sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa -haasteen koostetta

Reilu vuosi on vierähtänyt siitä, kun päätin ottaa osaa Ihminen sodassa -haasteeseen. Asetin tavoitteekseni kunnianhimoisesti kenraalin arvon, eli siis vähintään 15 luettua kirjaa - tai no, teknisesti yli 14, joten kai kenraalin olisi saanut vaikka viidestoista kirja olisi jäänyt kesken.

Hieman yllättäen yli puolet, tarkalleen sanottuna kahdeksan, lukemistani teoksista on naisten kirjoittamia. Olen jotenkin mieltänyt sodan aiheena olevan enemmän mieskirjailijoiden alaa, mutta näköjään myös naisen kirjoittamia ja naisen näkökulmasta kertovia kirjoja löytyy paljon! Tosin kaikkein perinteisintä sotakirjallisuutta edustavat teokset - kuten vaikkapa aikaisemmin lukemani Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja tämän haasteen myötä lukemani Länsirintamalta ei mitään uutta - ovat miesten kirjoittamia. Teinkin haastetta toteuttaessani yleistävän huomion, että naisten kirjoittamissa teoksissa sota ei ollut kirjan kiintopiste, vaikkakin se oli toki tärkeässä asemassa.

Pidin tästä haasteesta kovasti, sotakirjallisuuteen kun tulee harvoin luettua. Vaikka osa teoksista oli kyllä sellaisia joihin olisin tarttunut ilmankin tätä haastetta, tuli tämän haasteen innoittamana mietittyä teoksia erityisesti juuri sotateeman kannalta. Sotia tuli kahlattua läpi useampi: Suomen vuoden 1918 sisällissota, jatkosota, molemmat maailmansodat, Espanjan sisällissota, Jugoslavian hajoamissodat, Israelin ja Palestiinan välinen konflikti sekä yksi maailmojen välinen, fiktiivinen sota.

Haasteeseen luettujen kirjojen parhaimmistoa olivat mielestäni Kähkösen Kuopio-sarjan toinen ja kolmas osa (neljäs osa, Lakanasiivet, odottaa hyllyssä!), Köngäksen Dora, Dora, molemmat Westön teokset sekä tietysti tyttökirjaklassikko Kotikunnaan Rilla.

Tässä vielä haasteen aikana luetut kirjat:

1. Heidi Köngäs: Dora, Dora
2. Sirpa Kähkönen: Rautayöt
3. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
4. Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945
5. Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
6. Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
7. Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
8. Ian McEwan: Atonement
9. H.G. Wells: The War of the Worlds
10. Ernest Hemingway: For Whom the Bell Tolls
11. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
12. Téa Obreht: The Tiger's Wife
13. Kjell Westö: Kangastus 38
14. Jo Glanville (toim.): Qissat: Short Stories by Palestinian Women
15. L.M. Montgomery: Kotikunnaan Rilla

Kiitos kovasti Suketukselle haasteesta!

torstai 27. marraskuuta 2014

Valtapeli

Saatu arvostelukappale.

Kirjoittaja: Henrik Fexeus
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 295

Henrik Fexeuksen teos Valtapeli on tietokirjallisuuden ja self help -kirjallisuuden risteytys. Kirja tarjoaa lukijalle tietoa siitä, kuinka pienten kikkojen avulla voi lisätä omaa vaikutusvaltaansa ja saada tahtonsa läpi. Kirjan perusajatuksena on se, että vuorovaikutus muiden kanssa on aina valtapeliä, johon osallistuu, halusi tai ei. Joko voi ottaa aktiivisen osan tässä valtapelissä - jolloin on mahdollisuus saada oma tahtonsa läpi - tai olla passiivisempi, jolloin muut saavat todennäköisesti oman tahtonsa läpi.

Valtapelin avattuaan ensimäiseksi tulee mieleen, että eikö tämä ole nyt jotenkin vähän väärin tai moraalitonta. Miksi kukaan normaali, empaattinen ihminen haluaisi manipuloida muita ihmisiä saadakseen tahtonsa läpi? Fexeus käsittelee kuitenkin tätäkin kirjassaan ja huomioi, että Valtapeli antaa eväät saada tahtonsa läpi sillä tavoin, että jokainen on tyytyväinen ja kokee voittaneensa. Oikeastaan voisi sanoa kärjistetysti, että Valtapeli keskittyy tapoihin, joilla valtaa voi saada pehmeillä keinoilla (soft power) kovien otteiden (hard power) sijaan.

Henrik Fexeus on jakanut keinot vallan saamiseksi neljään kategoriaan: kuinka saada ihmiset luottamaan ja uskomaan sinua, kuinka käyttää kielellisiä keinoja, kuinka saada ihmiset pitämään sinusta sekä kuinka siirtää sivuun ihmiset, jotka ovat tiellä. Monet keinoista ovat hyvinkin itsestäänselviä ja normaaliin kanssakäymiseen kuuluvia, asioita, joita lähes kaikki käyttävät intuitiivisesti. Itse huomasin, että käytän monia vallankäytön keinoja ihan jatkuvasti päivittäisessä elämässä - en vain ole ajatellut niitä tapoina saada enempää valtaa.

Yksikään kirjan keinoista ei ole kuitenkaan sellainen, että kukaan kokisi tulleensa pakotetuksi tai manipuloiduksi. Yksinkertaisesti itse näin kirjan perusajatuksena olevan ystävällisyyden ja vastavuoroisuuden: jos olet ystävällinen muille, he todennäköisesti haluavat auttaa sinua ja näin kaikki voittavat. Toki kirja sisältää myös kielellä kikkailuja ja muita samantyyppisiä keinoja, mutta itse koin nämä ehkä hieman liian hifistelyksi - itse en ainakaan jaksa pitää päivittäisessä kanssakäymisessä mielessä sitä, että mihin väliin ne mutat ja jossit kuuluvat.

Mitä hyötyä Valtapelistä sitten on? Minusta Fexeus liioittelee hieman sanoessaan, että teos on sellainen, jota kukaan ei haluaisi muiden lukevan. Pikemminkin teos on sellainen, että siitä olisi eniten hyötyä jos jokainen lukisi sen ja käyttäisi Fexeuksen menetelmiä saadakseen valtaa väkivaltaisempien keinojen sijaan.

Valtapeli oli kuitenkin erittäin mielenkiintoinen teos, vaikka Henrik Fexeuksen keinot tuskin päivittäiseen käyttöön päätyvätkään. Suosittelen lukemaan, mikäli ihmisten välinen vuorovaikutus kiinnostaa!

maanantai 24. marraskuuta 2014

Selja-sarja


Rauha S. Virtasen kirjoittamaan ja WSOY:n kustantamaan sarjaan kuuluvat teokset Seljan tytöt (1955, 242 sivua), Tapaamme Seljalla (1957, 222 sivua), Virva Seljan yksityisasia (1960, 239 sivua) sekä Tuntematon Selja (1964, 235 sivua). Kirjasarjaan kuuluvat tavallaan vielä 2000-luvulla kirjoitetut Seljalta maailman ääreen sekä Seljan Tuli ja Lumi. Nämä kaksi myöhempää kirjaa ovat kuitenkin aihepiireiltään ja osittain myös päähenkilöiltäänkin niin eroavia tästä alkuperäisestä nelikosta, että itse en niitä varsinaiseen sarjaan laske. Huomasin muuten vasta nyt, että näissä kaikissa on jostain syystä sama kuvitus! Mikäköhän on ollut syynä tällaiseen ratkaisuun?

Krisin, ottotytär Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa kahden vuoden jälkeen keuhkotautiparantolasta, mutta tullessaan isä pudottaa pommin. Tytöt saavat nimittäin äitipuolen, sillä isä on mennyt kihloihin sairaanhoitaja Rea Meren kanssa. Seljan tytöt tekevät juhlallisen lupauksen muistaa aina omaa, edesmennyttä äitiään ja ryhtyvät ponnekkaasti vastustamaan isän ja Rean avioliittoa. Vähitellen eripura kuitenkin vähenee, mutta Leppäkertunkujalla sattuu ja tapahtuu silti: Rea saa kaksoset Akin ja Kain, Margaritan tuntematon meksikolainen isoisä ottaa yhteyttä ja salaperäinen amerikansuomalainen Jerry ilmestyy kuvioihin...

Luin Selja-sarjan kirjat ensimmäistä kertaa muistaakseni seitsemännellä luokalla, ja pidin silloin kirjoista kovasti. Pidin edelleen kirjoista, näistä tulee aina mieleen Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä (joka muuten pitäisi lukea pitkästä aikaa uudestaan!). Molemmissa sisarukset perustavat ystäviensä kanssa kerhon, ja samoin tunnelma on näissä kahdessa kirjassa mielestäni aika samantapainen.

Selja-sarja oli siis mukava paluu suomalaisten tyttökirjojen maailman, täytyy laittaa sarjan kaksi jatko-osaa lukulistalle!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kotikunnaan Rilla

Kirjoittaja: L.M. Montgomery
Suomentaja: Kerttu Piskonen
Julkaistu: 1921 (suomennos 1962)
Alkuperäinen nimi: Rilla of Ingleside
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 243

Viisitoistavuotiaan Bertha Marilla Blythen ensimmäiset tanssiaiset saavat traagisen lopun: ensinnäkin Britannia on julistanut sodan Saksalle ja toisekseen uudet kengät hiertävät pahat rakot jalkoihin. Rillan odottamat ihanat, nuoruuden vuodet muuttuvat neljäksi vuodeksi, joiden aikana hän joutuu kestämään monia, raskaita murheita ja huolia. Sodan aikana Rilla myös kuitenkin kasvaa ajattelemattomasta, huvittelunhaluisesta hupakosta vastuuntuntoiseksi ja taitavaksi nuoreksi naiseksi.

L.M. Montgomeryn iki-ihana Kotikunnaan Rilla on yksi kaikkien aikojen suosikkityttökirjoistani. Samoin kirjasta tuli ensimmäinen teos, jonka olen uudelleenlukenut näinä liki kolmena vuotena, joina olen blogia pitänyt: vuoden 2012 postaus tästä kirjasta löytyy täältä. Viime kerralla, kaksi ja puoli vuotta sitten, kirjoitin teoksesta näin: "Kotikunnaan Rilla on mielestäni paras kaikista Anna-kirjoista: kirja on sotateemansa takia tummasävyisempi kuin muut, mutta juuri tämä on kirjan vahvuus."

Olen edelleen tismalleen samaa mieltä. Vaikka Anna-kirjat viehättävät kokonaisuutena, on Kotikunnaan Rillassa kuitenkin tuo syvyys ja pohdiskelevuus, josta pidän erikoisesti. Anna-kirjat ovat kuin paluu lapsuuteen, jokainen juonenkäänne on tuttu, eivätkä kirjat näin myöhemmin luettuina tarjoa juurikaan uutta. Ne ovat "vain" nostalgiamatkoja. Tästä huolimatta - tai juuri tämän takia - Anna-sarjojen viehätys ei ole kadonnut.

Siinä missä Anna-sarja toimii mielestäni parhaiten kokonaisuutena, sopii Kotikunnaan Rilla luettavaksi hyvin myös itsenäisenäkin. Kuten jo kolmisen vuotta sitten bloggauksessani mainitsin, teos on erittäin mielenkiintoinen siksikin, että se on ainut kanadalainen sotaa käsittelevä romaani, joka on sekä naisen että aikalaisen näkökulmasta kirjoitettu.

Rillassa sekä tämän lähipiirin naisissa herääkin teoksessa henkiin ensimmäisen maailmansodan aikainen kotirintama. Naisten pitää kantaa vastuuta eri tavalla kuin ennen, hoitaen samalla sekä omat arkiset askarensa että avustustyötehtävät. Samalla, kuten Anna Blythe kirjassa toteaa, heidän pitää pysyä toiveikkaina - sillä "jos naistemme rohkeus katoaa, kuinka miehet voivat kestää?" L.M. Montgomery kuvaa teoksessaan äitien, sisarten, morsiamien, vaimojen ja tytärten tuskaa ja epätietoisuutta sodan aikana.

Koskettavinta ja traagisinta kirjassa on tietysti Walterin kaatuminen jossain Ranskassa. Vaikka Anna-sarjassa (sekä Sateenkaarinotkossa ja Kotikunnaan Rillassa) yliluonnollinen ei olekaan samalla tapaa läsnä kuin Montgomeryn Runotyttö-sarjassa, tuo kirjailija Walterin hahmon kautta "aavistuksia tulevasta" tarinaan. Runollinen Walter lausuu sodan ensimetreillä:

"Huilunsoittaja on tullut, ja hän soittaa kunnes maailman jokaisessa kolkassa on kuultu hänen kammottava kutskunsa, jota kukaan ei voi vastustaa. Kestää vuosia ennen kuin kuolemantanssi on ohi."

Walterin huilunsoittaja toimii teoksessa sodan symbolina, ulkopuolisena voimana, jonka soiton kuulee jokainen. Huilunsoittaja toistuu myös Walterin runossa, josta tulee romaanin todellisuudessa ensimmäisen maailmansodan kenties kuuluisin runo.

Vasta nyt lukiessani Kotikunnaan Rillaa ties kuinka monetta kertaa huomasin, että Kerttu Piskonen on suomentanut teoksen lyhentäen. Ensi kerralla lukulistalle siis englanninkielisenä! Tämän lukemisen myötä lisäsin myös lopullisesti lukulistalle Annan jäähyväiset, jota olen - kenties sen oletetun erilaisuuden takia - hieman vierastanut aikaisemmin.

L.M. Montgomeryn Kotikunnaan Rilla on ihastuttava, viehättävä ja ajatuksia herättävä kasvukertomus sodan keskellä. Tämä on yksi niistä tyttökirjoista, joihin palaan aina uudelleen.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Season of Migration to the North

Kirjoittaja: Tayeb Salih
Kääntäjä: Denys Johnson-Davies
Julkaistu: 1966 (käännös 1969)
Alkuperäinen nimi: موسم الهجرة إلى الشمال (Mawsim al-Hiǧra ilā ash-Shamāl)
Kustantaja: Heinemann
Sivumäärä: 169

Nimetön kertoja saapuu seitsemän vuoden ulkomailla opiskelun jälkeen kotikyläänsä Sudaniin. Saavuttuaan hän huomaa, että kylään on muuttanut muukalainen: salaperäinen Mustafa Sa'eed, jonka menneisyydestä kukaan ei tunnu tietävän mitään.

Tayeb Salihin Season of Migration to the North on samantapainen kuin monet muut Afrikkaan sijoittuvat teokset, joita olen lukenut. Ajankohtana on maan itsenäistymisen jälkeiset vuodet ja keskeisenä teemana on paikallisen ja länsimaisen kulttuurin vastakkainasettelu. Season of Migration to the North eroaa kuitenkin muista saman aihepiirin teoksista siinä, että Tayeb Salih käyttää jonkin verran surrealistisia elementtejä ja tapahtumia kirjassaan.

Season of Migration to the North onkin näistä syistä hieman hämmentävä kirja. Nimetön kertoja sekoittuu välillä salaperäiseen Mustafa Sa'eediin ja tämän elämäntarinaan. Nämä kaksi ovatkin kirjan keskeisimmät henkilöt. Mustafa Sa'eedin yhtälailla kummallinen kuolema ja nimettömän kertojan kohtalo nivoutuvat lopussa yhteen.

Lukijalle jää hieman epäselväksi, keitä Mustafa Sa'eed ja nimetön kertoja todellisuudessa ovat. Oma tulkintani oli se, että Mustafa Sa'eed ja nimetön kertoja ovat tavallaan yksi ja sama henkilö. Molemmat edustavat köyhissä oloissa kasvanutta sudanilaista miestä, joka pääsee kolonialismin vaikutusten johdosta Iso-Britanniaan opiskelemaan. Mielenkiintoista kyllä, tämä peilaa myös kirjoittajan omia kokemuksia. Mustafa Sa'eed ja nimetön kertoja ovat siis tällaisen hahmon henkilöitymiä. Heidän eroavaisuutensa on kuitenkin siinä, että siinä missä Mustafa Sa'eed suhtautuu liki vihamielisesti brittiläiseen kulttuuriin ja on valinnut koulutuksestaan huolimatta yksinkertaisen, perinteisen maanviljelyselämäntavan pienessä kylässä, on nimetön kertoja ylpeä ja toivoa täynnä koulutuksensa johdosta. Tavallaan romaanissa Season of Migration to the North on läsnä perinteinen "enkeli-paholainen" -asetelma: tässä tapauksessa vastakkain ovat erilaiset suhtautumiset eurooppalaisen kulttuuriin ja sen vaikutukseen Sudanissa.

Mielenkiintoista on myös se, että Season of Migration to the North oli jonkin aikaa sensuroituna Sudanissa. Yksi syy tähän voi olla kirjassa esiintyvät kohtalaisen suorat seksuaaliset kuvaukset, mutta itse pohdin myös sitä, että kirjassa esiintyy voimakkaita naishahmoja, jotka eivät ole miehille alamaisia. Ehkä tämä voisi olla yksi syy, miksi konservatiivinen hallitus kielsi aikanaan Tayeb Salihin teoksen?

Season of Migration to the North oli siis kiinnostava, joskin paikoittain hankalasti seurattava ja ymmärrettävä kirja. Näiden Afrikkaan sijoittuvien kirjojen myötä on ollut kiinnostavaa huomata, kuinka samankaltaisia kokemukset kolonialismista ovat maassa kuin maassa, kulttuurista riippumatta. On myös ollut hienoa lukea teoksia eri Afrikan maista. Vaikka mielestäni monessa kirjassa käy ilmi selkeitä yhtäläisyyksiä eri afrikkalaisten kulttuurien ja maiden välillä, tuovat teokset kuitenkin esille myös eroavaisuuksia. Afrikka ei enää ole pelkkä "Afrikka", jonka massaan kaikki valtiot ja kulttuurit hukkuvat, vaan selkeämmin hahmotettava maanosa, jossa eri kulttuurit, kielet, uskonnot ja kokemukset kohtaavat. Samankaltaisesta historiasta huolimatta Afrikan eri mailla on myös paljon eroavaisuuksia.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Qissat: Short Stories by Palestinian Women

Toimittanut: Jo Glanville
Julkaistu: 2006
Kustantaja: Telegram
Sivumäärä: 181

Qissat: Short Stories by Palestinian Women on novellikokoelma, johon Jo Glanville on koonnut palestiinalaisten naisten kirjoittamia tekstejä. Osa kirjoittajista asuu Palestiinassa, osa ulkomailla. Osa on syntynyt Palestiinassa, osa ulkomailla. Ainoastaan kahdelta edesmenneeltä kirjoittajalta, Nuha Samaralta ja Samira Azzamilta, on otettu teokseen novelleja.

Jo Glanvillen kokoamat novellit kertomat palestiinalaisten arkisesta elämästä, niin Palestiinassa kuin muuallakin, niin sodan keskellä kuin rauhallisempinakin aikoina. Osallistun tällä teoksella myös Ihminen sodassa -haasteeseen, ja lukiessani keskityinkin pohtimaan sodan  ja kansallisten konfliktien vaikutusta kirjallisuuten. Qissat: Short Stories by Palestinian Women on erinomainen esimerkki siitä, kuinka sodalla on valtava merkitys kirjallisuudelle. Jokaisessa teoksen novellissa, käsittelivät ne sitten sotaa tai sitten eivät, näkyy Israelin ja Palestiinan alueiden konfliktin jälki. Esimerkiksi novelli Me (the Bitch) and Bustanji kertoo Kuwaitissa asuvan palestiinalaismiehen ja unkarilaisäidin tyttärestä ja Irakin hyökkäyksestä Kuwaitiin, mutta taustalla on kuitenkin Palestiinan ja Israelin konflikti. Ilman sitä päähenkilö ei olisi välttämättä päätynyt Kuwaitiin asumaan. Osa novelleista puolestaan käsittelee Israel-Palestiina -konfliktia suoraan: monessa teoksen novellissa sota on arkipäivää. Yksi kirjan voimakkaimmista novelleista oli mielestäni Raeda Tahan A Single Metre, jossa tarkastuspisteen ohitus ilman räjähtävä itsemurhapommia on keskiössä.

Pidin teoksessa erityisesti siitä, miten naisten näkökulma tuli esille teoksessa. Varsinkin, kun kyse on sotaan keskittyvässä teoksessa. Tämä on toki vain omaa mututuntumaani, mutta harvemmin olen törmännyt sotaa käsitteleviin teoksiin, joissa naisen näkökulma tulisi niin selkeästi ilmi.

Jo Glanvillen toimittama Qissat: Short Stories by Palestinian Women oli hieno teos. Pidin tässä - kuten yleensäkin monen kirjailijan novelleista koostuvissa kokoelmissa - vaihtelevuudesta ja erilaisista näkökulmista.

Qissat: Short Stories by Palestinian Women sisältää seuraavat novellit:

1. Randa Jarrar: Barefoot Bridge
2. Huzama Habayeb: A Thread Snaps, kääntäjä Catherine Cobham
3. Liana Badr: Other Cities, kääntäjä S.V. Atalla
4. Selma Dabbagh: Me (the Bitch) and Bustanji
5. Basima Takrouri: Tales from the Azzinar Quarter, 1984-1987, kääntäjä Nancy Hawker
6. Nuha Samara: The Tables Outlived Amin, kääntäjä Christina Phillips
7. Jean Said Makdisi: Pietà
8. Donia ElAmal Ismaeel: Dates and Bitter Coffee, kääntäjä Catherine Cobham
9. Naomi Shihab Nye: Local Hospitality
10. Raeda Taha: A Single Metre, kääntäjä Randa Jarrar
11. Laila al-Atrash: The Letter, kääntäjä Randa Jarrar
12. Samah al-Shaykh: At the Hospital, kääntäjä Catherine Cobham
13. Adania Shibli: May God Keep Love in a Cool and Dry Place, kääntäjät Jack ja Sara Fageer
14. Nathalie Handal: Umm Kulthoum at Midnight
15. Samira Azzam: Her Tale, kääntäjä Rima Hassouneh
16. Nibal Thawabteh: My Shoe Size and Other People's Views on the Matter!, kääntäjä Christine Phillips

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

If I Stay

Kirjoittaja: Gayle Forman
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Dutton Penguin
Sivumäärä: 210

17-vuotiaan Mian vanhemmat ja pikkuveli kuolevat traagisessa auto-onnettomuudessa, Mia itse vaipuu koomaan. Koomassa ollessaan Mia huomaa irtautuvansa ruumistaan ja voivansa itse päättää, palaako takaisin ja herää koomasta, vai kuoleeko ja jatkaa eteenpäin.

Alun perin tartuin tähän kirjaan nähtyäni kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin, joka näytti ihan mukiinmenevältä. Minullahan on "sääntö" siitä, että elokuvaa tai TV-sarjaa ei katsota, ennen kuin alkuperäinen kirja on luettu.

Gayle Formanin If I Stay oli kuitenkin mielestäni todella tylsä, joskin helppolukuinen kirja. Mitään todellisen mielenkiintoista pohdintaa kirjassa ei ole. Vaikka minusta tuntuu, että olen jo ehkä vähän kasvanut nuortenkirjojen ohitse, niin tuntui siltä, että tämä ei oikein yltänyt muiden lukemieni nuortenkirjojen tasolle.

Jäi vähän mitäänsanomaton fiilis koko kirjasta, enkä juurikaan pitänyt tästä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Lumen taju

Kirjoittaja: Peter Høeg
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Julkaistu: 1992 (suomennos 1993)
Alkuperäinen nimi: Frøken Smillas fornemmelse for sne
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 540

Pienet pojan jäljet johtavat katolta alas: lumessa makaa pieni Esajas kuolleena. Naapurilla, Smilla Jaspersenilla, on kuitenkin lumen taju, ja hän ymmärtää, että Esajaksen kuolema ei ollut onnettomuus. Viranomaisten suhtautuessa vastahakoisesti Smillan vaatimuksiin tutkia tapausta tappona tai murhana, ottaa Smilla ohjakset omiin käsiinsä ja ryhtyy selvittämään Esajaksen kuolemaa.

Lumen taju on ensimmäinen teos, jonka olen lukenut Peter Høegilta - mutta ei varmasti jäänyt viimeiseksi. Teos koukutti heti ensi metreiltä, ja minun oli vain pakko saada tietää miksi Esajas oli murhattu! Smillan tutkimukset kuljettivat minut Tanskasta aina Grönlantiin asti.

Vaikka Peter Høegin Lumen taju onkin rikosromaani, tutkii se myös yhteiskuntarakenteita ja syrjittyjä ja syrjäytyneitä ihmisryhmiä. Teos nostaa esille selkeästi Tanskan ongelmat Grönlannin suhteen: grönlantilaiset ovat edelleen huonommin toimeentulevia ja helpommin syrjäytyviä kuin kantatanskalaiset. Myös Grönlannissa asuvien grönlantilaiset olot ovat huonontuneet viime aikoina: innostuin kirjaa lukiessani ottamaan hieman selvää Grönlannista. Väkivaltarikokset ja itsemurhat ovat yleistyneet, toimeentulo on aikaisempaa vaikeampaa. Lumen tajussa käy selvästi ilmi se, että nykyajan hyvinvointivaltioiden kolonialismin harjoittamisella on vielä suuria vaikutuksia - eikä pelkästään jossain kaukana entisissä siirtomaissa. Vaikka Grönlannille on annettu paljon poliittisia vapauksia, eivät ne silti kompensoi sitä, että asenteet inuiittikansoja ja näiden jälkeläisiä kohtaan ovat usein välinpitämättömiä, eivätkä sitä, että grönlantilaisten on edelleen vaikeampaa kouluttautua ja saavuttaa sama elintaso kuin kantaväestön.

Lumen taju on siis tavallaan myös yhteiskunnallinen kannanotto. Pidin paljon siitä, että erinomaiseen rikosromaaniin oli yhdistetty tällainen vakavampi aspekti: se teki teoksesta paljon syvemmän ja antoi aihetta ajatteluun. Tämä Peter Høegin teos on myös oiva esimerkki siitä, kuinka lukeminen kasvattaa tietoa ja laajentaa ajatusmaailmaa myös välillisesti eikä vain suoraan. Ilman tämän kirjan lukemista olisin tuskin ottanut selvää Grönlannin elintasosta ja olosuhteista. Kaiken kaikkiaan hieno rikosromaani ja hieno kirja, suosittelen vahvasti.

torstai 6. marraskuuta 2014

Kangastus 38

Kirjoittaja: Kjell Westö
Suomentaja: Liisa Ryömä
Julkaistu: 2013 (suomennos 2013)
Alkuperäinen nimi: Hägring 38
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 330

Asianajaja Claes Thunen ystävien Keskiviikkokerho kokoontuu säännöllisesti. Vuonna 1938 kerhossa puhutaan politiikkaa: Saksan uhka leijuu Euroopan yllä. Keskustelu käy kiivaana: ovatko Saksa ja Hitler sittenkään uhkia, vai mahdollisuus? Samalla Thunen vastikään palkattu sihteerin rouva Wiikin elämään astelee henkilö, joka herättää henkiin kipeitä muistoja.

Kjell Westön uusin romaani Kangastus 38 on hieman erityylinen kuin aikaisemmin lukemani Älä käy yöhön yksin ja Missä kuljimme kerran. Sivumääristäkin voi jo päätellä jotain: siinä missä Älä käy yöhön yksin ja Missä kuljimme kerran ovat polveilevia, usean vuosikymmenen kattavia tiiliskiviä, on Kangastus 38 kompaktimpi ja keskittyneempi teos. Kirja voitti myös viime kuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, täysin ansaitusti omasta mielestäni. Onhan Kjell Westö lempikirjailijani, ja Missä kuljimme kerran suosikkikirjani. (Tässä välissä voisi ihmetellä, miksi en ole lukenut Westöltä kuin kolme kirjaa. Hyvää täytyy säästellä!)

Kansiliepeen luonnehdinta Kangastus 38:sta - "film noir -henkinen draama" - pitää täysin paikkansa. Teos on kuin mustavalkoelokuva. Täynnä tunteita, tapahtumia, todentuntuisia hahmoja - mutta samalla kaikesta on kuin imetty värit pois, samalla kaikki on kuin kangastusta. Kirjan tunnelma on läpi teoksen hyvin tiivis. Kangastus 38:ssa ei juuri ole ollenkaan muiden Westöltä lukemieni teosten polveilevuutta tai kuvailevaa, jokainen lause on ladattu täyteen tunnetta ja tapahtumia, jokainen sana on painava. Vaikka kirja on tavallaan hyvin tiivistetty ja siten helppolukuinen, on se silti jotenkin raskas.

Pidin paljon Kjell Westön ratkaisusta toisen päähenkilön, rouva Wiikin, suhteen. Yksilön monet roolit ja monet luonteenpiirteet on tuotu esiin hyvin konkreettisesti: hän on välillä asiallinen ja pätevä rouva Wiik, välillä kujeileva ja uskalias Milja-neiti, välillä taas Matilda, "oma itsensä".

Teoksensa avulla Kjell Westö piirtää lukijalle kangastuksen vuodesta 1938. Vaikka vuosi on lukijalle kangastusta, se on sitä lopulta myös Claes Thunelle:

"Hän seisoi keskellä marraskuun aamupäivää, joka oli kolea ja läpikuultava kuin lasi, ja tajusi että maailma jonka hän oli tuntenut ja johon hän oli kohdistanut suuria toiveita, oli haihtunut olemattomiin: ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan?"

Eikä vain vuosi 1938, vaan koko Claes Thunen maailma muuttuu kangastukseksi eräänä marraskuisena aamupäivänä.

Kangastus 38 oli suurenmoisen hyvä kirja: ehdottomasti yksi parhaista tämän vuoden luetuista! Tästä huolimatta pidän ehkä aavistuksen verran enemmän teoksesta Missä kuljimme kerran - pitkään nautittavat tiiliskivet vetoavat minuun jotenkin eri tavalla.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Hamlet

Kirjoittaja: William Shakespeare
Suomentaja: Eeva-Liisa Manner
Kirjoitettu: 1600 (suomennos 1998)
Alkuperäinen nimi: Hamlet
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 144

Hamlet, Tanskan prinssi, palaa kotimaahansa isänsä kuoltua ja huomaa, että hänen äitinsä on mennyt naimisiin uuden kuninkaan, Hamletin sedän Claudiuksen kanssa. Myöhemmin Hamletin isän haamu ilmestyy tälle ja kertoo Claudiuksen tappaneen tämän saadakseen kuninkuuden, ja pyytää Hamletia kostamaan puolestaan. Hamlet lupaa isälleen kostaa tämän kuoleman.

William Shakespearen pisin näytelmä, tragedia Hamlet, keskittyy hyvin vahvasti nimihenkilöönsä ja muista Shakespearen näytelmistä tututtuun tapaan sisältää monologeja ja suurien kysymysten pohdiskelua. 

Mielenkiintoista Hamletissa on se, että samaan tapaan kuin Macbethissa, Claudius tietää tehneensä väärin ja tietää, ettei saa rauhaa, mutta jatkaa silti valitsemallaan väärällä tiellä. Shakespearen tragedioissa jännitystä ei juuri haetakaan yllätysmomentista, vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmisluontoa ja taipumusta ajaa omaa etua, vaikka se olisikin väärin. Tragedialle uskollisesti myös tämän näytelmän nimihenkilö, Hamlet, kuolee lopussa Macbethin tavoin.

En oikeastaan juuri pitänyt Hamletista. Näytelmä ei vain jostain syystä uponnut, pidin vajaat pari vuotta sitten lukemastani Macbethista paljon enemmän. Ehkäpä syy on siinä, että Macbeth kuvasi paljon tarkemmin syyllisen tuntoja, kun taas Hamlet keskittyi "hyvikseen". Joka tapauksessa, vaikka en näytelmästä juurikaan pitänyt, oli se mielenkiintoista ja sivistävää luettavaa klassikkonäytelmän statuksensa ansiosta. Oli myös kiintoisaa peilata teosta Macbethiin, ja löytää näistä kahdesta näytelmästä sekä yhtenäisyyksiä että eroavaisuuksia.