torstai 10. syyskuuta 2015

Jää

Kirjoittaja: Ulla-Lena Lundberg
Suomentaja: Leena Vallisaari
Julkaistu: 2012 (suomennos 2012)
Alkuperäinen nimi: Is
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 366

Petter Kummel, hiljattain valmistunut pappi, muuttaa vaimonsa Monan ja tyttärensä Sannan kanssa luodoille saarnaamaan. Luotojen ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita, saaristo on täysin oma maailmansa. Mona ja Petter kotiutuvat kuitenkin, ja alkavat haaveilla pysyvästä virasta Petterille luodoilla.

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajateos vuodelta 2012 on uskomattoman taitavasti kirjoitettu, upea lukukokemus. Jää tunkee iholle ja vielä syvemmälle, pakottaa elämään Kummelien mukana luotojen ankarassa ilmastossa.

Kirjan tapahtumat ovat sinällään hyvin arkisia ja jopa pitkästyttäviä: kuvataan Monan arkiaskareita, pieniä toiveita, Kummelien avioelämää. Hahmot eivät liioin ole turhan monimutkaisia. Teoksen kieli on korutonta, kirjailija ei juuri tuhlaa sanoja. Teos etenee verkkaisesti, kiireettömästi kuin vene väistellen karikoita.

Jään viehätys ei piilekään sen ulkonaisissa puitteissa. Jonkun muun kirjoittamana Jää olisi kuolettavan pitkästyttävä kirja, koruton ja sisällötön. Ulla-Lena Lundbergillä on kuitenkin uskomaton taito piirtää hahmoille ääriviivat muutamalla samalla ja puhaltaa sitten henkilöihin henki parilla lisää. Sanoja tuhlailematta Jää on täynnä aitoja ja sympaattisia henkilöhahmoja. Pidin paljon siitä, että hahmoja ei yliluonnosteltu, vaan kirjailija ikään kuin luo puitteet hahmoille, jättäen lukijan mielikuvitukselle tilaa. Tästä huolimatta hahmot eivät tunnu yksiulotteisilta tai laimeilta.

Ulla-Lena Lundbergin Jään perimmäinen vetovoima on kuitenkin sen tunnelmassa. Kirjan tunnelma vei heti mukanaan, eikä päättänyt otteestaan. Harvoin tulee luettua näin hyvin kirjoitettuja kirjoja, joiden mukana on oikeasti pakko elää. Aivan kuin olisin tempautunut mukaan luodoille, Jäätä lukiessani en ollut pelkästään sivustaseuraaja.

Jään tunnelma on lämmin, mutta samalla taustavireenä on kokoajan jotain uhkaavaa. Uhka ei tunnu pahantahtoiselta, vaan pikemminkin uhka on tuntemattoman pelkoa. Jään tapahtumat ovat monesti onnellisia, ja ihmettelin Lundbergin kykyä pitää silti uhkaava pohjavire teoksessa jopa iloisten perhetapahtumien keskellä. Lukijana odotin koko ajan jonkin rikkovan jään pinnan, vaikka näennäisesti jää oli kyllä paksua ja kesti.

Teoksessa pidin myös paljon siitä, kuinka yliluonnollinen kuului päivittäiseen elämään. Kiinnitin erityisesti huomioita myös siihen, miten kristinusko ja luotolaisten usko luonnon henkiin kietoutuivat yhteen: pidin siitä, että ne eivät olleet ristiriidassa keskenään. Jää toi myös mieleen kaksi viime vuosina lukemaani kirjaa: Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijan sekä Peter Høegin Lumen tajun. Jää yhdistää Myrskyluodon Maijan luonnonläheisyyden ja meren voiman sekä Lumen tajun hienot vivahde-erot samoilta näyttävien asioiden välillä.

Kaiken kaikkiaan Ulla-Lena Lundbergin Jää on yksi tämän vuoden upeimmista lukukokemuksista. Vielä näin jälkikäteen, kirjan jo aikoja sitten lukeneena, tulee Jään tunnelma lähelle. Uskomattoman upea teos, jonka tunnelma on taitavasti rakennettu. Ehdottomasti Finlandia-palkintonsa ansainnut!

6 kommenttia:

  1. Tämä ansaitsi ihan oikeutetusti Finlandia-palkinnon :) Hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, päätyy varmasti uusintalukuun!

      Poista
  2. Juuri ajattelin kommentoida, että minulle tuli mieleen tästä Myrskyluodon Maija, mutta sanoitkin sen lopussa itse :) Hieno kirja tämä kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että joku muukin ajatteli niin! Pidin tästä kyllä kovasti :)

      Poista
  3. Jää on yksi niistä harvoista kirjoista, joissa jo ensimmäinen lause pysäyttää. Onneksi sama jatkui koko kirjan ajan, on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista ikinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Tämä kyllä on yksi tämän vuoden parhaista.

      Poista