sunnuntai 30. elokuuta 2015

Isä ja poika

Kirjoittaja: Jörn Donner
Suomentaja: Rauno Ekholm
Julkaistu: 1984 (suomennos 1985)
Alkuperäinen nimi: Far och son
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 527

Jörn Donnerin Isä ja poika on Finlandia-voittaja vuodelta 1985. Teos kertoo Jakob Andersin elämänvaiheista 1950-luvulla. Kirja on osa sarjaa, joka keskittyy Andersin suvun vaiheisiin 1900-luvulla: tämä selittää osittain kirjassa olevaa tiettyä irrallisuutta.

Isä ja poika oli minusta jotenkin vaikeaa luettavaa. Luultavasti erikoisen kerrontaratkaisun takia. Välillä kertoja on kirjoittaja, välillä Jakob Anders, välillä tuntuu että nämä kaksi eri hahmoa ovat yksi ja sama. En oikein saanut tästä kerrontatavasta otetta tai selkeyttä.

Kirjan tapahtumat jäivät myös etäiseksi, joskin ne olivat selvemmät kuin kerrontatapa. Jakob Andersin avioliitolliset ongelmat, isän, Salomon Kröckelin, elämänvaiheiden selvittämiset, rakastajattaret, suhteet omaan lapseen ja appivanhempiin sekä poliittiset mielipiteet sekoittuvat toisiinsa.

Donnerin Isä ja poika on varmaan parhaimmillaan osana kirjasarjaa, mutta näin itsenäisenä en juuri saanut siitä kunnon otetta kirjana. Teos tuntui vain lipuvan eteenpäin samaan tapaan kuin sen päähenkilöt lipuvat tilanteista toiseen.

perjantai 28. elokuuta 2015

Whispers of a Secret God

Kirjoittaja: Robert Dunn ja Jerry Wheeler
Julkaistu: 2004
Kustantaja: iUniverse
Sivumäärä: 345

Whispers of a Secret God kertoo nykyisen Guinea-Bissaun alueella elävistä heimoista, yhteentörmäyksistä eri uskontojen ja tapojen välillä.

Robert Dunnin ja Jerry Wheelerin teos on hyvin mitäänsanomaton, ja itse en pitänyt tästä juuri lainkaan. Jo kirjan nimikin - Whispers of a Secret God, vapaasti suomennettuna Tuntemattoman Jumalan kuiskaukset - kertoo tämän tuntemattoman jumalan ylivertaisuudesta. Kirja markkinoi hyvin läpinäkyvästi kristinuskoa ja tekee sen hyvin yksiulotteisesti. Monet Afrikkaan sijoittuvat lukemani teokset ovat käsitelleet kristinuskoa ja sen levittäytymistä, mutta monet niistä - vaikkakin näkökulma saattaa olla sama kuin tässä teoksessa - tekevät sen paljon moniulotteisemmin.

Tästä kirjasta ei oikeastaan jäänyt käteen juuri mitään: uskonnollinen tausta-ajatus väritti kirjaa niin vahvasti, ettei minulle jäänyt juuri mielikuvaa teoksessa kuvatuista heimoista tai heidän elämästään.

torstai 27. elokuuta 2015

Viikko 12 - Kirja, jota rakastin joskus mutta en enää

Tässäkään kategoriassa ei tule heti sopivaa kirjaan mieleen! Hetken mietittyäni Eoin Colferin Artemis Fowl päätyi kuitenkin tämän kirjakategorian voittajaksi. Ala-asteella Artemis Fowl -sarja oli yksi suosikkejani ja muistan lukeneeni ahmineeni kaikki sarjan siinä vaiheessa ilmestyneet osat. Nyt myöhemmin lukiessani kirja ei ollut säilyttänyt samaa viehätystään, toisin kuin monet muut lapsuuteni suosikit.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Tanamera

Kirjoittaja: Noel Barber
Suomentaja: Anu Niroma
Julkaistu: 1981 (suomennos 1982)
Alkuperäinen nimi: Tanamera
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 373

Nuori John Dexter, Singaporen brittiläissyntyisen mahtisuvun poika, rakastuu Julie Sungiin, joka puolestaan kuuluu maan kiinalaisiin, toiseen vaikutusvaltaiseen sukuun. Vaikka Sungit ja Dexterit ovatkin hyvissä väleissä, rakkaustarinaa eivät hekään sulata.

Noel Barberin Tanamera on 1900-luvun Singaporeen päivitetty Romeo ja Julia -tarina. John Dexterin ja Julie Sungin rakkaustarina on täynnä esteitä, John jopa avioituu toisen kanssa sukujen kieltäessä nuorten onnen. Samalla Tanamera on kertomus 1900-luvun kuohunnasta ja kuvaa erityisesti toisen maailmansodan aikaa Singaporessa.

Juonellisesti Tanamera ei ollut minusta lainkaan mielenkiintoinen: sen sijaan taustalla vaikuttava historia oli. Singaporen toisen maailmansodan aikainen todellisuus on täysin erilainen kuin Briteissä. Vaikka maa olikin Brittien siirtomaa, huolet Singaporessa sotaan liittyen olivat täysin erilaiset kuin Euroopassa. Iso-Britannialta ei myöskään liiennyt resursseja maan puolustamiseen, ja tuloksena Japani valloitti Singaporen.

Tanamera ei siis juuri vakuuttanut, vaikka sen historiallinen konteksti onkin mielenkiintoinen ja kertoi rakkaustarinan kautta maan 1900-luvun alkupuoliskolla kokemista vaiheista.

maanantai 24. elokuuta 2015

Kuolema ilmoittaa lehdessä

Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Eila Pajastie
Julkaistu: 1950 (suomennos 1950)
Alkuperäinen nimi: A Murder Is Announced
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 339

Chipping Cleghornissa kuohuu: Gazettessa on ilmoitus, joka ilmoittaa murhan tapahtuvan Pikku-Paddocksissa puoli seitsemältä lokakuun 29. päivänä. Osa kyläläisistä arvelee kyseessä olevan eriskummallinen kutsu murhaleikkiin, osa taas pitää ilmoitusta pilana. Kaikki ovat kuitenkin paikalla puoli seitsemältä Pikku-Paddocksissa. Mikä kummallisinta, murha tosiaan tapahtuu: aivan oikea murha.

Agatha Christen Kuolema ilmoittaa lehdessä on neiti Marple -dekkari, jossa liikutaan pienessä herttaisessa maalaiskylässä. Kun murhaa ryhdytään selvittämään, käy ilmi, ettei oikein kukaan Pikku-Paddocksin asukkaista ole se, kuka väittää todella olevansa...

Jokke huomioi omassa bloggauksessaan kirjassa näkyvät asenteet ulkomaalaisia ja työväenluokkaa kohtaan. Luokkaerot ovat selkeät ja pienen kylän hierarkia selvä. Historiallinen konteksti onkin minusta mielenkiintoista Christien teoksissa, vaikka se on toki sivuosassa.

Pidin tästä kirjasta paljon! Rikollinen selviää huolellisen tutkimuksen tuloksena, murhia tapahtuu enemmän kuin yksi, ja mikään ei ole miltä se näyttää.

lauantai 22. elokuuta 2015

The Good Terrorist

Kirjoittaja: Doris Lessing
Julkaistu: 1985
Kustantaja: Jonathan Cape
Sivumäärä: 370

Alice, työtön kauppatieteiden ja politiikan alalta valmistunut reilu kolmekymppinen, tuntee olevansa vallankumouksellinen ja liittyy talonvaltaajiin Lontoossa.

Doris Lessingin 1980-luvun Iso-Britanniaan sijoittuva teos The Good Terrorist kertoo poliittisesta vastarinnasta yhden yksilön tarinan kautta. Kirjallisuuden Nobel-voittajan kirjan nimeä on kuitenkin arvosteltu siitä, ettei sen päähenkilö Alice ole sen paremmin hyvä ihminen kuin hyvä terroristinakaan.

En oikein tiedä, miksi nämä Nobel-voittajien teokset eivät nappaa! V.S. Naipaulin kirjoista en ole liiemmin välittänyt, Hemingwayn Vanhus ja meri oli tylsä (ja onneksi lyhyt!), Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni tavallaan vain liukui ohi ja vaikka Alice Munron Kerjäläistyttö olikin viihdyttävä, ei siitäkään jäänyt mieleen sen enempää. Doris Lessingin The Good Terrorist liittyy jonon jatkoksi: taitavasti kirjoitettu kirja ja käsittelee ajatuksia herättäviä aiheita, mutta jokin kuitenkin tökkii.

perjantai 21. elokuuta 2015

Kolmen kirjan haaste

Sain kymmenen päivää sitten Todella vaiheessa -blogin Annalta kolmen kirjan haasteen, kiitos kaunis! Haasteen ideana on valita kolme kirjaa, jotka on tullut luettua ja blogattua, mutta jotka haluaisi lukea vielä kerran uudestaan. Sekä tietysti haastaa kolme bloggaajaa mukaan. Tuntuu kuitenkin, että aina saadessani haasteen ne ovat kiertäneet jo oikeastaan kaikilla, joten tällä(kin) kertaa olen vähän ilonpilaaja ja jätän haastamatta.

Mutta asiaan, eli kirjoihin joista on näiden kuluneiden kolmen ja puolen vuoden aikana tullut blogattua, mutta jotka lukisin vielä mielelläni uudestaan.

L.M. Montgomeryn Anna-sarja on tullut luettua lävitse monta kertaa lapsuuden aikana. Luin ja bloggasin tästä ihan blogin alkumetreillä, tämä tulee varmasti vielä joskus luettua uudestaan!

Kathryn Stockettin Piiat oli upea lukukokemus, rakastuin sekä kirjaan että elokuvaan. Piiat on hauska, koskettava, surullinen, iloinen, ihana, ihana kirja. Tämä päätyy varmasti vielä joskus uusintalukuun, ehkä ensi kesälomalla...

Leena Krohnin Unelmakuolema jätti vaikutuksen ja sai pohtimaan vaikka mitä. Haluaisinkin lukea kirjan uudestaan nähdäkseni, mitä kaikkea saisin kirjasta vielä irti. Hienosti kirjoiettu teos, moniulotteinen ja ajatuksia herättävä.

torstai 20. elokuuta 2015

Viikko 11 - Kirja, jota inhosin

Tähän olisi varmaan helppo listata joku Maailmanvalloitus-haasteen myötä lukemani chick lit -kirja: ne kun yleensä herättävät myötähäpeää ja halun kuristaa rasittavan täydellinen ja ärsyttävä päähenkilö. Itse asiassa näiden ulkopuolelta on aika vaikea keksiä lukemaani kirjaa, jota olisin suorastaan inhonnut. Yleensä kirjat ovat vain tylsiä ja mitäänsanomattomia, ja sen takia en pidä niistä. Harva kirja saa inhoamaan, hyvin kirjoitetut ja tunteita herättävät kirjat eivät välttämättä herätä positiivisia tunteita, mutta eivät inhoakaan.

Tai no, Anja Kaurasen (nykyisen Snellmanin) esikoisteos Sonja O. kävi täällä menee kyllä hyvin kategoriaan "kirja, jota inhosin". En pitänyt, en sitten yhtään.

Sonja O. kävi täällä

Kirjoittaja: Anja Kauranen (nykyinen Snellman)
Julkaistu: 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 275

Anja Kaurasen, nykyisen Snellmanin, esikoisteos Sonja O. kävi täällä on ehkäpä parhaiten kuvailtuna ruma kirja. Kirja ei kuvaa kaunista maailmaa, vaan rujoa todellisuutta. Tai ainakin yhdenlaisen todellisuuden, maailman, jossa Sonja O. elää.

Sonja O. kävi täällä oli mielestäni oikeastaan hyvin epämiellyttävä ja ärsyttävä lukukokemus. Teoksen tarkoitus on varmasti ollut shokeerata ja herättää ajatuksia: kirjan kertoja Sonja O. käyttäytyy ronskisti ja kertoo estottomasti oikeastaan kaikesta. Poikaystävät, seksisuhteet, lapsuus ja nuoruus kuvataan suoraan ja mieluusti mahdollisimman rumasti.

En siis pitänyt tästä kirjasta oikeastaan yhtään. Suorasukaisuus ja kirjan rumuus tuntui suurimmaksi osaksi itsetarkoitukselta enemmän kuin välineeltä. Sonja O. kävi täällä kertoo kyllä kaksinaismoraalista erityisesti sukupuolten välisten odotusten suhteen, ja uskon kyllä, että estoton kirjoittaminen voi joskus toimia välineenä, joka herättelee ajattelemaan näitä kaksinaismoralistisia odotuksia. Mutta tässä teoksessa yksinkertaisesti tuntui siltä, että ronskius tehokeinona menetti tehoaan jo ensimmäisillä sivuilla.

Anja Snellmanilta olen kyllä aikasemmin lukenut muita teoksia (ennen blogin aloittamista), joista olen pitänyt enemmän. Kirjailijan taito näkyy kyllä tässäkin teoksessa, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että Sonja O. kävi täällä on tehty tahallaan provosoimaan ainoastaan provosoinnin ilosta, ja todellinen sanoma ja ajatus hukkuu ylilyöntien alle.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Fahrenheit 451

Kirjoittaja: Ray Bradbury
Julkaistu: 1953
Kustantaja: Ballantine Books
Sivumäärä: 158

Guy Montag on palomies, mutta hänen tehtävänään ei ole sammuttaa, vaan sytyttää niitä. Palomiehet polttavat kaikki kirjat, jotta ihmiset eivät saisi virikkeitä tai vaarallisia ajatuksia.

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo dystopisesta maailmasta, jossa ihmisiä hallitaan poistamalla näiltä mahdollisuudet ajatteluun ja kyseenalaistamiseen. Maailmasta, jossa kaikki löydetyt kirjat poltetaan. Kirjojen sijasta ihmisille syötetään aivotonta roskaviihdettä päivästä toiseen, tylsistytetään mieli.

Päähenkilö Guy Montag toimii ensin systeemin puolesta, polttamalla kirjoja työkseen. Tavattuaan erilaisen naapurinsa Guy alkaa kuitenkin miettiä asioita ja kysyy kaikista vaarallisimman kysymyksen: miksi? Guy Montagista, entisestä palomiehestä, tuleekin nyt kyseenalaistava yhteiskunnan vihollinen, joka joutuu vaikeuksiin.

Fahrenheit 451 käsittelee mielestäni todella tärkeää aihetta ja kirjan dystopinen maailmankuva on varsinkin tällaisen suurlukijan näkökulmasta kerrassaan painajaismainen. Ray Bradbury käsittelee teoksessaan paitsi kyseenalaistamisen ja vallitsevien olosuhteiden haastamisen tärkeyttä, myös kirjojen suunnatonta voimaa. Hiljattain bloggasin José Rizalin Noli Me Tangere -teoksesta, joka oli yksi Filippiinien vallankumouksen katalyyteista. Kirjoilla todellakin siis on voimaa!

Pidin paljon kirjan ajatuksesta ja sanomasta, mutta kirjallinen toteutus ja dystopisen maailman syvempi tarkastelu jäi mielestäni hieman vajaaksi. Suosittelisin silti Ray Bradburyn Fahrenheit 451:sta kenelle tahansa, tärkeä teos ja ehdottomasti klassikkomaineensa arvoinen.

tiistai 18. elokuuta 2015

The Riverbones

Kirjoittaja: Andrew Westoll
Julkaistu: 2008
Kustantaja: McClelland & Stewart
Sivumäärä: 365

Andrew Westollin The Riverbones on muistelmateos Surinamesta, maasta, johon kirjailija tutustui ensin ollessaan tutkijana viidakossa. Viisi vuotta myöhemmin Westoll palaa Surinameen syistä, joita ei itsekään oikein tiedä.

Teoksen The Riverbones alussa todetaan, että iso osa Westollin tuttavista luuli, että Suriname oli keksitty maa. Täytyy itsekin myöntää, että ennen maailmanvalloitusta en ollut juuri kuullut Surinamesta: ei maan olemassaolo täysin puskista tullut, mutta en silti tiennyt maasta juuri mitään. Andrew Westollin kirja oli siis kiinnostava kurkistusikkuna maahan, josta juuri kukaan ei ole kuullut.

Suriname on Hollannin entinen siirtomaa, ja kolonialismin ongelmat näkyvät maassa luonnollisesti edelleen. Taloudellisten ja ympäristöongelmien lisäksi Suriname on kuitenkin myös luonnoltaan ainutlaatuinen maa.

The Riverbones oli aiheeltaan kiintoisa, joskin hieman puisevasti kirjoitettu muistelmateos. Kirjallisena teoksena en tätä juuri suosittelisi, mutta jos Suriname kiinnostaa (tai jos kyseinen maa puuttuu maailmanvalloituksesta!) niin miksipä ei.

maanantai 17. elokuuta 2015

To the Lighthouse

Kirjoittaja: Virginia Woolf
Julkaistu: 1927
Kustantaja: Hogarth Press
Sivumäärä: 237

Virginia Woolfin To the Lighthouse kertoo Ramsayn perheestä ja heidän lomistaan Skyen saarelle 1910-luvun Skotlannissa. Teos on jaettu kolmeen osaan: kirja koostuu osista The Window, Time Passes ja The Lighthouse.

Kirjan vuoden lukuhaasteen kategoriaita silmäillessäni törmäsin ongelmaan. Kategoria 21, eli "kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut" aiheutti hieman päänvaivaa, sillä olen aina lukenut hyvin tunnollisesti koulussa määrätyt kirjat - ja enemmänkin. Päätin kuitenkin lukea viimein tämän Woolfin teoksen, sillä se sopii jotenkuten kategoriaan: minun piti lukea se eräälle kirjallisuuden valinnaiskurssille, jonka jouduin kuitenkin myöhemmin vaihtamaan toiseen.

Jostakin syystä olen kuvitellut että pitäisin Virginia Woolfin teoksista paljon, mutta To the Lighthouse oli kuitenkin suunnaton pettymys. Kuten takateksti lupaa, kirja on ehdottomasti "hyvin vaikea ja hyvin originelli". To the Lighthouse oli näitä ihan liikaa minun makuuni. Lähinnä hahmojen ajatuksista koostuva romaani ei herättänyt ajatuksia, ei tunteita, ei mitään.

Virginia Woolf oli tämän lukukokemuksen perusteella hyvin taitava ja omalla tyylillään kirjoittava kirjailija, mutta To the Lighthousen perusteella sanoisin, että hänen teoksensa eivät ole minua varten.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Juhannustanssit

Kirjoittaja: Hannu Salama
Julkaistu: 1964
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 245

Viinaa, seksiä ja tappeluita. Siitä on Juhannustanssit tehty.

Hannu Salaman läpimurtoteos Juhannustanssit ei ole kirjana mikään miellyttävä lukukokemus tai edes mitenkään mielenkiintoinen. Edellä oleva lause kuvaa hyvin kirjan sisältöä: kirjalla ei oikeastaan taida olla muuta pointtia kuin kuvata inhorealistisesti perinteistä suomalaista juhannusta.

Luin kirjan lähinnä sen takia, että teoksen merkitys ei piile sen sisällössä vaan sen herättämissä reaktioissa. Juhannustanssien kirjoittaja Hannu Salama sain aikoinaan syytteen jumalanpilkasta ja kirjan myymättömät kappaleet määrättiin tuhottavaksi. Päätös herätti luonnollisesti kiivaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Nyky-yhteiskunnassa tuntuisi käsittämättömältä, että Juhannustanssien tapainen kirja kiellettäisiin ja sen kirjoittaja leimattaisiin julkisesti. Monet nuortenkirjathan ovat nykyään paljon ronskimpia kuin tämä teos!

Kirjallisena tuotoksena Juhannustanssit on kuitenkin mielestäni aikamoista roskaa. Kirjan tarkoitus tuntuukin olleen vain shokeerata, ja sitä se kyllä onnistui tekemään aikanaan. Kaiken kaikkiaan Hannu Salaman Juhannustanssit oli kirja, jota en kyllä lukisi uudestaan.

lauantai 15. elokuuta 2015

Noli Me Tangere

Kirjoittaja: José Rizal
Kääntäjä: Harold Augenbraum
Julkaistu: 1887 (käännös 2006)
Alkuperäinen nimi: Noli Me Tangere
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 422

Nuori Juan Crisóstomo Ibarra y Magsalin palaa seitsemän vuoden Euroopassa oleskelun jälkeen Filippiineille. Pian tervetuliaisjuhliensa jälkeen ja tavattuaan kihlattunsa Maria Claran, Juan Crisóstomo Ibarra y Magsalinille selviää hänen isänsä kuolemaan johtaneet olosuhteet.

José Rizalin Noli Me Tangere on yksi kuuluisimmista filippiiniläisistä teoksista ja teos sekä sen seuraaja, El Filibusterismo, ovatkin pakollista lukemista saarista koostuvan valtion koululaisille. Romaania on pidetty yhtenä Filippiinien vallankumouksen katalyyteistä. Kirja käsitteleekin paljon Aasian kolonialismia ja erityisesti Espanjaa Filippiinien suhteen. Noli Me Tangere tuo esille siirtomaan ongelmat, eurooppalaisuuden vaikutuksen ja erityisesti myös katolilaisen kirkon vaikutus Filippiineillä. Mielenkiintoissa kirjassa on se, että se on kirjoitettu niin varhaisessa vaiheessa, jo ennen 1900-lukua.

Pidin kirjaa hyvin mielenkiintoisena myös siitä syystä, että tällä hetkellä suuri osa työtovereistani ovat Filippiineiltä kotoisin. Kolonialismin vaikutukset näkyvät Filippiineillä vielä: suurin osa filippiiniläisistä, kuten myös työtovereistani, ovat katolilaisia. Noli Me Tangeressa tulee myös hyvin ilmi kolonialismin aiheuttamat suunnattomat haitat sekä hyödyt. Vaikka maan valloitus ja siirtomaan hyväksikäyttö aiheutti paljon hallaa Filippiineille, on myös nurinkurista, että kolonialismin vastustajat - kuten kirjailija José Rizal ja fiktiivinen Juan Crisóstomo Ibarra y Magsalin - olivat kuitenkin Euroopassa koulutettuja. Vaikka asia ei olekaan suoraviivainen, Noli Me Tangeresta käy kuitenkin ilmi myös kolonialismin pienelle osalle filippiiniläisiä tarjoamat mahdollisuudet, vaikka toki siirtomaalle aiheutettuja haittapuolia ja hyväksikäyttöä korostetaan enemmän. Pidin kuitenkin siitä, että kirja ollut kovin yksipuolinen kolonialismin suhteen, vaan käsitteli aihetta hyvin realistisesti.

Kaiken kaikkiaan Noli Me Tangere oli kiintoisa teos, joskin 1800-luvun lopun kirjana se ei kirjoitustyyliltään ja juoneltaan juuri vedonnut minuun. Jälleen tätä kirjaa lukiessa huomasin kirjojen ja tekstin voiman: yksi ainut romaani voi olla sytykkeenä vallankumoukselle.

perjantai 14. elokuuta 2015

The Roots of Heaven

Kirjoittaja: Romain Gary
Kääntäjä: Jonathan Griffin
Julkaistu: 1956 (käännös 1957)
Alkuperäinen nimi: Les Racines du Ciel
Kustantaja: Michael Joseph
Sivumäärä: 414

Romain Garyn The Roots of Heaven sijoittuu silloiseen Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan, nykyiseen Tšadiin, toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Tapahtumien keskiössä on Morel, joka käy yhden miehen sotaa elefantinmetsästäjiä ja politiikkoja vastaan.

The Roots of Heaven on kertomus siirtomaasta, jossa Euroopan sotien aiheuttamat kuohunnat ja siirtomaan omat ongelmat kietoutuvat yhteen. Eniten minua kiehtoi - ja oikeastaan myös yllätti - pääteema: norsujen suojelu. Eläinten- ja luonnonsuojelu on hyvin vahvasti läsnä Romain Garyn teoksessa. Jostain syystä tämä ihmetytti erityisesti siksi, että kirja on kirjoitettu 1950-luvun puolivälin tienoilla. Olen aina mieltänyt ympäristöfokuksen ja lajien suojelemisen tärkeyden tunnustamisen tulleen suuren yleisöön tietoon myöhemmin. Ilmeisesti olin väärässä!

Teoksen teema siis kosketti. Tämän lisäksi The Roots of Heaven on täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja, historiaa ja konflikteja: kirja on moniulotteinen ja taitavasti kirjoitettu. Suosittelen, varsinkin jos kolonialismi ja luonnon- ja eläinsuojelu kiinnostavat.

torstai 13. elokuuta 2015

Viikko 10 - Suosikkiklassikko

"Klassikko" on varsin hankala määritellä toisinaan. Yritinkin tätä varten etsiä listaa klassikoista - eiväthän ne sellaiset mitään kiveenhakattuja määritelmiä ole, mutta suuntaa-antavia kyllä. Aika paljon klassikkoja on tullut kahlattua lävitse, pääsääntöisesti sen takia, että uudempaa suomenkielistä kirjallisuutta on vaikea löytää ulkomailla asuessa.

Yksiä mieleenpainuvimmista klassikoista joita olen lukenut ovat Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu sekä Fedor Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Klassikoista on kuitenkin yllättävän vaikea mainita se ehdoton suosikki, mutta Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on kyllä yksi varteenotettavista ehdokkaista. Olen lukenut sen monta kertaa, ja aina löytyy jotain uutta pohdittavaa ja aina orvon Jane Eyren tarina tuntuu yhtä mukaansatempaavalta ja koskettavalta. Sanotaan siis se!

Delirium, Pandemonium, Requiem

Delirium
Kirjoittaja: Lauren Oliver
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Hodder & Stoughton
Sivumäärä: 393

Pandemonium
Kirjoittaja: Lauren Oliver
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Hodder & Stoughton
Sivumäärä: 375

Requiem
Kirjoittaja: Lauren Oliver
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Hodder & Stoughton
Sivumäärä: 391

18-vuotias Lena odottaa malttamattomana omaa operaatiotaan, jonka jälkeen hän olisi täysin vapaa potentiaalisesti tappavasta taudista, amor deliria nervosasta, rakkaudestaMutta muutamaa kuukautta ennen operaatiota Lena tapaa Alexin...

Rehellisesti täytyy sanoa, että en todellakaan pitänyt Lauren Oliverin DeliriumistaPandemoniumista ja Requiemista vielä vähemmän. Vielä hötömpää ja kiireisemmin kirjoitettua young adult -soopaa kuin Veronica Rothin Divergent-sarja.

Juoni on se sama vanha. Teini-iässä oleva päähenkilö, yleensä tyttö, (Lena) on hyvin lähellä jonkinlaista aikuistumisriittiä tai valintatilannetta (operaatiota, joka poistaa kyvyn rakastaa). Joko ennen tai aikuistumisriitin jälkeen tapahtuu jotain, mikä muuttaa päähenkilön elämän (Lena tapaa Alexin ja rakastuu). Tapahtuu jotain dramaattista, päähenkilö päätyy yleensä jonkin sortin kapinallisten joukkoon ja joutuu opettelemaan selviytymistaitoja (Lena pakenee ei-parannettujen luokse ennen operaatiotaan). Päähenkilön tuntema maailma murenee ja kapinalliset onnistuvat muuttamaan maailman paremmaksi! Tämän lisäksi myös asetelmat ovat aina samoja. Nuori päähenkilö, joka alkaa tiedostaa ja ajatella vasta saadessaan jonkun sysäyksen. Luokiteltu yhteiskunta, jossa jokaisella on paikkansa. Yhteiskunnan ulkopuolella jäävä ryhmä, jonka valtaapitävät eivät välttämättä halua tunnustaa. Blaah, blaah, blaah.

En väitä, etteikö tuo juoni voisi toimia. Sama juonikuvio ja asetelma toistuu Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjan kolmessa kirjassa - NälkäpelissäVihan liekeissä ja Matkijanärhessä - varsin onnistuneesti. Sama asetelma toimii myös jotenkuten jo mainitussa Veronica Rothin Divergent-sarjassa. Mutta DeliriumissaPandemoniumissa ja Requiemissa se ei toimi. Mietin, johtuisiko tämä siitä, että olen yksinkertaisesti saanut liian suuren annostuksen kirjoja tällä asetelmalla ja mikään ei tunnu enää uudelta. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin siihen, että nämä kolme kirjaa eivät vedonneet, koska ne tuntuvat niin hätäisesti kirjoitetuilta. Lauren Oliverin dystopinen maailma on täynnä porsaanreikiä ja juoni on kuin emmentaalia: täynnä aukkoja. Teossarja keskittyy lähinnä Lenan rakkaustarinaan, joka on rasittavan kliseinen, ärsyttävä ja yksiulotteinen.

En siis pitänyt tästä sarjasta oikeastaan ollenkaan. Hahmot jäivät pinnallisiksi, juonenkäänteet olivat ennalta-arvattavia, miljöö oli huonosti suunniteltu ja rakennettu. En suosittele.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

The Memory of Love

Kirjoittaja: Aminatta Forna
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Bloomsbury
Sivumäärä: 445

Aminatta Fornan The Memory of Love sijoittuu Sierra Leoneen, sisällisodan jälkeisiin vuosiin. Päähenkilönä kirjassa on Elias Cole, yliopiston professori joka makaa sairaalassa. Teoksessa Elias muistelee elämäänsä, hullua rakkautta, joka sai tämän tekemään hirveitä asioita. Jäljellä on enää rakkauden muisto.

Romaania The Memory of Love on ylistetty paljon, mutta jostain syystä kirja jäi etäiseksi. En saanut otetta hahmoihin, tapahtumiin ja koko teos tuntui raskaslukuiselta. Kirja oli kyllä epäilemättä hyvin kirjoitettu, mutta ei minua varten.

tiistai 11. elokuuta 2015

Totta

Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 335

Parantumattomasti sairas Elsa tietää, että kuolema on vain ajan kysymys. Puoliso Martti ja tytär Eleonoora totuttelevat ajatukseen elämästä ilman vaimoa ja äitiä. Samalla Eleonooran tytär Anna saa tietää Eevasta, josta isovanhemmat ovat vaienneet ja totuudesta, josta Eleonoorakaan ei tiedä.

Totta sattui mukaan kirjastosta ihan vain hetken mielijohteesta. Kirjaa lukiessani mietin, että tämäpä muistuttaa kirjoitustyyliltään aivan Rajaa: ja vasta sitten hoksasin, että eipä ihme, molemmat ovat nimittäin Riikka Pulkkisen teoksia. Samoin kuin Raja, myös Totta on kauniisti ja herkästi kirjoitettu, henkilöhahmot taitavasti rakennettuja ja aitoja, kysymyksiä esitetään rivien välissä.

Teoksen mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti Eleonoora, joka on sekä tytär että äiti. Syöpäsairaan äidin tyttärenä pitäisi olla vahva ja jaksaa olla tukena, vaikka haluaisi vain olla jälleen se pieni tyttö. Samalla pitäisi olla vahva ja jaksaa olla tyttären tukena, äitinä, joka rakastaa ja hoitaa kaiken.

Vaikka pidinkin lukiessani teoksesta Totta hyvin paljon, jokin kuitenkin tökki. Kirja soljuu eteenpäin kauniisti, mutta samalla se ikäänkuin valuu sormien välistä, Pulkkisen kirjasta ei saa kunnon otetta. Totta ei ole mikään erityisen kepeä kirja, mutta sen teemat ja tapahtumat eivät jää mietityttämään jälkikäteen. Suurin ongelma tässä oli kuitenkin mielestäni se, että Totta on aivan liian samankaltainen kuin Raja. Ainakin omassa mielessäni nämä kaksi sulautuivat yhteen jo lukiessani teosta.

Riikka Pulkkisen Totta ei kuitenkaan ole missään nimessä huono kirja, päinvastoin. Tällaisia kirjoja lukee mielellään: taitavasti kirjoitettuja, ei kepeitä mutta ei raskaitakaan. Kirjan ansiot ovat monet, mutta puutteeksi jää mielestäni tietynlainen hyvin kirjoitettujen kirjojen massaan hukkuminen, Totta ei jää mieleen.

maanantai 10. elokuuta 2015

2312

Kirjoittaja: Kim Stanley Robinson
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Orbit Books
Sivumäärä: 561

Vuosi 2312. Ihminen on laajentanut asuinaluettaan universumissa myös Merkuriukseen, Venukseen ja Marsiin sekä Saturnuksen ja Jupiterin kuihin Maan lisäksi. Tekniikka on edistynyt siinä määrin, että on saavutettu 2% nopeus valonnopeudesta. Ihmisillä on nyt mahdollisuus saada oma qube, kvanttitietokone, liitettynä ruumiiseen. Erilaiset aivoihin pistoksella annettavat aineet ja kaikennäköiset kirurgiset muokkaukset ovat yleistyneet. Elinikä on pidentynyt 200 vuoteen.

Tämä on tosin mahdollista vain harvoille. Suurin osa ihmisistä - 11 miljardia - asuvat liikakansoitetulla maapallolla ja vain haaveilevat huipputekniikasta ja avaruuselämästä.

Kim Stanley Robinsonin 2312 on äärimmäisen mielenkiintoinen kuvitelma siitä, miltä ihmiskunnan tulevaisuus näyttää noin kolmensadan vuoden päästä. Juoni on kuitenkin hyvin hatara ja epäselvä: kirjan luettuani minulla ei oikeastaan ollut aavistustakaan mitä siinä tapahtui. Myöhemmin Wikipediasta juoniselosteen luntattuani en ollut silti hullua hurskaampi. Juoni on sekava ja epälooginen ja jättää kohtuuttoman määrän aukkoja. Tuntuukin, että 2312 on kirjoitettu lähes yksinomaan siksi, että kirjailija voisi kertoa yhden fiktiivisen näkemyksen siitä, miltä tulevaisuus näyttää.

Tulevaisuuskuvassan Kim Stanley Robinson käsittelee erityisesti tekniikkaa ja sukupuolta. Tekniikka mahdollistaa ihmisenkaltaiset humanoiditietokoneet, qubejen asentamisen ja niiden persoonallisuuden määrityksen, yliluonnollisen pitkän elinajan. Onko ihminen enää ihminen sen jälkeen, kun tälle on tehty toistuvia kirurgisia operaatioita ja tähän on asennettu tekoälyä ja tämä pystytään jopa rakentamaan lähes täydellisesti synteettisesti? Mikä erottaa ihmisen humanoidista? Missä menee raja? Sukupuoli on myös muuttunut: kirurgia mahdollistaa ihmiselle molempien biologisten sukupuolten elimet. Tässä muuten käy ilmi englannin kielen vajavaisuus: vaikka sukupuoli olikin teoksessa hyvin liukuva käsite (esimerkiksi erääseen hahmoon viitataan sanoilla 'eniten nainen'), englannissa on silti pakko määritellä hahmolle sukupuoli persoonapronominien he ja she kautta. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa tätä ei olisi. Mielenkiintoista Robinsonin kirjassa on kuitenkin tähän liittyen se, että vaikka kirjailija on selkeästi yrittänyt tuoda esille sukupuolen moninaisuutta ja tulevaisuuden mahdollisuutta olla olematta mitään sukupuolta, kaikkia sukupuolia tai jotain siltä väliltä, ovat hahmot silti selkeästi sukupuolittuneita joko miehiksi tai naisiksi.

Vaikka kirja onkin juoneltaan ala-arvoinen, niin mikäli tulevaisuuskuvitelmat ja mielikuvituksellinen edistyminen kiinnostavat, niin suosittelen kirjaa lämpimästi.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

A Bend in the River

Kirjoittaja: V.S. Naipaul
Julkaistu: 1979
Kustantaja: Alfred A. Knopf
Sivumäärä: 278

Kirjan kertojaäänenä toimii Salim, etnisyydeltään intialaisiin muslimeihin kuuluva kaupanpitäjä. Salimin kauppa sijaitsee Afrikan sydämessä, joen mutkassa. Kaupanpitäjä kuvailee teoksessa joen mutkassa sijaitsevan kaupungin elämää ja maan nopeita muutoksia, ollen yhtä aikaa sekä tilanteen sisä- että ulkopuolella.

Nobel-voittaja V.S. Naipaulin A Bend in the River kertoo kaupungista joen mutkassa, yhteiskunnallisista muutoksista ja päivittäisestä elämästä. Vaikka "kaupunki joen mutkassa" jääkin kirjassa arvoitukseksi, on kuitenkin arveltu, että niin paikan kuin tapahtumienkin kuvaus sopii hyvin Kisanganin kaupunkiin, Kongon demokraattiseen tasavaltaan.

Olen lukenut V.S. Naipaulilta aikaisemmin kaksi kirjaa. The Masque of Africa kuvasi erilaisia uskontoja ja pohjautui Naipaulin matkoihin Ugandassa, Nigeriassa, Ghanassa, Gabonissa, Norsunluurannikolla ja Etelä-Afrikassa. Täysin fiktiivinen The Suffrage of Elvira puolestaan keskittyi Trinidad ja Tobagossa sijaitsevan pikkukylän vaalikamppailuihin. Kummastakin näistä pidin enemmän kuin romaanista A Bend in the River. The Suffrage of Elvira oli omalla tavallaan humoristinen, The Masque of Africa mielenkiintoinen. A Bend in the River ei ole kumpaakaan näistä: se käsittelee vakavia aiheita vähemmän humoristisesti kuin The Suffrage of Elvira mutta ei myöskään onnistu tuomaan teemoja yhtä mielenkiintoisesti esille kuin The Masque of Africa.

Kaiken kaikkiaan A Bend in the River jäi minulle hyvin etäiseksi. V.S. Naipaulin kirjojakaan tulee tuskin luettua tämän enempää: vaikka pari aikaisemmin lukemaani teosta olivatkin parempia kuin tämä romaani, nekään eivät juuri minua vakuuttaneet. 

perjantai 7. elokuuta 2015

Cutting for Stone

Kirjoittaja: Abraham Verghese
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Vintage Books
Sivumäärä: 667

Shiva ja Marion syntyvät intialaisen nunnan ja brittiläisen kirurgin lyhyestä suhteesta Missingin sairaalassa Etiopiassa, jossa molemmat olivat töissä. Kaksosten äiti Sister Mary Joseph Praise kuolee synnytyksessä, isä Thomas Stone pakenee paikalta. Käytännössä orvot Shiva ja Marion päätyvät sairaalan lääkärien, Heman ja Ghoshin, hoitoon.

Abraham Verghesen Cutting for Stone on tarina perheestä ja sen merkityksestä, pettämisestä ja anteeksiantamisesta, luopumisesta ja uudelleen löytämisestä ja löytymisestä. Kirjan päähenkilönä on Marion, toinen kaksosista, joka kasvaa Missingin sairaalan ympäristössä ja josta tulee myöhemmin myös kirurgi ja lääketieteen ammattilainen - kuten isästään ja veljestään.

Cutting for Stone tapahtuu pääasiassa Etiopiassa, jossa Missingin sairaalan henkilökunnan sisäiset suhteet kietoutuvat maan ongelmiin. Verghese käsittelee kirjassa niin naisten sukupuolielinten silpomista kuin Etiopian levottomuuksiakin. Pääosassa on kuitenkin Marionin (ja Shivan) elämä: orpoina epävarmuuden keskellä.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten Abraham Verghese liittää lääketieteellistä tietämystä ja termejä fiktiiviseen teokseen. Yleensäkin pidän paljon teoksista, joissa kirjoittaja ei ole pelkästään kirjailija vaan myös jonkun alan ammattilainen ja asiantuntija. Kirjassa on silloin näin yleisesti ottaen enemmän syvyyttä ja uskottavuutta. Hyvä esimerkki on Peter Høegin Lumen taju, josta käy hyvin ilmi kirjailijan tekemä taustatyö ja tieto Grönlannin oloista. Kun pienet yksityiskohdat ovat oikein, tuntuu kokonaisuus harkitulta ja huolelliselta. Olen usein huomannut, että harvemmin kirjoja lukiessaan kiinnittää huomiota asioihin, jotka ovat oikein, mutta pienetkin asiavirheet pistävät silmään ja häiritsevät lukukokemusta.

Cutting for Stone on hieno kirja sekä Etiopiasta että myös Stonen kaksosista: yhden perheen tarina.

torstai 6. elokuuta 2015

Viikko 9 - Kirja, jota ajattelin inhoavani mutta josta pidinkin

Enemmän taitaa löytyä kirjoja, joista ajattelin pitäväni mutta joita lopulta inhosinkin, mutta kyllä näitä positiivisesti yllättäjiäkin löytyy. Maailmanvalloitus-haasteen myötä on monesti tullut luettua kirjoja, joihin en muuten olisi tarttunut, mutta kun "tämä sijoittuu tiettyyn maahan". Yksi yllättäjä oli Peter Cameronin City of Your Final Destination.

Kirjaan tarttuessani ajattelin, että edessä olisi tylsähkö lukukokemus, joka kenties kertoisi Uruguaysta, mutta jättäisi kuitenkin kirjallisena teoksena käteen hyvin vähän. Onneksi olin väärässä, sillä City of Your Final Destination kohosi yhdeksi tämän vuoden parhaista kirjoista (tähän mennessä). En edes oikein tiedä, miksi kirja viehätti minua niin paljon: nyt jälkikäteen en muista kirjojen teemojen olleen mitenkään mieleenpainuvia. Muistan kuitenkin selkeästi kirjan tunnelman. Vähän arvoituksellisen, surumielisen, pohdiskelevan, mutta silti onnellisen.

Näitä yllättäjiä saisi olla enemmänkin, ja nimenomaan näin päin.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

A Teaspoon of Earth and Sea

Kirjoittaja: Dina Nayeri
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Riverhead
Sivumäärä: 420

Saba asuu isänsä Agha Hafezin kanssa kahdestaan pienessä Cheshmehin kylässä Iranissa. Saba muistaa aivan varmasti äidin ja Mahtabin nousseen Amerikkaan menevään lentokoneeseen, mutta miksi kummaltakaan ei tule koskaan kirjettä? Vuosien varrella Saba kehittää tarinaa Mahtabin elämästä Amerikassa: elämästä, joka peilaa Saban omaa, vaikka puitteet ovatkin täysin erilaiset. Kasvaessaan Saba joutuu vaikeiden tilanteiden ja päätösten eteen. Ensin vaimoksi monta kymmentä vuotta vanhemmalle miehelle, sitten leskeksi. Ja koko ajan Sabassa elää unelma Yhdysvalloista ja perimmäinen kysymys: missä äiti ja Mahtab ovat?

Dina Nayerin A Teaspoon of Earth and Sea on koskettava ja taitavasti punottu kertomus. Teos yhdistää henkilökohtaisen tragedian ja fiktiivisen, joskin todellisuuteen nojaavan, kuvauksen Iranin vallankumouksesta 70-luvun lopulla. A Teaspoon of Earth and Sea yhdistää länsimaista proosaa ja iranilaista tarinankerrontaa kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Kirjasta minulle tuli mieleen sekä Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa että Anilda Ibrahimin Punainen morsian. Tarinan keskiössä ovat naiset. Ei pelkästään Saba, vaan myös tämän aktivistiksi ryhtyvä ystävä Ponneh, salaperäinen tohtori Zohreh, kadonnut äiti Bahareh ja kaksoissisar Mahtab sekä Saban "sijaisäidit" Khanom Mansoori, Khanom Basir ja Khanom Omidi. Erilaisia naiskohtaloita, erilaisia unelmia ja erilaisia pettymyksiä.

A Teaspoon of Earth and Sea tuntuu hyvin henkilökohtaiselta kirjalta. Jälkisanoissaan kirjailija Dina Nayeri toteaa, että Saban tarina on hänen oma "Mahtabinsa" - kuvitelma siitä, miltä elämä olisi voinut olla pienessä kylässä Iranissa, ellei Nayerin perhe olisi muuttanut Yhdysvaltoihin kirjailijan ollessa kymmenen. Teos tuntuu läpeensä uskottavalta ja pidin siitä, että se ei painavista aiheistaan huolimatta ollut yhtä raaka ja rankka kirja kuin Tuhat loistavaa aurinkoa. Saballa on onnellinen loppu, tavallaan.

Pidin siis Dina Nayerin romaanista hyvin paljon, vaikka kirja onkin hieman hitaasti lämpiävä. Vasta noin sata sivua luettuani pääsin oikein sisään tarinaan, kun Saban elämän palapelin palat alkoivat hitaasti loksahdella paikalleen. Pidin myös siitä, että vaikka Saba saa tietää totuuden äidistään ja Mahtabista teoksen lopussa, ei totuus kuitenkaan ole kiveen hakattu.

Suosittelen siis teosta A Teaspoon of Earth and Sea niille, jotka pitivät Tuhannesta loistavasta auringosta ja Punaisesta morsiamesta sekä niille, joita kiinnostaa koskettava ja aidonoloinen kuvaus naisten elämästä maalaiskylässä vallankumouksen jälkeisessä Iranissa.

maanantai 3. elokuuta 2015

Setä Tuomon tupa

Kirjoittaja: Harriet Beecher Stowe
Suomentaja: Aatto S.
Julkaistu: 1852 (suomennos 1893)
Alkuperäinen nimi: Uncle Tom's Cabin
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 73

Tuomo-setä, kuten kaikki häntä kutsuvat, on työteliäs, uskollinen ja ahkera orja, joka alistuu osaansa. Tuomon onneksi tämän isäntä Arthur Shelby kohtelee orjiaan hyvin, mutta asiat muuttuvat kun Shelby myy Tuomon toiselle isännälle rahavaikeuksien iskiessä. Tuomo joutuu eroamaan vaimostaan ja lapsistaan muuttaakseen toisen isännän perässä huonompiin oloihin, mutta edes tämä ei saa Tuomoa luopumaan kristillisistä periaatteistaan.

Luin Setä Tuomon tuvan lähinnä yleissivistyksen takia: aikaisemmin olen lukenut tämän ruotsiksi ala-asteella, mutta kovin paljon ei silloin jäänyt mieleen. Nyt lukiessani yllätyin siitä, kuinka lyhyt kirja oli. Tästä huolimatta Setä Tuomon tupaan mahtuu paljon niin tapahtumia kuin teemojakin.

Tuomo-sedän lisäksi Harriet Beecher Stowen teos kertoo toisesta orjasta, Elizasta, tämän miehestä Georgesta sekä heidän pojastaan Harrysta. Siinä missä George ja Eliza uhmaavat vallitsevaa orjuuden järjestelmää suoraan karkaamalla, ei Tom suostu aiheuttamaan isännilleen vaikeuksia vaan päättää seurata uutta isäntäänsä minne tämä meneekin, siitä huolimatta miten tämä kohtelee orjiaan. Setä Tuomon tupa siis piirtää kuvan kahdenlaisesta suhtautumisesta orjuuteen orjien itsensä näkökulmasta.

Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tuvan keskeisin teema on itsestäänselvästi orjavastaisuus, ja kirjalla olikin vaikutusta siihen, että orjat vapautettiin ja järjestelmä lakkautettiin Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä. Tämän teeman lisäksi kirja käsittelee uskontoa. Tuomo-sedän kautta Harriet Beecher Stowe nostaa kristinuskon esille hyveellisimpänä ja parhaimpana uskontona, esittäen Tuomo-sedän liki pyhimyksellisenä hahmona.

Kaiken kaikkiaan Setä Tuomon tupa oli hyvin mielenkiintoinen lukukokemus, ja vaikka Tuomo ei saanutkaan kokea vapautta elämänsä aikana, olin iloinen kirjan loppuratkaisusta jonka myötä Eliza perheineen onnistui pääsemään karkuun ja luomaan uuden elämän.

lauantai 1. elokuuta 2015

Valkoisia öitä

Kirjoittaja: Fedor Dostojevski
Suomentaja: tuntematon
Julkaistu: 1848 (ensimmäinen suomennos 1896)
Alkuperäinen nimi: Белые ночи (Belyje notši)
Kustantaja: Elisa Kirja
Sivumäärä: 45

Valkoisia öitä on lyhyt tarina, jonka päähenkilönä ja kertojana on Pietarin yössä vaeltava nuorukainen. Kertoja tapaa ensimmäisenä yönä Nastjenkan, joka kaipaa sulhastaan ja epäilee tämän hylänneen hänet.

En oikein tiedä, mitä odotin Valkoisilta öiltä. Nimi on itsessään aika runollinen, ja odotin ehkä jotain herkempää ja kauniimpaa. Loppujen lopuksi kertomuksen tyyli on taattua Dostojevskiä, johon tutustuin jo lukiessani Rikoksen ja rangaistuksen sekä Karamazovin veljekset.

En kuitenkaan erityisemmin pitänyt Valkoisista öistä. Ehkäpä näiden 1800-luvulla kirjoitettujen suurien venäläiskirjailijoiden teoksiin pätee se, että mitä pidempi, sen parempi. Koukeroiseen, pohdiskelevaan ja polveilevaan tyyliin ehtii tottua paremmin pidemmässä teoksessa, ja hahmojen melodramaattisuus ja moniulotteisuus pääsee oikeuksiinsa pidemmissä tapahtumaketjuissa.

Tästä huolimatta Fedor Dostojevskin Valkoisia öitä oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka paljon ei juurikaan jäänyt mieleen. Ensi kerralla taidan kuitenkin tarttua kirjailijalta pitempään romaaniin: vaikkapa Idioottiin.