdateltu ja käsitelty, että annan siitä kyllä ison miinuksen kirjalle. Puolet ajasta Dominique uskoo Mickin olevan harhojensa vallassa oleva skitsofreenikko, mutta rakastuu tähän silti. Parin tarina on yhtä vähän pohjustettu ja kehitelty kuin Houkutuksen Edwardin ja Bellan rakastuminen. Ylipäätään hahmokehitys jää hyvin pinnalliselle tasolle teoksessa.

Kolmannekseen Alten tosiaan tunkee tarinaansa kaikkea mahdollista. Itse olisin ehkä pitänyt teoksesta enemmän jos se olisi ollut vielä 'puhtaammin' tieteiskirjallisuutta, eikä sekoittanut kaiken maailman maagisia profetioita ja avaruusolioita, neljänsiä ulottuvuuksia ja omituisia aistimuksia tarinaan. Alun jännittävä asetelma mureni lopussa kun lupaavasti alkanut mysteeri selvitettiin omasta mielestäni turhan yksinkertaisesti ja tuulesta temmaten.

Altenin kirjoitustyyli ei myöskään iskenyt. Kirjailija käyttää aivan liikaa toistuvia rakenteita - esimerkiksi avaruusolentojen lennokkien aiheuttamia ydinräjähdyksiä kuvaillaan aina pahaa-aavistamattoman siviilin kokemusten kautta lähes samoin lausein. Toimii kerran, mutta ei kahdesti, saati useammin.

Mayojen testamentti on teossarjan ensimmäinen, mutta tämän kirjan perusteella en taida tarttua seuraaviin osiin. Lupaavasti alkanut teos lässähti paljon loppua kohden ja toimintakin tuntui väkisin väänneltyä. Kokonaisuudessaan plussapuolelle jäi historiallisten tapahtumien ja faktojen taitava punominen teoriaksi ihmiskunnan tuhosta, miinuspuolelle taas heikoksi jäänyt toteutus.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Tummien perhosten koti

Kirjoittaja: Leena Lander
Julkaistu: 2006 (ensimmäinen painos 1991)
Kustantaja: Tammi (ensimmäinen painos Kirjayhtymä Oy)
Sivumäärä: 322

Juhani huostaanotetaan ja useiden sijaisperheiden ja kolttosten jälkeen poika viedään koulukotiin Saareen. Saaren johtaja on ankara herra Seebaot, Olavi Harjula. Koulukodissa vallitsee kova kuri ja poikien välillä on väkivaltaakiin, mutta Juhani on yksi niistä, jotka pärjäävät. Pärjäävät silloinkin, kun Saaren silkkiperhoset kuoriutuvat mustina ja karjakko Tyyne löydetään kuolleena kanalasta.

Leena Landerin Tummien perhosten koti valikoitui lukulistalleni ihan siitä syystä, että sillä on niin kovin kaunis nimi. Kirja itsessään ei ole ollenkaan kaunis, päinvastoin. Kertomus väkivallasta ja vaietuista salaisuuksista ja siitä, kuinka paljon ihmisen pitää ottaa vastuuta. Omista, ja toisten teoista.

Teos on saanut paljon positiivista kritiikkiä, mutta jollain tapaa Tummien perhosten koti jäi etäiseksi. Lähinnä se oli kertomus kovia kokeneesta pienestä pojasta, joka ei aikuisenakaan pääse karkuun lapsuuden ja nuoruuden muistoista. Kirja jättää paljon selittämättä, tapahtumat punoutuvat yhteen palapeliksi, jonka puuttuvat palaset pystyy vain osittain laittamaan paikoilleen. Omalla kohdallani tämä ei toiminut kovin hyvin: olisin kaivannut enemmän selittämistä ja tapahtumien aukikirjoittamista. Kaipasin myös hieman enemmän runollisuutta rosoisen realismin tilalle: en vain kyennyt luopumaan ennakkokäsityksestäni kirjan nimestä johtuen.

Leena Landerin teos on eittämättä hieno ja hyvin kirjoitettu, mutta minuun se ei iskenyt. Ei hyvässä eikä pahassa, Tummien perhosten koti ei jäänyt juuri mietityttämään eikä herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Interview with the Vampire

Kirjoittaja: Anne Rice
Julkaistu: 1976
Kustantaja: Ballantine Books
Sivumäärä: 346

Vampyyri Lestat muuttaa plantaasinomistaja Louis de Pointe du Lacin kaltaisekseen. Lestat ja Louis elävät outoa yhteiselämää - Louis hoitaa varainkeruun, Lestat taas tuhlaamisen. Joka yö vampyyrit tappavat ja juovat ihmisverta selviytyäkseen. Myöhemmin Lestat muuttaa Louisin tappaman pikkutytön vampyyriksi. Claudia on kauhistuttava lapsen irvikuva: hänen ruumiinsa pysyy ikuisesti viisivuotiaana, mutta mieli kasvaa aikuiseksi. Lestatin, Louisin ja Claudian 'perhe' särkyy, kun Claudia yrittää murhata Lestatin. Louis ja Claudia pakenevat Eurooppaan, josta he yrittävät löytää lisää kaltaisiaan tiedon toivossa.

Anne Ricen Interview with the Vampire on nimensä mukaisesti haastattelu: Louis kertoo tarinaansa nauhoittavalle reportterille. Tarina kerrotaan Louisin näkökulmasta ja tapahtuu menneisyydessä, vaikka välillä palataan nykyhetkeen.

En oikeastaan pitänyt teoksesta. Tapahtumat olivat sekavia enkä saanut niistä juuri otetta. Vampyyrien ominaisuudet jäivät pinnallisiksi ja tavanomaisiksi: yöllä metsästettiin ihmisverta, päivisin nukuttiin arkuissa. Rice olisi mieluusti voinut elävöittää tarinaansa hieman enemmällä mielikuvituksella. Vampyyrien väliset suhteet jäivät myös aika sekaviksi ja pinnallisiksi. Summa summarum, tapahtumia ja hahmoja olisi voinut syventää hyvin paljon enemmän. Toisaalta Interview with the Vampire on teossarjan ensimmäinen, joten hahmokehityksestä ja selvittämättömistä juonenkäänteistä ei parane antaa liian paljon miinusta. Loppujen lopuksi en kuitenkaan pitänyt kirjasta niin paljon että lukisin seuraavatkin osat.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Takaisin bloggaamisen pariin

Reissut on nyt reissattu ja parin kuukauden blogitauko pidetty. Tauko teki ihan hyvää, sillä vaikka lukeminen (ja kirjabloggaaminen) onkin rakas ja tärkeä harrastus, niin välillä sekin tuntuu puulta. Tauon aikana tuli luettua vain yksi (1) kirja, joten nyt intoa lukemiseen on huimasti enemmän. Kävin jo toissapäivänä kirjastossa lainaamassa kesälukemista, mutta tällä tahdilla kirjastoon pitää päästä pian taas uudelleen.

Hyvää kirjakesän alkua kaikille!