torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosikooste 2015

Taas on yksi vuosi mennyt! Vuosi 2015 oli kirjallisin vuoteni tähän mennessä - luin vuoden aikana 187 kirjaa. Mennyt vuosi oli myös kirjan vuosi, jonka myötä osallistuin myös Kirjan vuoden lukuhaasteeseen. Vuoden aikana päätin myös saattaa loppuun laajan Maailmanvalloitus-haasteen, ja syksy olikin pitkälti kirjallisesti matkoja muille maille. Toteutin blogissani myös 30 viikkoa kirjoja -sarjan.

Vuosi oli niin lukuisa, että parhaimmistoon mahtuu useampia teoksia: Peter Cameronin herkkä The City of Your Final Destination, Aki Ollikaisen hyytävän koskettava Nälkävuosi, Ulla-Lena Lundbergin upeaakin upeampi Jää, Oscar Wilden mieleenpainuva Dorian Grayn muotokuva, Tuomas Vimman omituinen ja rajoja rikkova Helsinki 12, Riina Katajavuoren vahva Wenla Männistö ja Jostein Gaarderin filosofinen Appelsiinityttö.

Tilastollisesti 2015 näytti tältä:

Kirjoja yhteensä: 187
Lasten- ja nuortenkirjoja: 37
Naiskirjailijoiden teoksia: 83
Mieskirjailijoiden teoksia: 104
Kotimaista kirjallisuutta: 53
Ulkomaista kirjallisuutta: 134
Novellikokoelmia: 6
Runokokoelmia: 3
Näytelmiä: 1
Tietokirjallisuutta: 1
Elämäntaitokirjallisuutta: 2
Suomenkielisiä: 125
Englanninkielisiä: 62
Ruotsinkielisiä: 1
E-kirjoja: 17
Äänikirjoja: 3
Sivuja: 54517
Tunteja ja minuutteja: 43 h 30 min

Tänä vuonna luettujen kirjojen lista löytyy täältä. Upeaa lukuvuotta 2016!

Viikko 30 - Kaikkien aikojen suosikkikirjani

Kaikkien aikojen suosikkikirjaa on ihan mahdoton valita tai kruunata. Yksi pitkäaikaisista suosikeistani on jo aikaisemmilla viikoilla vilahdellut Kjell Westön Missä kuljimme kerran, mutta eihän nyt joka kategoriaan voi samaa kirjaa laittaa. Tältä vuodelta erityisesti mieleen jäi Ulla-Lena Lundbergin Jää, Finlandia-voittaja vuodelta 2012. Jää on upea ja koskettava teos, joka kyllä yltää ehdottomasti suosikkikirjojeni top5:seen. Täytyy kuitenkin jättää se kaikkien aikojen suosikkikirja kruunaamatta, sillä se vaihtelee aina fiiliksen mukaan!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Ole luonani aina

Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro
Suomentaja: Helene Bützow
Julkaistu: 2005 (suomennos 2005)
Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 394

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Koulussa heitä opetetaan pitämään terveydestään tarkoin huolta, sillä he ovat erityisiä ja erilaisia kuin muut. Heidän kasvaessaan totuus valkenee heille vähä vähältä: miksi heitä pidettiin niin erillään muusta maailmasta, miksi he ovat erityisiä ja mikä heitä odottaa.

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on ollut lukulistallani jo ties kuinka kauan: kirjan dystopinen maailmankuva vaikutti kiehtovalta. Sitä teoksen asetelma onkin, kun se valkenee lukijalle. Kathy, Ruth, Tommy ja muut Hailshamin sisäoppilaitoksen oppilaat ovat itseasiassa klooneja. Heidän ainoa tarkoituksensa on toimia elinluovuttajina, kunnes heistä ei enää ole hyötyä.

Ole luonani aina on hyytävä, mutta samalla aito tarina inhimillisistä ihmisistä. Ishiguro pohtii ihmisyyden rajoja kirjassaan: voiko klooni olla todella ihminen? Pidin kirjasta paljon, mutta samalla Ole luonani aina jäi vähän vaisuksi.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Pekka Töpöhännän seikkailut

Kirjoittaja: Gösta Knutsson
Suomentaja: Terttu Liukko
Julkaistu: 1939 (suomennos 1943)
Alkuperäinen nimi: Pelle Svanslös på äventyr
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 80

Pieni töpöhäntäinen kissa lähtee salamatkustajana mukaan kaupunkiin: siellä perhe löytää tämän ja kissa saa nimekseen Pekka. Pekka Töpöhäntä joutuu moniin seikkailuihin pihapiirin kissojen kanssa, mutta vetää aina lopulta pisimmän korren.

Pekka Töpöhännän seikkailut on ensimmäinen Pekka Töpöhännästä kertova kirja: Pekan lisäksi teossarjassa seikkailevat monet muut kissat ja silloin tällöin jopa koirakin. Pekka Töpöhäntä oli osa lapsuuttani, mutta en kuollaksenikaan muista, mitä kirjoja olen sarjasta lukenut - tai mitä kirjoja minulle on luettua. Varmaan pätkiä sieltä täältä, sillä Pekka Töpöhännän seikkailut tuntuivat osittain tutuilta, osittain vierailta.

Teos oli oikein hauska satu, tosin näin aikuisena lukiessa pahiskissakolmikko Monni, Pilli ja Pulla tosin huvittivat enemmän kuin hyveellinen ja ajoittain rasittava Pekka. Muistelin kuitenkin, että Monni olisi ollut vielä häijympi kuin tässä kirjassa - ehkä sarjan muissa osissa Monni näyttää vielä vahvemmin todelliset karvansa?

Pekka Töpöhännän seikkailut oli mukava ja nopea lukukokemus, näitä lapsuudesta tuttuja kirjoja on ihana lukea aikuisenakin!

maanantai 28. joulukuuta 2015

Vihan hedelmät

Kirjoittaja: John Steinbeck
Suomentaja: Alex Matson
Julkaistu: 1939 (suomennos 1944)
Alkuperäinen nimi: Grapes of Wrath
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 538

Päästyään vankilasta Tom Joad lähtee takaisin kotiseuduilleen, mutta saa huomata, että vuokraviljelijät on ajettu pois maaltaan. Monet oklahomalaiset lähtevät paremman elämän toivossa Kaliforniaan, heidän joukossaan myös Joadin perhe: aikuiset, lapset, vanhukset, vanhemmat, pojat ja tyttäret.

John Steinbeckin Vihan hedelmät on klassikkoteos, joka kuvaa 1930-luvun suurta lamaa. Tartuin kirjaan oikeastaan yksinomaan sen klassikkostatuksen vuoksi: sekä tätä, että Steinbeckin romaania Hiiriä ja ihmisiä on kehuttu niin paljon, että pakkohan oli lukea edes jompikumpi.

Steinbeckin pääteoksen tunnelma on erittäin ahdistava. Joadin perhe kulkee vastoinkäymisestä vastoinkäymiseen, ruoka ei riitä, Oklahomassa ei ole kotia eivätkä kaikki siirtolaiset mahdu Kaliforniaan. Vihan hedelmiä lukiessa tulee itsekin toivottomaksi.

Vihan hedelmät oli hyvin ja koskettavasti kirjoitettu teos: itse pidin erityisen paljon siitä, miten John Steinbeck maalaa koruttomasti, mutta tarkasti köyhien tavallisten vuokraviljelijöiden todellisuutta. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin aivan liian masentava. Itse eläydyn helposti kirjan maailmaan, jos kerronta on aitoa ja mukaansatempaavaa, joten tunsin itsekin kahlaavani Joadien kanssa loputtomassa suossa. Tästä huolimatta John Steinbeckin Vihan hedelmät on klassikko, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Muumit - Sarjakuvaklassikot III

Kirjoittaja: Tove Jansson
Piirtäjä: Tove Jansson
Suomentajat: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen
Julkaistu: 2010
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 104

Nyt joululomalla oli hyvää aikaa lukea Tove Janssonin sarjakuva-albumi Muumit - Sarjakuvaklassikot III. Aikaisemmin tänä vuonna on tullut luettua sekä sarjan ykkös- että kakkososat, mutta muumit jaksavat huvittaa ja viihdyttää edelleen!

Tässä sarjan kolmannessa osassa on yhteensä viisi muumitarinaa: Muumipeikko rakastuu, Viidakkoelämää, Muumipeikko ja marsilaiset, Muumiperhe ja meri ja Yhdistyselämää. Tarinoissa toistuvat samat teemat kuin aikaisemmissa osissa: muumien rajaton ymmärrys ja hyväksyntä, miesten ja naisten roolit perinteisinä, mutta satiirisesti kuvattuina ja yleinen elämän järjettömyys.

Itseltäni tosiaan löytyvät vain nämä kolme sarjan ensimmäistä osaa: seuraavan kerran kun tekee mieli lukea hulvattomia ja filosofisia muumi-sarjakuvia, täytyykin mennä kirjaston tai kaupan kautta!

lauantai 26. joulukuuta 2015

Omaa tietä etsimässä

Kirjoittaja: Elizabeth Gilbert
Suomentaja: Taina Aarne
Julkaistu: 2006 (suomennos 2007)
Alkuperäinen nimi: Eat Pray Love
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 392

Elizabeth Gilbert romahtaa eräänä yönä kylpyhuoneessaan: romahdusta seuraa pitkä ja riitaisa avioeroprosessi, riippuvainen rakastuminen ja syvä masennus. Lopulta Liz päättää lähteä vuodeksi etsimään nautintoa, henkistä rauhaa ja tasapaino Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan.

Tartuin Elizabeth Gilbertin omaelämäkerralliseen teokseen Omaa tietä etsimässä, kun huomasin, että olin ostanut sen aikoja sitten ystävältäni ja vain unohtanut kirjan olemassaolon. Alunperin ajattelin lukea kirjan viime kesäisellä reissulla Balilla, mutta silloin olin tosiaan unohtanut kirjan olemassaolon eikä sitä löytynyt kirjastostakaan...

Olin aluksi vähän skeptinen, koska mielenrauhan tavoittelu meditoimisella ja joogaamisella ja syvempien tasojen etsiminen ei ole oikeastaan ole ollut se minun juttuni. Omaa tietä etsimässä oli kuitenkin skeptisyydestäni huolimatta yllättävän hyvä! Vaikka kirjassa oli omasta mielestäni aika paljon huuhaata - Elizabethin henkiset kokemukset Intiassa tuntuivat mielikuvituksellisilta ja melkeinpä keksityiltä - mahtui siihen myös paljon hyviä oivalluksia. Vaikka Elizabethin maailmankuva ja tapa tavoitella tasapainoa elämässään on erilainen kuin omani, teos oli siitä huolimatta sellainen hyvän mielen kirja. Humoristisesti, mutta samalla vakavasti kirjoitettu, yhden ihmisen tarina.

Yllätyin siis itsekin, miten paljon pidin tästä kirjasta! Tällaiset kirjat, jotka ovat aika vastakkaisia omille käsityksille ja tavoille ovat hyvin avartavia, ja Elizabeth Gilbertin teoksen viihtellisyydestä huolimatta sain siitä aika paljon irti.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Mummoillen

Kirjoittaja: Henna-Kaisa Sivonen
Julkaistu: 2015
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 205

Mummoillen, alaotsikoltaan Henkisen mummon käsikirja, on koskettava, hauska ja informatiivinen teos mummoilun ja kotoilun ystäville. Henna-Riikka Sihvosen teos koostuu erilaisten mummojen haastatteluista, lapsenlapsien tarinoista omista mummoistaan sekä mummojen perimätiedon keräämisestä yksiin kansiin pilke silmäkulmassa.

Erityisesti mummojen haastattelut koskettivat, ja pidin paljon siitä, että myös perinteisen mummon stereotypioita rikkovia mummoja oli haastateltu - lapsettomia, ateisteja, yksinhuoltajia, oman tiensä kulkijoita. Myös lastenlasten tarinat ja muistot mummoistaan olivat koskettavia, moni muisti lapsuudestaan samoja asioita mummolasta kuin minäkin. Lettuja, lihapullia, mummon kanssa hiihtämistä ja mummon mökillä olemista.

Bongasin kirjasta myös hyödyllisiä siivousvinkkejä ja reseptejä! Samoin Mummoillen-teosta lukiessa tuli tunne, että aivan pakko saada keinutuoli, räsymatto ja ryijy - joskin modernilla twistillä.

Mummoillen oli ihana hyvänmielenkirja, suosittelen kaikille, jotka tykkäävät mummoista ja mummoilusta.

torstai 24. joulukuuta 2015

Viikko 29 - Kirja, jota muut inhosivat, mutta josta minä pidin

Helpompi olisi sanoa sellainen kirja, josta muut pitivät, mutta minä inhosin... Niitä tulee mieleen useita! Ainut kirja, joka edes etäisesti sopii tähän kategoriaan on Suzanne Collinsin Vihan liekit. Nälkäpeli-sarjan toinen osa on ollut oikeastaan lähes kaikkien mielestä teossarjan heikoin lenkki, mutta itse pidin tästä ehkä eniten sarjan kolmesta kirjasta. Vihan liekit syventää Nälkäpelin maailmaa, mutta ei ole yhtä nopeatempoinen ja riuhtova kuin sarjan päätösosa, Matkijanärhi, joka tuntui jotenkin hätäisesti kirjoitetulta.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Koiramäki

Kirjoittaja: Mauri Kunnas
Julkaistu: 1997
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 134

Mauri Kunnaksen Koiramäki sisältää teokset Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koiramäen talvi.

Koiramäki on yksi lapsuuteni lempikirjoista. Vaikka pidän kovasti myös muista Mauri Kunnaksen teoksista (mm. iki-ihanasta ja jännittävästä Vampyyrivaarin tarinoita -kirjasta), on Koiramäki kuitenkin ylitse muiden. Koiramäen pikkulapset Elsa, Kille ja Martta ovat kirjan päähenkilöitä: lukija oppii heidän sekä muiden Koiramäen asukkaiden arkipäiväisten askareiden kautta elämästä ennen moderneja keksintöjä.

Koiramäki on ihanan opettavainen, mutta hauska kirja. Teoksen uudelleen lukeminen tuli mieleen itseasiassa muutama viikko sitten, kun puhuin kämppikseni kanssa vanhoista suomalaisista jouluperinteistä ja puheeksi tuli nuuttipukki: tajusin, että ainut tietämykseni nuuttipukista perustuu itseasiassa siihen, mitä Mauri Kunnas on asiasta kertonut Koiramäessä. Kirjailija kertoo elävästi kuvitteellisesta suomalaisesta suvusta ja elämästä 1800-luvulla koirahahmojensa kautta. Faktat ovat teoksessa kuitenkin kohdallaan, ja vaikka tapahtumat ovatkin kuvitteellisia, on Koiramäellä vastineensa myös tosielämässä: Yli-Kirran talo Punkalaitumella. Olenkin oppinut Koiramäestä paljon!

Koiramäki on ihana lastenkirja, jonka pariin oli mukava palata vielä nyt aikuisenakin.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Mio, min Mio

Kirjoittaja: Astrid Lindgren
Julkaistu: 1954
Kustantaja: Rabén & Sjögren
Sivumäärä: 177

Yhdeksänvuotias Bo Vilhelm Olson asuu Tukholmassa kasvattivanhempiensa Edlan ja Sixtenin kanssa: kumpikaan heistä ei kyllä pidä Bossesta. Eikä oikeastaan kukaan muukaan, Bossen leikkitoveria Benkeä ja täti Lundinia lukuunottamatta. Eräänä päivänä Bossen elämä muuttuu, kun täti Lundin pyytää tätä laittamaan postilaatikkoon kirjeen, jossa lukee "Landet i fjärran".... Bo huomaa liitävänsä pois Tukholmasta tuohon toiseen kaukaiseen maahan, jossa hän saa tietää olevansa oikeasti nimeltään Mio ja olevansa maan kuninkaan poika. Kuningaskuntaa uhkaa kuitenkin ilkeä ritari Kato, ja pian Miolle selviää, että hänen on taisteltava pahaa ritaria vastaan...

Astrid Lindgrenin Mio, min Mio oli jälleen yksi nostalgiamatka lastenkirjan muodossa. Luin kirjan ala-asteella ja silloinkin ruotsiksi, joten päätin nytkin tarttua tähän alkukielisenä versiona suomennoksen sijaan. Mio, min Mio oli yhtä herttainen satu kuin muistinkin.

Keskeistä tarinassa on monissa, monissa lastenkirjoissa toistuva hyvin mustavalkoinen asetelma: hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Koska Mio, min Mio on selkeästi lastenkirja eikä nuortenkirja, ovat nämä kaksi ääripäätä hyvin polarisoidut eikä harmaan sävyjä kirjassa juuri ole. Tämä ei kuitenkaan lukemista haitannut näin aikuisenakaan: Astrid Lindgrenin kerronta vie edelleen mukanaan.

Astrid Lindgreniltä olisi tarkoitus lukea myös Ronja, ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli: nämä molemmat luin myös ala-asteella (tosin suomeksi!). Ihania satuja, jotka jaksavat ilahduttaa vielä aikuisenakin.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Maailma valloitettu!

Viimeinkin suuri urakka, eli Kirjallinen maailmanvalloitus -haaste on tehty! Luin haastetta varten 195 kirjaa, yhden jokaisesta maailman maasta. Laskin maat Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioiden mukaan, joita on 193, sekä sisällytin joukkoon tarkkailijajäsenet Palestiinan ja Vatikaanin. Kauan tässä kestikin: ensimmäistä haastetta varten luettua kirjaa (Chimamanda Ngozi Adichien Nigeriaan sijoittuva Puolikas keltaista aurinkoa) käsittelevä bloggaus ilmestyi toukokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta sitten, viimeisintä haastetta varten luettua kirjaa (Jostein Gaarderin Norjaan sijoittuva Appelsiinityttö) käsittelevä bloggaus ilmestyi aiemmin tänään.

Haaste avarsi paljon niin kirjallisia rajojani kuin käsitystä eri maistakin. Matkan varrella huomasin sen, kuinka paljon historialla on vaikutusta myös kirjallisuuteen. Lähes kaikki entisiin siirtomaihin (niin Etelä- ja Väli-Amerikassa, Afrikassa kuin Aasiassakin) sijoittuvat teokset, jotka ovat paikallisen kirjailijan kirjoittamia, käsittelevät tai vähintäänkin saavat vaikutteita kolonialismista ja sen jälkiperinnöstä. Kulttuurien sekä länsimaistumisen ja perinteiden ristiriitojen vaikutukset olivat pääosassa monessa kirjassa. Näillä teoksilla oli vahvasti taustalla ajatus oman kansan tuomisesta myös kirjallisuuteen, ilmiöiden käsittelystä, kannanotosta. Länsimaissa puolestaan kirjat olivat enemmän viihteellisiä. Tämä jako näin karkeasti yleistettynä, poikkeuksiakin tietysti mahtuu puolin ja toisin.

Ihan mielenkiinnosta listasin hieman tilastoja haasteen varrelta. Vaikka Maailmanvalloitus-haasteeseen oli tarkoitus lukea vain kaunokirjallisia teoksia, niin välillä tuli mentyä hieman harmaalla alueella. Varsinaisia tietokirjoja en kuitenkaan lukenut yhtään, mutta mukaan mahtui useampi muistelmateos ja matkakertomus, novelli- ja runokokoelmia ja pari näytelmääkin.

Tilastollisesti maailmanvalloitus näytti tältä:

Lasten- ja nuortenkirjoja: 16
Naiskirjailijoiden teoksia: 62
Mieskirjailijoiden teoksia: 137
Kotimaista kirjallisuutta: 5
Ulkomaista kirjallisuutta: 190 (yhteensä 85 eri maasta)
Novellikokoelmia: 6
Runokokoelmia: 12
Näytelmiä: 2
Suomenkielisiä: 83
Englanninkielisiä: 112
E-kirjoja: 13
Äänikirjoja: 6
Sivuja: 55482
Tunteja ja minuutteja: 83 h 19 min

Maailmanvalloitus-haaste oli siis antoisa, avartava ja mielenkiintoinen haaste. Harkitsen silti kyllä toiste, ennen kuin lähden mukaan näin suuritöiseen lukuhaasteeseen.

Appelsiinityttö

Kirjoittaja: Jostein Gaarder
Suomentaja: Katriina Savolainen
Julkaistu: 2003 (suomennos 2004)
Alkuperäinen nimi: Appelsinpiken
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 167

Viisitoistavuotias oslolaispoika Georg saa kirjeen isältään menneisyydestä. Georgin ollessa nelivuotias isä kuoli, eikä hänellä ole juurikaan muistoja tuolta ajalta. Kirjeen myötä Georgin isä ja tarina Appelsiinitytöstä heräävät uudestaan henkiin. Samalla Georg kirjoittaa yhdessä isänsä kanssa tarinaa, johon sekoittuvat niin menneisyys ja nykyisyys kuin elämän suuret kysymyksetkin.

Olen lukenut Jostein Gaarderin Appelsiinitytön kerran aikaisemmin - taisin itse olla melkein samanikäinen kuin Georg tarinassa, pari vuotta nuorempi. En edes valinnut kirjaa itse (äiti toi sen kirjastossa käydessään) ja ensivilkaisulla se ei juuri edes kiinnostanut. Luin sen kuitenkin, ja pidin kirjasta paljon jo silloin.

Vaikka Appelsiinityttö on nuortenkirja, on se mielestäni yhtä paljon myös kirja aikuisille. Nuortenkirja se on ehkä siksi, että päähenkilö on viisitoistavuotias teini, lapsuuden ja aikuisuuden välissä oleva henkilöhahmo. Muuten teosta on vaikea laittaa lokeroon - kirjassa käsitellyt teemat ovat samoja universaaleja asioita, joiden kanssa kaiken ikäiset kaikkialla pohdiskelevat. Mikä on elämän tarkoitus? Miksi elää maailmassa, kun jossain välissä elämä kuitenkin loppuu?

Appelsiinityttö on kirjana kaunis ja surullinen. Esittämiensä kysymysten lisäksi se on myös ennenkaikkea rakkaustarina. Ei elämää suurempi rakkaustarina, ihan tavallinen, joskin romanttisesti kirjoitettu.

Pidin Jostein Gaarderin teoksessa paitsi sen filosofisuudesta, myös sen realistisuudesta. Georgin isän Jan Olavin kuoleman jälkeen tämän äiti on mennyt uusiin naimisiin. Vaikka Georg tulee hyvin toimeen isäpuolensa Jørgenin kanssa, isän kirjeen luettuaan hän kysyy äidiltään kummastako tämä pitää enemmän: Jan Olavista vaiko Jørgenista. Äiti vastaa, ettei sellaista sovi kysyä. Jan Olavin ja Georgin äidin Veronikan rakkaustarina on kirjan keskiössä, mutta sekään ei ole ikuinen tai liiaksi romantisoitu.

Jostein Gaarderin Appelsiinityttö on ihana, koskettava ja herkkä kirja. Pidin teoksesta aivan valtavasti, niin viime lukukerralla kuin nytkin.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Liisan seikkailut ihmemaassa & peilimaailmassa

Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa
Kirjoittaja: Lewis Carroll
Kuvittaja: John Tenniel
Suomentajat: Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner
Julkaistu: 1865 & 1871 (yhteisniteen suomennos 1974)
Alkuperäiset nimet: Alice's Adventures in Wonderland & Through the Looking Glass
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 278

Liisa putoaa kaninkoloon, ja päätyy aivan uuteen maailmaan. Maailman, jossa on hassuja hatuntekijöitä, puhuvia eläimiä ja mestauskomentoja jakeleva kuningatar...

Ostin yhteisniteen Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa jo viitisen vuotta sitten, aikomuksenani lukea tämä lastenkirjallisuuden klassikko. Kirjalle ei löytynyt aikaa ennen kuin nyt.

Ja vastoin odotuksia en pitänyt kirjasta yhtään! Kirja on surrealistinen, leikkii logiikalla ja kielellä. Ei jotenkin vain uppoa minuun. Tämän kanssa kävi siis samoin kuin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin kanssa: hehkutettu lastenkirjaklassikko ei ole ollenkaan minun makuuni. Johtuukohan siitä, että molemmat tuntuivat liian hölmöiltä ja lapsellisilta näin aikuisena luettuina? Jos nämä olisi lukenut lapsena, olisko nostalgiaside vahvempi ja kirja mielekkäämpi lukukokemus? Toisaalta sekä Pikku prinssi että Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa ovat niin erilaisia sekä nykyisen että lapsuuteni kirjamaun kanssa, että en välttämättä olisi pitänyt niistä silloinkaan.

Plussaa täytyy kuitenkin antaa John Tennielin hienosta kuvitustyöstä! Kirjan parasta antia.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Sara ja Sarri & Sara ja Sarri matkustavat

Sara ja Sarri
Kirjoittaja: Anni Swan
Julkaistu: 1927
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 212

Sara ja Sarri matkustavat
Kirjoittaja: Anni Swan
Julkaistu: 1930
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 218

Sara ja Sarri sekä Sara ja Sarri matkustavat olivat lapsena suosikkini Anni Swanin Kootut kertomukset -sarjasta. Kirjassa Sara ja Sarri kanttorin perheessä elävä orpo Sarri kutsutaan rikkaan pikkuserkkunsa Saran kasvattisisareksi. Yhdessä tytöt keksivät kaikenlaisia kepposia, mutta myöhemmin heidän on pakko aikuistua. Saran isä Kaarlo Krank tekee vararikon ja perhe joutuu myymään kartanonsa ja muuttamaan maalle, Louhelan tilalle. Louhelassa Sara ja Sarri kuulevat sen entisen omistajan, Saran enon, aarteesta... Kirjassa Sara ja Sarri matkustavat tytöt lähtevät yhdessä Saran isän ja heille hankitun kaitsijan, Bella Märtzin, kanssa kiertämään Eurooppaa.

Sara ja Sarri ja Sara ja Sarri matkustavat jatkavat Anni Swanin Kootut kertomukset -sarjan tyttökirjojen liutaa. Hauskoja ja mukavia vanhan ajan nuortenkirjoja!

Teoksien Sara ja Sarri ja Sara ja Sarri matkustavat myötä olen nyt aikuisiällä lukenut kokonaan uudestaan Anni Swanin Kootut kertomukset -sarjan. Sarjaan kuuluvat seuraavat kirjat: Tottisalmen perillinen, Iris rukka, Kaarinan kesäloma, Ollin oppivuodet, Pikkupappilassa, Ulla ja Mark, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Me kolme & Ritvan suojatit, Pauli on koditon ja Arnellin perhe.

torstai 17. joulukuuta 2015

Aurora, keisarinnan hovineito

Kirjoittaja: Raili Mikkanen
Julkaistu: 1998
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 198

Aurora Stjernvall valmistautuu seuraelämään astumiseen. Kuusitoistavuotiaan elämä muuttuu siitä hetkestä: hänestä tulee aikuinen. Raili Mikkasen tyttökirja Aurora, keisarinnan hovineito, kertoo Aurora Karamzinin nuoruudesta, ensimmäisistä tanssiaisista aina oman pojan syntymään asti.

Aurora, keisarinnan hovineito on tyttökirja, jonka luin monta kertaa ala-asteella. Historiallinen totuuspohja ja romanttiset tanssiaiset olivat silloin hienointa mitä tiesin. Nyt syksylle kun muutin takaisin Suomeen pitkän ulkomailla asumisen, olen käyttänyt hyväkseni suomalaista kirjastolaitosta ja lukenut paljon lapsuuden suosikkeja. Paluu kirjan Aurora, keisarinnan hovineito pariin oli yhtä ihana kuin muistelinkin.

Olisi mielenkiintoista lukea ihan Auroran virallinen elämäkerta! Täytyy katsoa, onko sellaista edes kirjoitettu, vaikka luulisin, että niin merkittävästä henkilöstä kuin Aurorasta on kirjoitettu ainakin jotain.

Viikko 28 - Suosikkikirjannimi

Tummien perhosten koti. Valitsin kirjan yksinomaan kirjan nimen takia. Nimi on synkkä ja dramaattinen, mutta samalla niin kovin kaunis. Leena Landerin teos ei kuitenkaan ollut nimen veroinen: teos oli kyllä synkkä ja dramaattinen, mutta kirja ei ollut kyllä millään muotoa kaunis. Mutta teoksen nimi on kyllä niin upea, jo pelkästä nimestä saa kudottua niin monenlaisia mielikuvia...

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Naisten etsivätoimisto nro 1

Kirjoittaja: Alexander McCall Smith
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Julkaistu: 1998 (suomennos 2003)
Alkuperäinen nimi: The No 1 Ladies' Detective Agency
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 302

"Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella. Tällainen oli sen omaisuus: pieni valkoinen pakettiauto, kaksi kirjoituspöytää, kaksi tuoli, puhelin ja vanha kirjoituskone. Lisäksi toimistolla oli teekannu, jossa Mma Ramotswe - Botswanan aiona naspuolinen yksityisetsivä - teki rooibosteetä. Ja kolme mukia - yksi hänelle, yksi sihteerille ja yksi asiakkaalle. Eihän etsivätoimisto oikeastaan muuta tarvitse."

Mma Precious Ramotswe peri isänsä kuoleman jälkeen tämän karjan. Myytyän karjan Mma Ramotswe päätti toteuttaa unelmansa ja perusti etsivätoimiston. Naisten etsivätoimisto nro 1 on ensimmäinen ja ainoa laatuaan Botswanassa. Pian Mma Ramotswe saa ratkaistavakseen niin pieniä kuin suuria pulmiakin. Minne Peter Malatsi on kadonnut ja onko hän kuollut? Minne taas katosi opettajan poika? Ja tapaileeko teini-ikäinen Nandirani Patel salaa poikia?

Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 aloittaa kirjailijan Mma Ramotswe tutkii -sarjan. Kirja on hauska ja humoristinen kuvaus Botswanasta ja paikallisesta elämästä, jännitystä unohtamatta. Mma Ramotswen tutkimien juttujen lomassa lukija pääsee myös kuulemaan Mma Ramotswen menneisyydestä. Lapsuudesta isän ja serkun hoivissa, epäonnistuneesta ja väkivaltaisesta avioliitosta Noten kanssa.

Naisten etsivätoimisto nro 1 on hauska viihdekirja. Eihän kirja nyt kauhean syvällisyyksiin mene, vaikka se käsittelekeen pääjuonen sivussa rankkojakin aiheita. Täydellinen hyvän mielen kirja!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Seljalta maailman ääreen & Seljan Tuli ja Lumi

Seljalta maailman ääreen
Kirjoittaja: Rauha S. Virtanen
Julkaistu: 2001
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 300

Seljan Tuli ja Lumi
Kirjoittaja: Rauha S. Virtanen
Julkaistu: 2009
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 267

Seljalta maailman ääreen ja Seljan Tuli ja Lumi jatkavat Rauha S. Virtasen Selja-sarjaa. Nämä kaksi teosta ovat kuitenkin hieman erilaisia tunnelmaltaan ja teemoiltaan sekä sijoittuvat ajallisesti viitisentoista vuotta neljän ensimmäisen Selja-kirjan tapahtumien jälkeen.

Teoksessa Seljalta maailman ääreen Dodo, Kris ja Margarita ovat Chilessä. Kris on mennyt naimisiin Jerrynsä kanssa ja heillä on neljä lasta, Virva on edelleen sinkku. Margarita on naimisissa elokuvaohjaaja Erro Merran kanssa, joskin parin lapset Marius ja Matias viettävät hyvin paljon aikaa isovanhempiensa Rean ja Rikhardin luona Leppäkerttukujalla. Dodo on puolestaan mennyt naimisiin chileläisen Raúlin kanssa, ja odottaa tälle lasta. Kaksoispojat Aki ja Kai ovat jo kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois kotoa. Kirjan päähenkilöksi nousee Rean ja Rikhardin kuopus, neljätoistavuotias Tuli Selja, joka käy kirjeenvaihtoa chileläisen Lumin kanssa. Mutta kun Chilessä tapahtuu vallankaappaus ja presidentti Allende syrjäytetään, ovat Seljan tytöt todellisessa vaarassa...

Sekä Seljalta maailman ääreen että Seljan Tuli ja Lumi keskittyvät paljon Chilen sekä demokratian teeman ympärille. Molemmat kirjat ovat sävyiltään hyvin poliittisia. Seljan tytöt ottavat kantaa ja toimivat aktiivisesti sosialismin ja demokratian hyväksi. Kirjoja lukiessani minulle tuli mieleen Julia Alvarezin teos In the Time of the Butterflies, jossa toistuu sama asetelma kuin näissä Selja-kirjoissa. Alvarezin romaanissa neljä sisarusta kamppailevat diktatuuria vastaan - Minerva, Patría ja María Teresa aktiivisemmin, Dedé hiljaisemmin. Samoin kirjassa Seljalta maailman ääreen Dodo, Kris ja Margarita ovat paikan päällä Chilessä, kun taas Virva tukee aatetta koti-Suomesta käsin.

Kiinnitin muuten huomiota siihen, että näiden kahden kansikuvassa ovat samat tytöt kuin alkuperäisten neljän kirjan kanssa. Neljässä ensimmäisessä ajattelin aina tyttöjen olevan Kris ja Margarita, näissä kahdessa kannen tytöt lienevät Seljan Tuli ja chileläinen Lumi.

Pidin paljon molemmista kirjoista. Poliittisuus tyttökirjassa oli aika erikoinen, mutta tervetullut ratkaisu, joskin itse pidän enemmän perinteisemmistä tyttökirjoista. Neljä ensimmäistä Selja-kirjaa ovat minusta edelleen parempia, mutta nämä liki neljäkymmentä vuotta myöhemmin kirjoitetut jatko-osat vakuuttivat myös.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Kiinan kadotetut tyttäret

Kirjoittaja: Xinran
Suomentaja: Taina Wallin
Julkaistu: 2002 (suomennos 2013)
Alkuperäinen nimi: The Good Women of China
Kustantaja: Atena
Sivumäärä: 266

"Mikseivät minun tyttäreni voineet elää?"

"Miksei minun kiinalainen äitini halunnut pitää minua?"

Xinranin teos Kiinan kadotetut tyttäret kertoo paitsi Kiinassa adoptioon annetuista tyttäristä ja niistä tyttäristä, jotka eivät koskaan saaneet syntyä myös näiden tyttärien kiinalaisista äideistä. Kirja pitää sisällään kymmenen tositarinaa kiinalaisista äideistä ja tyttäristä, ratkaisuista antaa adoptioon joko pakolla tai vapaaehtoisesti, jo syntyneen elämän lopettamisesta. Tarinat ovat nimeltään Ensimmäinen tapaamani äiti, joka oli menettänyt tyttärensä, Jokainen tyttölapsen äiti tuntee kipua sydämessään, Kätilön tarina, Tiskaaja, joka yritti kahdesti riistää itseltään hengen, Kiintiönylittäjäsoturit: isä pakomatkalla, Orpokodin Punainen Mary, Äiti joka odottaa yhä Yhdysvalloissa, Moraliteetti meidän ajallemme, Rakkauden siteitä: pikkukivi ja lehti ja Missä olet, Pikku Lumi?.

Xinran kuvaa tarinoissa erilaisia naiskohtaloita ja tutkii samalla miksi Kiinassa on niin paljon kadotettuja tyttäriä. Pääsyy lienee Kiinan yhden lapsen politiikka sekä perinteet ja kulttuuri, joka pitää poikalasta tyttöä monin verroin arvokkaampana. Vaikka Kiinan kadotetut tyttäret kertoo myös syitä asialle, antaa se samalla äänen näiden tyttärien äideille ja kertoo, miksi naiset Kiinassa päätyvät luopumaan tyttölapsistaan.

Epäröin hieman ennen tähän kirjaan tarttumista: aihe kiinnosti kyllä kovasti, mutta pelkäsin hieman kuvailun ja teemojen olevan hieman rankkoja. Sitä ne kyllä ovatkin. Xinran kuvaa Kiinan kadotetuissa tyttärissä sitä, kuinka maaseudulla vastasyntyneeltä tarkastetaan sukupuoli - jos se on poika, koko suku juhlii riemuissaan, jos se on tyttö, niin lapsi hukutetaan vähin äänin. Xinran kuvaa myös äitien tuskaa. Tiskaaja Kumenia, joka yrittää tappaa itsensä useamman kerran, monta lasta saanutta äitiä, joka on puolisonsa kanssa alituisesti liikkeellä välttääkseen useammasta lapsesta seuraavia sanktioita, mutta joka joutuu silti jättämään lapsensa yksin vieraalle asemalla.

Kiinan kadotetut tyttäret on koskettava kirja, joka avaa ihmiskohtaloita ja naisten ajatuksia, kertomalla samalla myös faktaa kadotetuista tyttäristä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Lumikki-trilogia


"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään."

Punainen kuin veri
Kirjoittaja: Salla Simukka
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 264

"Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus."

Valkea kuin lumi
Kirjoittaja: Salla Simukka
Julkaistu: 2013
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 237

"Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo."

Musta kuin eebenpuu
Kirjoittaja: Salla Simukka
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 192

Lumikki Anderson käy ilmaisutaidon lukiota ja asuu yksin omassa asunnossaan. Kun koulun pimiöstä löytyy valtava määrä kirjaimellisesti pestyjä seteleitä, joutuu Lumikki luopumaan näkymättömänä pysyttelyn taktiikastaan ja sekaantumaan asiaan. Yhtäkkiä Lumikki onkin keskellä huumekauppasotkua...

Salla Simukan Lumikki-trilogia on sekä kotimainen että ulkomainen myyntimenestys. Teossarja yhdistää nuortenkirjan ja trillerin. Tartuin itse tähän puhtaasta uteliaisuudesta ja myös sen takia, että idea trilogian taustalla oli mielestäni mielenkiintoinen. Lumikki-trilogia: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Hauskana yksityiskohtana myös kirjojen ulkoasu noudattelee Lumikki-teemaa. Kannet ovat mustavalkoisia punaisella höystettynä, ja kirjojen sivureunat ovat värilliset, kunkin kirjan teemavärin mukaisesti.

On helppo nähdä, mikä Lumikki-sarjassa myy. Lumikki Anderson on täydellinen päähenkilö nuorille: samastuttava, mutta ei täydellinen. Koulukiusatun taustallaan päähenkilö on samoja rankkoja asioita kokenut kuin moni muu nuori. Kaiken päälle Lumikki on vielä sopivasti erilainen, oman tiensä kulkija.

Kirjat itsessään taas ovat nopeatempoisia ja helppolukuisia. Nämä lukee nopeasti vaikka ei olisi tottunutkaan lukemaan. Juoni vie mennessään, actionia on joka käänteessä ja jännitys pitää otteessaan ihan loppuun asti. Ja vielä senkin jälkeen - jokainen osa nimittäin houkuttelee lukevan seuraavan.

Kaikesta tästä huolimatta en pitänyt Lumikki-trilogiasta yhtään. Kaikki nuo ominaisuudet, jotka luettelin, luovat kyllä toimivan, myyvän ja hyvän nuortenkirjasarjan, mutta jokin puuttui. Ehkä täytyy vain hyväksyä, että tässä vaiheessa young adult -kirjat eivät oikein uppoa minuun. Pidin vielä Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjasta (Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi), tosin olinkin silloin vielä varsinaista kohderyhmää. Sen jälkeen nämä hypetetyt nuortenkirjasarjat ovat poikkeuksetta olleet pettymyksiä - esimerkkeinä Veronica Rothin Divergent, Insurgent ja Allegiant sekä Lauren Oliverin Delirium, Pandemonium ja Requiem.

Yhteenvetona voisi sanoa, että taitavasti ja kekseliäästi luotu hyvä nuortenkirjasarja: Lumikki-trilogia oli vain tällä kertaa itselleni väärä teossarja väärässä aikaa.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Samuelin kirja

Kirjoittaja: Emma Å
Julkaistu: 2008
Kustantaja: Sunkirja
Sivumäärä: 219

Kun Jenin isoisä Edvard 'Eetu' Helminen päättää pitää syntymäpäivänsä, kukaan suvusta ei aavista pahaa. Edes Jenin eronneet vanhemmat eivät aiheuta ongelmia, vaikka Jenin isä saapuukin paikalla vastavihityn uuden puolisonsa kanssa. Mutta kun uusi puoliso, Kerttu, jota Jen kutsuu Batsebaksi, murhataan, muuttuu tunnelma suvun keskuudessa hyvin nopeasti...

Emma Ån dekkari Samuelin kirja saa nimensä Raamatun Samuelin kirjasta, jossa esiintyy myös Batseba-niminen nainen. Nimeä lukuunottamatta kirja ei juuri käsittele Batsebaa tai Samuelin kirjaa, vaan keskittyy murhan selvittelyyn.

Rehellisesti sanottuna Samuelin kirja on käsittämättömän tylsästi kirjoitettu. Tönkköjä lauseita, liikaa töksähtelevää kuvailua. Omituisia ja epärealistisia hahmoja ja juonenkäänteintä. Emma Ån teos ei jää mieleen.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Sivullinen

Kirjoittaja: Albert Camus
Suomentaja: Kalle Salo
Julkaistu: 1942 (suomennos 1947)
Alkuperäinen nimi: L'étranger
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 160

Nuori algerianranskalainen mies, Mersault, sekaantuu ystävänsä riitoihin tämän rakastajattaren kanssa ja asiaan liittyvien seikkojen yhteydessä tulee tappaneeksi miehen. Sivullinen kuvaa oikeusjuttua, Mersaultin vankilassa oloa sekä lopulta tämän kuolemantuomiota.

Albert Camusin Sivullinen on lyhyt, mutta sitäkin vaikuttavampi kirja. Teoksesta tulee mieleen Franz Kafkan Oikeusjuttu, vaikka Sivullinen on paljon realistisempi ja ytimekkäämpi. Oikeusjutun Josef K. on paljon inhimillisempi, Sivullisen Mersault taas tuntuu ottaneen hyvin välinpitämättömän ja raivorehellisen asenteen. Camusin päähenkilö näyttäytyy tunteettomana ja omituisena, mutta siitä huolimatta lukija tuntee tiettyä sympatiaa.

Sivullisesta voisi varmasti kirjoittaa paljon pidemmästikin (ja on kirjoitettukin), mutta itse haluan nostaa esille vain tämän yhden sitaatin:

"Tuosta hetkestä alkaen Marien [Mersaultin kihlatun] muisto olisi sitä paitsi ollut minulle yhdentekevä. Kuolleena hän ei minua enää kiinnostanut. Minusta se oli normaalia, koska käsitin varsin hyvin, että ihmiset unohtavat minut kuoltuani. Heillä ei ollut enää mitään tekemistä minun kanssani. Enpä voinut edes sanoa, että tuon ajatteleminen olisi ollut kovaa. Itse asiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi."

Camusin Mersault on äärimmäisyyksiin asti rationaalinen ihminen, joka selvästi noudattaa elämänohjetta siitä, että se, mitä ei voi muuttaa, pitää hyväksyä. Asiat ovat hänelle vain tottumiskysymyksiä.

Kaiken kaikkiaan Sivullinen on mieleenpainuva ja voimakas teos. Kannattaa lukea, tämä antaa ajattelemisen aihetta vaikka tätä ei ryhtyisikään pohtimaan kovin syvällisesti tai filosofisella tasolla.

torstai 10. joulukuuta 2015

Murhaaja on kettu

Kirjoittaja: Ellery Queen
Suomentaja: Hedvig Järvenpää-Lehtonen
Julkaistu: 1945 (suomennos 1959)
Alkuperäinen nimi: The Murderer is a Fox
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 244

Rouva Linda Fox odottaa miehensä Davyn palaamista sodasta, mutta kun tämä tulee, avio-onni ei palaakaan ennalleen. Davyn hermot ovat sodan jäljiltä riekaileina, ja sen lisäksi tätä piinaa kahdentoista vuoden takainen rikos: Davyn isä istuu vankilassa Davyn äidin murhasta. Kapteeni Davy Fox on aivan varma, että myös hänellä ovat murhaajan geenit, ja eräänä yönä hän kuristaa tahdottomana vaimoaan. Linda ei suostu eroamaan, vaan ottaa epätoivoisena yhteyttä salapoliisi ja kirjailija Ellery Queeniin. Linda, Davy ja Ellery panevat toivonsa Bayard Foxin kiihkeisiin vakuutuksiin syyttömyydestään, ja alkavat ratkoa kahdentoista vuoden takaista rikosta...

Ellery Queenin Murhaaja on kettu on klassinen, agathachristiemäinen dekkari. Kuten myös monissa Christien rikosromaaneissa, myös tässä aletaan tonkia menneisyydessä tapahtunutta murhaa.

Dekkareista on aina niin vaikea sanoa mitään paljastamatta yhtään mitään, mutta taisinpa löytää Queenista uuden lempirikoskirjailijan. Minuun vetoavat juuri nämä klassiset teokset: jännitystä riittää, mutta pysytään silti aika maltillisilla vesillä väkivallan ja raakuuden suhteen. Tästä nimenomaisesta teoksesta täytyy kyllä silti mainita se, että loppuratkaisu oli äärimmäisen lame. Toteutus oli silti hyvä, ja ensi kerralla dekkarinnälässä saatan valita jonkun Ellery Queenin teoksista.

Viikko 27 - Yllättävin juonenkäänne

Yllättävin juonenkäänne on ehkäpä Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksen loppuratkaisu. Rikoksen selvitys taitaa kuitenkin olla niin spoilattu, että harva lukee enää kirjan tietämättä syyllistä murhaan etukäteen. Itse kuitenkin luin kirjan niin nuorena, etten ollut ehtinyt kuulla loppuratkaisua, joten Idän pikajunan arvoituksen loppuratkaisu pääsi yllättämään.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Sadan vuoden yksinäisyys

Kirjoittaja: Gabriel García Márquez
Suomentaja: Matti Rossi
Julkaistu: 1967 (suomennos 1971)
Alkuperäinen nimi: Cien años de soledad
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 414

"Harhailtuaan kuukausikaupalla pitkin soita he saapuivat joelle jonka kivisessä uomassa kiitävä vesi oli kuin jähmettynyttä lasia, ja leiriytyivät sen partaalle. Vuosia myöhemmin, toisessa sisällissodassa, eversti Aureliano Buendía yritti koukata tuon samaisen reitin kautta ja vallata Riohachan yllätyshyökkäyksellä. Kuuden päivän korpivaelluksen jälkeen hän tajusi yrityksen mielettömäksi. Leiriytyessään nyt illan suussa joen rannalle José Arcadio Buendían väki vaikutti lähinnä hukkumaan tuomitulta haaksirikkoisten laumalta. Matkan aikana joukko oli kuitenkin kasvanut ja kaikki halusivat elää ja elivät vanhoiksi. Sinä yönä José Arcadio Buendía näki unta että tuolle paikalle oli kohonnut meluisa kaupunki jonka taloissa oli peiliseinät. Kysyessään mikä kaupunki se oli hän sai kuulla oudon nimen joka ei merkinnyt mitään mutta joka unessa soinnahti yliluonnolliselta. Kaupunki oli nimeltään Macondo. Seuraavana päivänä hän sai miehet uskomaan ettei merta löytyisi. Hän käski heidän raivata aukion joen partaalle, rannan viileimpään kohtaan. Niin sai alkunsa Macondon kylä."

Buendían suku asettuu aloilleen Macondon kylään: he asuvat siellä seitsemän sukupolven ajan. Nobel-voittaja Gabriel García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyys on polveileva sukukronikka, joka tiivistää maagisen realismin ja fiktion avulla Kolumbian historian yksiin kansiin.

Teoksessa ehdottomasti parasta on sen henkilökaarti. Suvun vanha matriarkka Ursula, joka pitää lankoja käsissään. Tappelevat sisarukset Amaranta ja Rebeca. Kaunis, mutta omituinen Remedios. Sotaisa eversti Aureliano Buendía. Lopulta takavasemmalle jäävä José Arcadio Buendía. Sadan vuoden yksinäisyys on ehdottomasti värikkäiden ja mielenkiintoisten henkilöhahmojen juhlaa: vaikka kirjassa sattuu ja tapahtuu, niin omaan mieleeni jäivät silti ehdottomasti voimakkaat ja omaperäiset Buendían suvun jäsenet. Mielenkiintoista kirjassa on myös se, kuinka naisvaltainen se on. Tai oikeammin kuinka tasavertainen se on. Vaikka Buendían miehillä on Sadan vuoden yksinäisyydessä iso rooli, niin niin on myös naisilla.

Maailmanvalloitus-haasteeni osalta Sadan vuoden yksinäisyys oli viimeinen Etelä-Amerikkaan sijoittuva teos. Kirjaa lukiessani kiinnitin huomiota myös siihen, kuinka paljon samankaltaisia teemoja tässä teoksessa oli verrattuna muihin samasta mantereesta kertoviin teoksiin. Erityisesti Isabel Allenden Henkien talo oli mielestäni hyvin samanlainen García Márquezin romaanin kanssa: molemmat edustavat maagista realismia, molemmat ovat sukukronikoita, molemmat kertovat historiallisista tapahtumista fiktiivisten hahmojen kautta.

Aloittaessani lukemaan Sadan vuoden yksinäisyyttä minulla oli paljon ennakko-odotuksia - kirjahan on hyvin tunnettu ja myös paljon ylistetty. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka teoksesta pidinkin, niin se ei ollut läheskään niin vaikuttava ja mieleenpainuva kuin olisin halunnut. Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on silti ehdottomasti klassikkoteos, joka kannattaa lukea.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Liebster Award II

Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Maria heitti minua haastella. Kiitos kovasti! Liebster Awardin säännöt ovat seuraavat:
1. Linkkaa haasteen antajan blogi postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon, ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat vastaavat.
6. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Itse taidan kuitenkin toteuttaa vain kolme ensimmäistä kohtaa - Liebster Award lienee jo kiertänyt suurimman osan blogeja läpi.

Retan kysymykset:

1. Minkä elokuvan näin viimeksi?
Oli luntattava Netflixistä, viimeksi tuli katsottua Shrek!

2. Kuvaile unelmakirjaasi.
Apua miten vaikea kysymys. Sellainen, joka tempaa mukaansa heti ensimetreiltä. Realistinen, mutta jotenkin maaginen tunnelma. Pitkä, mutta sellainen jonka voi lukea yhdeltä istumalta. Ei ahdistava eikä liian surumielinen, mutta ei mitään kevyttä hattarakaan. Sellainen, että päähenkilöt tuntuvat olevan oikeasti olemassa. Tärkeimpänä kuitenkin ehkä se, että oikeasti tuntee elävänsä hahmojen mukana ja olevansa osa kirjan maailmaa.

3. Liittyykö sinulla lukemiseen jotain rituaaleja? (Esim. aina pitää olla teetä tai kietoutuneena tiettyyn vilttiin.)
Ei sitten minkäänlaisia! Mukavinta on tietysti lukea (ainakin talvisin) teekuppi kädessä ja viltin alla, mutta luen kyllä missä sattuu.

4. Minkälainen ihminen olet juhlissa?
Varmaan aika lailla samanlainen kuin muutenkin? Jos paikalla on lähinnä tuttuja, juttelen tuttujen kanssa, jos taas en tunne ketään niin yritän tutustua ihmisiin parhaani mukaan.

5. Onko e-kirjoilla tulevaisuutta? Entä paperikirjoilla? Kirjakaupoilla?
Eiköhän kaikilla noilla ole tulevaisuus. E-kirjat varmaan yleistyvät enemmän, mutta en usko, että paperikirjat kuolevat nekään ihan äkkiä.

6. Kenen kirjailijan työhuoneessa haluaisit olla kärpäsenä katossa? Elävä tai kuollut, kumpikin käy.
Tämäkin on niin vaikea! Ehkä J.K. Rowlingin.

7. Kummasta pidät enemmän: kirjojen ahmimisesta vai rauhallisesti makustelusta?
Sekä että! Riippuu niin paljon kirjasta. Nopeatempoiset dekkarit ahmii hetkessä, rauhalliset ja tunnelmalliset teokset taas vaativat hitaamman lukutahdin.

8, Kuinka järjestelmällinen olet?
Erittäin järjestelmällinen. Tiedän täsmällään missä kaikki tavarani ovat ja pidän kirjaa oikeastaan kaikesta.

9. Oletko innostunut jostain viime aikojen muoti-ilmiöstä, kuten karppauksesta, Room Escapesta, lankuttamisesta tai pastellinvärisistä hiuksista?
No jaa, en oikeastaan. Joskus innostun, mutta harvemmin silloin kun ilmiö on muodissa, tulen enemmän jälkijunassa.

10. Kirjasarja vai yksittäinen romaani?
Yksittäinen romaani. Kirjasarjatkin ovat ihania. mutta upeimmat tarinat on ainakin oman lukuhistoriani perusteella saatu tiivistettyä yhteen kirjaan.

11. Missä maisemassa mielesi lepää?
Vuorimaisemat, meret tai järvet.

Uneksija

Kirjoittaja: Jaakko Yli-Juonikas
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Otava
Sivumäärä:  191

"Tuona kesäyönä Eino teki tärkeän havainnon koskien tajuntansa rakennusta. Hän oppi, että valveen ja unen rajaa vartioi selittämätön kauhu. Päästäkseen sen ohi ymmärryksen on sammuttava."

Eino Teräs kiertää ympäri Suomea suosittuna unisaarnaajana, vaipuen horrokseen ja puhuen hämäriä. Jaakko Yli-Juonikkaan teos Uneksija sijoittuu vuoteen 1919, aikaan, jolloin Suomi oli juuri itsenäistynyt. 

Uneksija sekoittaa totta ja houretta, unta ja valvetta - hämmentävällä tavalla. Tästä kirjasta täytyy rehellisesti sanoa että itse en tavoittanut punaista lankaa lainkaan - teoksessahan ei ole päätä eikä häntää! Jaakko Yli-Juonikkaan Uneksija jäi hyvin etäiseksi ja laimeaksi lukukokemukseksi. Teoksen lukemisen jälkeen oli oikeastaan sellainen olo, kuin olisi itsekin houraillut.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Kanssasi aina

Kirjoittaja: Nataša Dragnić
Suomentaja: Tiina Hakala
Julkaistu: 2011 (suomennos 2012)
Alkuperäinen nimi: Jeden Tag, jede Stunde
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 284

"Ilmassa väreilee aina jotain erikoista, kun Dora ja Luka ovat yhdessä. Sitä ei voi kutsua tyveneksi eikä myrskyksi. Se tuoksuu mandariineille ja paahdetuille manteleille ja merelle ja vastaleivotuille pikkuleiville ja keväälle. Aivan kuin heitä ympäröisi pilvi. Toisten mielestä se, siis pilvi, on turkoosinvärinen, toisten mielestä oranssi."

Dora ja Luka tutustuvat ensimmäisen kerran päiväkodissa: muutaman vuoden ikäerosta huolimatta he ovat ensi hetkistä lähtien erottamattomat, parhaat ystävät. Elämä kuitenkin heittelee heitä eri suuntiin, mutta parikymppisinä he tapaavat taas. Vain odottaakseen, että he joutuvat jälleen eroon. Kahden vuosikymmenen jälkeen Dora ja Luka kohtaavat kolmannen kerran ja ymmärtävät, että heidän kuuluu olla yhdessä aina.

Nataša Dragnićin Kanssasi aina on puhdasverinen rakkausromaani. Itse en ole rakkaustarinoista varauksettoman innostunut, mutta tästä täytyy kyllä sanoa, että vaikka genre ei omaan makuuni olekaan (perinteisiä Austenin ja Brontën teosten tapaisia romaaneja lukuunottamatta), niin Kanssasi aina oli viihdyttävä, helppolukuinen ja hauska rakkaustarina. Vaikka loppu on onnellinen - niin kuin sen tietysti kuuluukin tällaisessa hyvän mielen kirjassa - ei tarina silti ole liian imelä tai siirappinen. Doran ja Lukan rakkaustarinaan mahtuu myös paljon surua ja petoksia.

Kanssasi aina on mukava hyvän mielen kirja - nopeata ja helppoa luettavaa. Loppu on sopivan avoin, eikä kaikkea selitetä lukijalle, mistä itse pidän paljon kirjoja lukiessa. On hyvin raskasta lukea teoksia, joissa kaikki selitetään viimeistä piirua myöten, eikä mitään jää lukijan oman tulkinnan varaan. Nataša Dragnićin Kanssasi aina ei mene mielestäni ihan chick lit -kategoriaankaan, joten jos kaipaa kepeämpää lukemista, niin tämä on hyvä vaihtoehto vaikka ei erityisemmin rakkaustarinoista välittäisikään.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

My Driver

Kirjoittaja: Maggie Gee
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Telegram Books
Sivumäärä: 321

Kirjailija Vanessa Henman on matkalla Ugandaan, konferenssiin joka pidetään Kampalassa. Vanessan entinen siivooja-lastenhoitaja Mary Tendo työskentelee Kampalan Sheraton-hotellissa, ja on puolestaan pyytänyt Vanessan ex-miestä, putkiasentaja-Trevor Patchettia tulemaan korjaamaan erään kaivon. Sekä Vanessa ja Trevor ovat täysin tietämättömiä toistensa matkasuunnitelmista - ja lopulta käykin niin, etteivät suunnitelmat Ugandassa mene aivan putkeen...

Maggie Geen romaani My Driver on jatko-osaa saman kirjailijan teokselle My Cleaner, mutta teos toimii vallan hyvin itsenäisestikin luettuna. Kirja käsittelee kulttuurieroja, mutta vain sivuosassa: pääosassa ovat erityisesti Vanessan ja Trevorin päätökset ja kohtalot. My Driver keskittyykiin kuvaamaan erityisesti henkilöhahmoja.

Teoksen päähenkilöitä ovat jo mainitut kolme: brittiläinen, parikymmentä vuotta sitten eronnut mutta edelleen lämpimissä väleissä oleva pari, Vanessa ja Trevor, sekä ugandalainen Mary Tendo. Vanessan ja Trevorin jo aikuinen poika Justin ja tämän perhe - vaimo Zakira sekä poika Abdul Trevor - ovat kuitenkin merkittävässä sivuosassa, samoin kuin Trevorin rakastaja Soraya.

My Driver sijoittuu 2000-luvun puoliväliin, Kansainyhteisön päämiesten Kampalan kokoontumisen tiimoille. Vaikka, kuten jo mainitsin, kulttuurierot ja elämän erilaisuus Ugandassa ja Iso-Britanniassa ei ole kirjassa keskeisintä, kiinnitin kuitenkin huomiota erääseen ajatukseen kirjassa, jonka Maggie Gee esittää Trevorin hahmon kautta. Trevor on putkimies, ammatissa, jota ei länsimaissa juurikaan arvosteta sen suuremmin. Ugandassa tilanne on kuitenkin aivan erilainen:

"Just once in a while, it is good to be feasted. In England, plumbers aren't exactly princes (no wonder: no-one goes thirsty for hours, or pants for water in boiling heat). Course, they're keen to get hold of him in their hour of need, when the tank has just burst or the radiator's leaking. They might offer a backhander to jump the queue, which Tervor has to explain is offside, because even plumbers have their sense of honour. But this is different. They make him feel special. The skills he takes for granted really mean something, here... today Trevor Patchett is 'the Bringer of Water'."

Mary Tendon kotikyläläiset juhlivat Trevoria kuin sankaria - pelastaahan tämän saapuminen koko kylän kuivuudelta. Tämä My Driverin kohta pisti miettimään, kuinka monia, elintärkeitä asioita länsimaissa pitääkään itsestäänselvyytenä.

Maggie Geen teoksen onnellinen, joskin ennalta-arvattava loppu oli mielestäni oikein hyvä lopetus. My Driver antoi ajattelemisen aihetta olematta silti liian raskasta tai synkkää luettavaa, kuten kehitysmaista kertovat kirjat joskus voivat olla.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Me kolme & Ritvan suojatit

Me kolme
Kirjoittaja: Anni Swan
Julkaistu: 1937
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 187

Ritvan suojatit
Kirjoittaja: Anni Swan
Julkaistu: 1937
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 128

Me kolme & Ritvan suojatit pitää sisällään oikeastaan kaksi kirjaa. Ensimmäinen, Me kolme, kertoo koulusta erotetusta Erkistä joka onnistuu kuitenkin saamaan toimen kirjanpitäjän apulaisena Orimäen tehtaalla. Matkalla Orimäellä Erkki ja kuski kuitenkin eksyvät ja saapuvat salaperäiseen mökkiin, jossa Erkki tapaa epäystävällisen isännän ja kaksi pelokasta poikaa, Koljan ja Vanjan. Saavuttuaan viimein Orimäellä Erkki tutustuu Ritvaan ja Yrjöön. Yhdessä kolmikko alkaa selvittää huhupuheita, joiden mukaan läheisen kartanonrouvan kaksi poikaa olisi ryöstetty tulipalon yhteydessä useampi vuosi sitten. Ritvan suojatit kertoo puolestaan Ritvan tutustumisesta tämän köyhään luokkatoveriin Saskiaan ja tämän perheeseen, Ritva koettaa kovasti auttaa uusia suojattejaan, mutta perheen vanhin poika Jukka ei tahdo nöyrtyä ottamaan apua vastaan, vaikka perhe tarvitsisi sitä kipeästi.

Teoksen ensimmäinen osa, Me kolme, on Anni Swanin Kootut kertomukset -sarjan kirjoista selkeästi jännittävin ja mielikuvituksellisin. Erkki, Ritva ja Yrjö selvittävät salaperäistä kidnappaustapausta, jonka he tietysti lopulta selvittävät. Kuten monissa Anni Swanin nuortenkirjoissa, rikoksen motiivina oli ahneus.

En lapsena oikein juurikaan välittänyt teoksesta Me kolme & Ritvan suojatit erityisemmin: ehkä siksi se ei nytkään herättänyt erityisesti nostalgiatunnelmia tai sykähdyttänyt sen enempää.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Ankkurinappi

Kirjoittaja: Vesa Ämmälä
Julkaistu: 2010
Kustantaja: Ilias
Sivumäärä: 75

Patu elää tavallista arkea.
Sitten hän auttaa vanhaa merimiestä,
heistä tulee ystäviä.
Patu ryhtyy etsimään merimiehelle venettä,
ja törmää matkalla Emmaan.

Vesa Ämmälän Ankkurinappi on kertomus, joka kertoo Patusta, vanhasta merimiehestä ja Emmasta. Samalla se on ensimmäinen selkokirja, jonka olen lukenut. Elokuussa Klaaran päivän Tuija pisti pystyyn selkokirja-haasteen Tuijata-blogissaan, mutta itse en ehtinyt osallistumaan. Oli kuitenkin mielenkiintoista lukea selkokirja!

Selkokeskus kertoo selkokielestä näin:

"Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä."

Vesa Ämmälän Ankkurinappi on kaikkea näitä. Lauseet ovat lyhyitä, kaikki turha on otettu pois. Rivit eivät ole täysiä, vaan käsittävät joko lauseen tai puolikkaan. Sisällöltään selkokirja on myös selkeä: hahmokavalkadi ei ole liioiteltu, ihmissuhteet ovat helposti hahmotettavissa, tapahtumat kerrotaan selkeästi ja sivujuonia ei juuri ole.

Riisutusta muodostaan huolimatta selkokirja ei kuitenkaan ole tylsä. Ainakin tähän asti ainoa selkokirjakokemukseni Ankkurinappi oli hauska ja lämmin tarina auttamisesta ja hyvän kiertämisestä.

torstai 3. joulukuuta 2015

Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Kirjoittaja: Luis Sepúlveda
Suomentaja: Matti Brotherus
Julkaistu: 1989 (suomennos 1993)
Alkuperäinen nimi: Un viejo que leía novelas de amor
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 132

Luis Sepúlvedan Vanha mies joka luki rakkausromaaneja on "lyyrinen romaani luonnon puolesta". Teos kertoo vanhasta ecuadorilaisesta miehestä, Antonio José Bolivar Proãnosta, joka pitää rakkausromaanien lukemisesta ja joka palkataan metsästämään tappajaoselotti. Amerikkalainen metsästäjä on ampunut oselotin pennut, tämän puolisoa on haavoitettu ja lopulta oselotti tahtoo tappaa kaikki ihmiset.

Teoksen loppuratkaisun arvaa jo: Antonio José Bolivar Proãno joutuu vastakkainen tappajaoselotin kanssa. Vaikka teoksen Vanha mies joka luki rakkausromaaneja päähenkilö metsästääkin oselottia ja kirjassa on vahvasti läsnä ihmisen ja luonnon vastakkainasetelma, on se silti eläimien ja luonnonsuojelun puolesta puhuva teos. Oselotti on myös inhimillistetty: eläimen kärsimys rinnastetaan teoksessa ihmisnaisen kärsimykseen kun tämän lapset on tapettu ja miestä haavoitettu.

Vanha mies joka luki rakkausromaaneja on jollakin tapaa samantapainen kuin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Molempien kirjojen yhtymäkohtana on vanha mies ja luonto, jonka kanssa päähenkilö kokee jonkinlaista yhteyttä - vaikka teemat ovat teoksissa aivan erilaiset.

Kaiken kaikkiaan Luis Sepúlvedan Vanha mies joka luki rakkausromaaneja oli hieno pienoisromaani, vaikka se ei aivan omaan makuuni ollutkaan.

Viikko 26 - Kirja, joka muutti mielipiteesi jostakin

Miten nämä kaikki kategoriat ovat niin vaikeita! Ei tule mieleen kyllä yhtäkään kirjaa, joka olisi jotenkin perustavanlaatuisesti ja järisyttävästi muuttanut mielipiteeni jostain Suuresta Asiasta. Toki on ollut lukematon määrä kirjoja, jotka ovat hiljalleen muokanneet mielipiteitäni ja saaneet pohtimaan asioita useista eri näkökulmista, mutta eipä juuri tule mieleen kirjaa, jonka luettuani olisin tehnyt täydellisen takinkäännön. Ainakaan missään elämää suurempaa asiaa koskevassa mielipiteessä.

Jos nyt kirjallisesti ajatellaan, niin Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta muutti mieleni täysin sotakirjallisuuden suhteen. Luin kirjan lukion viimeisellä luokalla, ja ennen teoksen lukemista olin sitä mieltä, että sotakirjallisuus on tylsää, väkivaltaista ja mieskeskeistä ja että en kerrassaan pidä kyseisestä genrestä. Luettuani teoksen Länsirintamalta ei mitään uutta olin edelleen sitä mieltä, että sotakirjallisuus on (ainakin ajoittain) väkivaltaista ja mieskeskeistä, mutta näiden ominaisuuksien lisäksi sotakirjallisuus voi olla myös hyvin mielenkiintoista, koskettavaa ja vahvasti kantaaottavaa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kadonneet

Kirjoittaja: Kim Echlin
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Julkaistu: 2009 (suomennos 2009)
Alkuperäinen nimi: The Disappeared
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 274

"Miksi toisten elämä on mukavaa ja toisten täynnä kauhuja? MInkä osan itsestämme me leikkamme pois, että voimme jatkaa syömistä, kun toiset kuolevat nälkään? Jos naisia, lapsia ja vanhuksia murhattaisiin sadan kilometrin päässä kotoamme, emmekö rientäisi apuun? Miksi kovetamme sydämemme, kun välimatkaa on sadan asemesta kolmetuhatta kilometriä?"

Kanadalainen Anne rakastuu kambodžalaiseen Sereyhin. Sereyltä on katkennut yhteys omaisiin Kambodžassa Pol Potin ja punakhmerien hirmuhallinnon takia: myöhemmin hän sanoo Annelle hyvästit ja lähtee takaisin Kambodžaan etsimään perhettään. Kymmenen vuotta myöhemmin Anne luulee näkevänsä Sereyn televisiossa ja päättää matkustaa Kambodžaan etsimään tätä. Rakastavaiset löytävät toisensa, mutta vaikka Pol Potin diktatuuri on kaatunut, ei Kambodža silti ole rauhallinen, turvallinen ja luotettava paikka elää.

Kim Echlinin Kadonneet on rakkaustarina, joka sijoittuu Kambodžan diktatuurin aikaisiin ja jälkeisiin vuosiin. Teos käsittelee kahden eri kulttuuritaustasta tulevan ihmisen rakkautta ja suhdetta, mutta samalla se pureutuu myös paljon syvempiin aiheisiin. Kadonneet on myös kertomus välittämisestä yli rajojen, kysymys kärsimyksen ja pahuuden järjettömyydestä ja muistutus siitä, että kaikkialla ei ole asiat niin onnellisesti kuin hyvinvoivissa länsimaissa.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Puhujamies

Kirjoittaja: Mario Vargas Llosa
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Julkaistu: 1987 (suomennos 1990)
Alkuperäinen nimi: El hablador
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 264

Mario Vargas Llosan Puhujamies käsittelee kahden kulttuurin yhteentörmäystä. Teoksessa vastakkain ovat kirjoihin ja sivistykseen nojaava yhteiskunta, toisaalta taas Perun vaeltava machiguengan heimo.

En oikein tiedä, mikä näissä Etelä-Amerikasta kertovissa romaaneissa oikein menee pieleen. Ne kun tuntuvat järjestään olevan sellaisia, että en oikein saa niistä otetta. Mario Vargas Llosaa kehutaan paljon - kirjan takakansikin julistaa kirjailijan olevan "aikamme suurimpia kertojia koko maailmassa". Yksi ystäväni suositteli minulle nimenomaan Puhujamiestä. Mutta ei niin ei - Puhujamies ei ole minun kirjani. Ehkä uudelleen lukemalla kirja aukeaisi eri tavalla?